soreasti koreasti

Lauantaina tuli täyteen kaksi vuotta syöpäelämää. Syyskuun neljäs päivä 2008 kuulin sairastavani rintasyöpää ja lokakuussa löytyi vatsanpeitteisiin levinnyt munasarjasyöpä. Vaativan leikkauksen jälkeen, noustessani ensimmäistä kertaa istumaan sänkyni laidalle, ajattelin olevani tyytyväinen, jos näen vielä joulun - heikossa kunnossa se tuntui realistiselta tavoitteelta. Tuli joulu ja tuli toinen, ja uskoni tuleviinkin jouluihin palasi, ei elämä loppunutkaan syöpädiagnoosiin. Eikä se lopu edes uusimiseen, vaikka niin saatoin ajatella vielä joku aika sitten.

Heti maksametastaasin löytymispäivänä sanoin miehelleni, että elämän pitää jatkua mahdollisimman normaalina. Syövän ja hoitojen ei anneta vaikuttaa perhe-elämään enempää kuin on aivan pakko, ja suunnitelmista, reissuista, lasten harrastuksista ja omistakin pidetään kiinni. Eletään laadukasta arkea ja nautitaan kotielämästä, ettäs tiedät, rouva on puhunut. Mies mietti päivän verran sanomisiani, ja tuumasi sitten, että ei, nyt eletään vähän täydemmin. Tehdään asioita hetken mielijohteesta, reissataan hiukan ja nautitaan elämästä. Ehätti kuitenkin tarkentaa, että toki kukkaron sanelemissa puitteissa, mutta siinä vaiheessa minä istuin jo netin ääressä tutkimassa matkustusmahdollisuuksia, äkkilähtöjä ja kaupunkilomia. Ex tempore pystyyn polkaistu itävallan matka oli sitä täydesti elämistä, ehkä jopa kukkaron puitteissa, matka kun tullee kuitatuksi peruuntuneen reissun vakuutuksesta.

Elämän juhlasta pidetään muutenkin kiinni. Isä ja isot lapset ovat tavanneet käydä elokuun lopussa kesänlopettajaisreissulla härmän huvipuistossa, eikä tuota viime viikonlopun reissua tullut mieleenkään perua yhden syövän vuoksi. Tällä kertaa mukaan pääsi peltonenkin, jotta sain rauhassa toipua hoidosta. Turha kuvitella, että neiti enää jatkossa jää reissusta pois. Kahdeksan tunnin aikana tämä ehti käydä kolmisenkymmentä ajoa laitteissa, jonka jälkeen jaksoi vielä heilua nuorisokonsertissa ja ihastella ilotulitusta, ilman että olisi vahingossakaan levähtänyt rattaissa, jotka varta vasten lainattiin naapurista raskasta päivää varten.

Samaan aikaan toisaalla juhlistin kahta elämäntäyteistä vuotta. Syöpää tai ei, täyttä elämää nämä ovat olleet. Kaupunkikin vietti synttäreitään, ja juhli sitä monenlaisilla tapahtumilla, minä mukana. Kuljeskelin ihmismassan mukana auringonpaisteisella kävelykadulla ja söin kesän viimeistä pehmistä antaumuksella, seuraavan kerran mansikkaraitaa sitten ensi vuonna! Neljäksi kiiruhdin kaupungintalon juhlasaliin nauttimaan barokin makupaloja nuoren orkesterin tarjoamana, minkä jälkeen oli vuorossa salaattibaarin makupalat. Kanacaesarin, primperanin ja parin salmiakkipastillin jälkeen alkoi tuntua siltä, että jaksaisin vielä yhden juhlallisuuden, ja hyvä että jaksoin. Johanna & mikko iivanainen duo oli puhuttelevaa, rehellistä ja taidokasta laulua & soittoa, kansanlauluja ja negrospirituaaleja omilla sovituksilla.

Illalla nukkumaan mennessä olin vielä haltioissani tunnelmallisesta keikasta täpötäydessä yliopiston kappelissa. Johanna tulkitsi soittajapaimenen väkevästi, ja laulun sanoissa oli sanomaa enemmän kuin kansanlaulun sepittäjä aikoinaan lienee tarkoittanutkaan. "Hei, soreasti, koreasti pillini soipi.." tuntui kiirivän kohti viidettä penkkiriviä, vasenta laitaa. Niinhän tässä mennään, soreasti, koreasti. Nautitaan elämän juhlasta, iloitaan arjesta ja pysähdytään jokaiseen hyvään hetkeen.

Ja nyt se hyvä hetki on pala valkosuklaakakkua ja ehkäpä kuppi kahvia, viiden päivän kahvittomuuden jälkeen! Elämä alkaa maistua, muultakin kuin muovilta:)