kahdenlaisia laukkuja

Moni on kysellyt, miten lapset ovat ottaneet sairauteni. Hyvin, olen vastannut. Lapsethan eivät tule sanomaan että nyt pelottaa tai ahdistaa, heitä täytyy lukea. Esikoinen jää portaisiin kuuntelemaan aikuisten puheita, toinen kyselee illalla tunnin välein missä äiti, ja nuorin muuttuu lampaaksi tai koiraksi, joka ei valitettavasti osaa syödä itse eikä käydä wc:ssa. Silloin on aika taas puntaroida, mitä kukin heistä tarvitsee. Aika ajoin sopivia sanoja sairaudesta, tietoa tai sitten ihan huumoripuolta, syliä ja silitystä unohtamatta.

Tärkeältä tuntuu elämän arjen ja juhlan säilyminen mahdollisimman normaalina. Jälkimmäiseen kuuluu se, että minun lomaillessani täällä sairaalassa viettää muu perhe isovanhempien kera aurinkolomaa välimerellä. Matka oli varattu jo kuukausia aikaisemmin, ja yhdessä lasten kanssa siihen oli päiviä laskettu. Siksi päätimme heti mieheni kanssa, että loma on koskematon, pyhä, sitä ei peruta.

Kieltämättä tuntui oudolta pakata lasten kasseihin bikineitä, kun omaan kassiin ei paljon muuta tarvittu kuin sairaala-ajanvietettä. Kuitenkin järjestelymme oli mitä parhain. Perhe tarvitsi lomaa, irtiottoa sairaudestani, minä taas tarvitsin sairauden hoitoa ja toipumisaikaa. Lasten ei tarvitse nähdä äitiään huonossa kunnossa, ja tikkarin vieminen lasten suusta se vasta julmaa olisi ollut. Ja matkarahanikin säästyivät, niillä tehdään jokin pieni, spontaani yhteinen matka heti kun mahdollista.

Mutta kyllä mieheni on aika sissi. Lähteä nyt viikoksi perhelomalle lasten ja appivanhempien kanssa! Sata halausta sinne aurinkoon!

Enkä minäkään ole yksin joutunut toipumaan. Eilinen 7,5 tunnin vierasvastaanotto taisi aiheuttaa sen, että vihjaavat minun olevan (ennätysajassa) kotiutuskuntoinen. Tämän päivän kyläilyt vielä päälle ja luulen osaston väen vakavasti harkitsevan vierastuntisysteemiä:)