aaveita ja haamuja

Tämä päivä on mennyt sangen seesteisissä ja jopa auvoissa tunnelmissa. Ei tämä sairastaminen kriiseineen ole todellakaan niin ahdistavaa kuin olen kuvitellut. On ehkä klisee, mutta ainakin itse olen jo tähän mennessä oppinut pysähtymään hetkiin ja nauttimaan niistä. Aamuäreä koululainen puuronsa ääressä vain hymyilyttää, kotipuutarhan rikkaruohot muistuttavat kitkemisen sijaan elämän sitkeydestä.

Mutta illan jälkeen tulee yö. Uni tulee nopeasti ja rauhaisaa lepoa kestää ainakin muutaman tunnin. Aamuyöllä iskevät sitten aaveet. Kukapa syöpäpotilas ei olisi yön tunteina mielessään pohtinut sairauden leviämistä ja tarkastellut omia selviytymismahdollisuuksiaan (toki pessimistisesti) tai suunnitellut hautajaisiaan (virsien valinta on ehdottomasti mukavin osuus). Lepäilen kuitenkin vuoteella ja tietoisesti päätän olla ahdistumatta aivojeni toiminnasta. Pelkästään se, että tietää aaveiden ilmestymisen olevan täysin normaalia ja synkkien ajatusten kuuluvan kriisin käsittelyyn, auttaa rauhoittumaan. Uni tulee uudestaankin, joskus tosin vasta lähempänä kellonsoittoa.

Niitä toisenlaisia haamuja taas tapasin tänään kaupungilla. Oli hieno idea mieheltäni varastaa pieni hetki yhteistä aikaa -jättää lapset ukin huostaan ja käydä hulluttelemassa keltaisessa tavaratalossa. Shoppailu oli ihan sivuroolissa, vaikka rahaakin saimme käytettyä. Vain tarpeellista:) Ja hauskaa oli. Tämän hetken lempivitsimme kertoo syöpäsairaasta miehestä, jonka vaimo leipoo pikkuleipiä. Siis miehen lempipipareita. Terminaalivaiheessa oleva mies raahautuu viimeisillä voimillaan keittiöön ja on tarttumaisillaan houkutuksee. Samassa kuuluu vaimon kiljaisu: laita se heti pois. Ne ovat hautajaisiin!!