abbaa arkussa

Elämäni ensimmäinen magneettikuva, tuskin kuitenkaan viimeinen. Joka paikassa tivataaan, etteikö tosiaan ole aiemmin magneettikuvattu, gammakuvattu, ultrattu.. Ei ole, ei. Joko tässä vaiheessa sairastamista muistutan rutinoitunutta kroonikkoa, joka suvereenisti kulkee tutkimuksesta toiseen?

Etukäteen saamassani potilasohjeessa oli tarkoin selitetty kuvauksen kulku, ei satu, ei tunnu. Ahtaanpaikankammosta kärsiviä varoitettiin, ja tukihenkilönkin olisi saanut ottaa mukaan. Mutta mitä nyt on pelko ahtaita paikkoja kohtaan tämän sairauden tuoman tulevaisuudenpelon rinnalla? Tämähän kestetään.

Mielenkiintoisten alkuvalmistelujen jälkeen pääsin lavitsalle makaamaan tippa kädessä. Kuulokkeet korville ja liu'uin sisään laitteeseen, joka valitettavasti malliltaan ja väriltään muistutti ruumisarkkua. Vain silkit puuttuivat. Mielikuvat mullan alla olemisesta hälvenivät, kun kuulokkeista alkoi kuulua "Honey honey, How he thrills me, aha, honey honey.." Olin valinnut matkamusiikikseni mamma mian soundtrackin. Arvoin pitkään Samuli Edelmanin Virsiä-levyn ja abba-laulujen välillä, mutta valinta osui oikeaan. Virret olisivat voineet johdatella liiaksi hautajaistunnelmaan, niiden aika ei ollut nyt.

Kone päästeli omia ääniään yrittäen välillä häiritä muistikuvamatkaani elokuvaan. Aika ajoin tiskijukka-röntgenhoitaja huuteli välispiikkejä, kuten "kohta 4,5 minuutin kuvaus" tai
"keuhkot täyteen ilmaa, sitten hengittämättä". Nauratti. Mitähän matkaevästä minuun oli ruiskutettu?

Lääkäri ei suostunut konsertin jälkeen kommentoimaan vielä mitenkään tuloksia. Hänen työaikansa päättyisi ja hän tulkitsisi kuvat seuraavana päivänä, tulokset saisi sitten osastolle mennessä. No, hyvä niin. Kerrankin sairaalareissu, joka oli vain sairaalareissu. Ei lisää arvailuja, tuloksia, ahdistusta. Vain hetki abbaa arkussa.