kotirinki

Ihmiset ovat todella fiksuja,tai sitten vain olen sattunut saamaan superihania ystäviä. Vanha sanonta, jonka mukaan hädässä ystävät tunnetaan on kääntynyt päälaelleen: hädässäsi ystävät tuntevat sinut.

Ensinnäkin. Minut nähdään. Askeleet tulevat kohti ja pysähtyvät, katse ei väistä. Oikeastaan enempää ei edes tarvita, tämä riittää minulle. Joku koskettaa olkapäätä, joku halaa lujasti -miten vain, kunhan tekijästä tuntuu luontevalta.

Olen halunnut välttää tilannetta, jossa kanssaihmisten pitäisi harkita, mistä kanssani tai kuulteni puhuvat. Siksipä puhun itse aktiivisesti sairaudestani ja kaikkeen siitä liittyvästä, toivottavasti en kyllästyksiin saakka (kieltämättä välillä iskee narsistinen olo). Sanon ääneen lauseita, kuten "kela tarjoaa tissin ja tukan", jotta nuo sanat olisivat jatkossa luvallisia muillekin. Ja ystäväni ymmärtävät. Kaikesta saa puhua tai olla puhumatta: kiellettyjä aiheita ei ole. Puhumme sytostaateista, peruukin hoidosta, parisuhteesta ja politiikasta. Kanssani ei kuitenkaan muistella rintasyöpään kuolleita tuttavia tai sukulaisia. Sen sijaan Sisukkaista Selviytyjistä on muistettu kertoa.

Enempää ei voi tukijoukoilta vaatia, mutta pyytämättäkin annetaan. Puheluita ja viestejä puhelimen muisti täynnään, kortteja ja kukkia sekä kaiken kukkuraksi välittämisen konkretiaa eli käytännön apua. Apua on tarjottu vieläpä niin sinnikkäästi, että olemme osanneet ottaa sitä vastaankin. Lapsia, kotia ja kauppa-asioita hoidetaan ja luvataan hoitaa, kuljetuspalvelu vie vuoroin balettiin (ei minua!) tai sairaalaan. Kotirinki siis pyörii. Kiitollisuus täyttää mielemme, kuten silloinkin, kun työtoverini kantoivat kotiimme kolme kukkuraa koria ruokatarvikkeita pahan päivän varalle. Arjen enkelit.