työtämme ohjaa, meitä älä heitä

Ajanvaraushoitaja muisti minut näppäiltyään sosiaaliturvatunnukseni koneelle.
- Sinähän olet se tiina-opettaja! Muistatko meidän matin?

Totta minä matin muistin, hellyttävän ilkikurisen katseen ja kekseliään mielen, sekä monta kohtaamista koulun käytävillä. Muistin minä äidinkin, ja muistan ihmetelleeni, kun en ole häntä juuri nähnyt, kotipihallakaan.
- No sinullako on syöpä? Millä mallilla hoidot on tällä hetkellä? kyseli vielä matin äitee, kun varmisteltiin, että ekg-aika oli kummankin ajanvaraussysteemissä samana päivänä.
- Kyllä tässä nyt ihan hyvällä mallilla ja mielellä ollaan, hoitotaukoa pitäisi olla luvassa, selvittelin ja annoin oikein reippaan vaikutelman itsestäni jatkamalla, että yritän tästä taas vähitellen lenkille suoriutua.
- Ne on kuule minullakin lenkit jääneet vähiin, tuumasi matin äitee, ja kertoi sairastuneensa pari vuotta sitten aivoverenvuotoon. Selviytymistä ja kuntoutumista pidettiin ihmeenä, mutta niitäkin tapahtuu.
- Kyllä se jälkensä jättää, tauti kuin tauti. En ole mikään ruudinkeksijä nykyään, mutta kyllä minä tämän työni hoidan ihan siinä kuin ennenkin, summasi tämä sinnikäs kuntoutuja, ja kehotti pitämään lippua korkealla. Lenkillä nähtäisiin.

Siitäkö se ajatus sitten lähti? Vai lähtikö se jo aiemmin? Lähtikö se sinä harmaana aamupäivänä, kun neuloin kohoneuletta ja kuuntelin ykkösen aamun tiedeohjelmaa, jossa vertailtiin inuiittien ja muiden pohjoisen kansojen d-vitamiinin tarvetta? Vai jo edellisellä viikolla, kun aiheena oli kanadan ulkopolitiikan nykylinjaukset? Vai kenties silloin, kun opiskelin carmenin librettoa innokkaan radio-oppaan johdolla (vau, jose onkin itse asiassa carmenia syvempi henkilö, vaikka ooppera onkin tämän mukaan nimetty). Koska lie ajatus tulikaan, mutta vähitellen se kypsyi: tämän sairastelijan on aika palata leipätyönsä ääreen.

Viis etovasta olosta, jos se pysyy lääkkeillä kurissa. Viis jalkojen ja käsien kivuista ja tuntopuutoksista niin kauan, kun ne eivät haittaa luokassa kiertelyä ja pianon soittoa. Viis unettomista öistä ja kortisonituntemuksista, jos vain koen jaksavani tehdä työtä. Viis sytoaivoista ja ajatuksen harhailuista, en edes väitä olleeni joskus ruudinkeksijä. Kyllä minä tämän työni osaan hoitaa siinä kuin ennenkin, ja ennen kaikkea haluan. Ei sairaslomani syyt ole tähänkään asti olleet vain fyysisiä, vaikka diagnoosinumerot niin väittävätkin. Työhön olisi ollut vaikea sitoutua ja keskittyä tilanteessa, jossa tunnelin päässä näkyy vain taivaallista valoa, mutta tammikuun viimeisenä päivänä armon vuonna 2011 tilanne ja mieli on kirkkaampi. Paljon kirkkaampi.

Joten. Huomenna siis jatkamme yhteistä kulkuamme luokkani kanssa, ja heti aamulla etsimme valkeuden teitä. "Jos mikä murhe, meitä täällä kohtaa, voittamaan auta" -nuo topeliaaniset sanat sopivat uuteen alkuumme, ne sanat minä haluan jakaa. Jos vain neljänteen säkeistöön asti pääsen. Nähdään, rakas luokka ja ihanat kollegat! On upeaa saada palata joukkoonne.