aikataulussa ollaan, vielä

Ensimmäisellä hoitokerralla lääkäri kirjoitti minulle maksusitoumuksen peruukkia varten. Syöpäpotilailla nyt on jotain pieniä iloja ja etuisuuksia, yksi niistä on peruukki per vuosi, joten en käynyt kertomaan että edellinenkin pertsa on ihan iskukunnossa, yksien häiden ja pikkujoulujen jäljiltä. Doketakselilla eivät hiukset lähteneet, harvenivat vain, mutta uudella coctaililla syöpälook on taattu. Että nyt lähtee, odotahan pari viikkoa, kehottivat hoitajat.

Ja niin ne läks, ihan aikataulussa ja kertaheitolla. Maanantaiaamun suihkun jälkeen harjasin enimmät hiukset pois, minkä jälkeen siirryin käsinpoimintaan. Päivä sujui vielä tyylikkäästi huivin kanssa taiteillen, mutta illalla pohjanmaatourneelta palattua piti käsittelyt suorittaa uusiksi. Kymmenen minuuttia uurastettuani peilistä katsoi pöllönpoika, johon tutustelin yön yli, mutta aamulla otin philipsin esiin. Toista yötä en enää nieleskelisi hiuksia. Eteen jätin kuitenkin vielä niiskuneititupsun, josta riittää perheen nuorisolle hupia, ja itselleni ehkä hiukan esteettistä iloa, se kun pilkottaa huivin alta jotensakin normaalin näköisesti.

Moni on surrut puolestani hiusten menetystä, joten minun ei kauheasti tarvitse. Yritin analysoida tunteitani siinä kylppärin peilin edessä taiteillessa, ja tunsin ainakin

a) hienoista helpotusta. Sytostaatit vaikuttavat vahingollisesti ainakin joihinkin soluihin.
b) uteliaisuutta. Miltä näyttäisin ilman tukkaa? Hiuksia kun on ollut aina, mittaakin yleensä vähintään polkan verran.
c) huvitusta. Tilanne nyt vaan oli hieman absurdi.
d) harmitusta, enemmän kuin surua. Ja se harmituskin on enemmän käytännöllistä lajia. Perheenemännän edustuskunto vaatii taas enemmän irto-osia ja aikaa. Hampaat on sentään omat.
e) kosmetiikkaosaston kutsun. Nyt tarvitaan vähän lisää hunaa puuliin. Ja ehkä uusi ripsari, ja kulmakynä, puuteri..
f) luottamusta. Ne kasvavat takaisin, vahvempina. Niin kuin minäkin. Aivan kuten syöpäjärjestöjen mainoksessa luvataan.

Huomenna on taas torstai toivoa täynnä. Hoitoaikataulu on edelliseltä kierrokselta tuttu, kolmen viikon välein, jos veriarvot ovat kunnossa. Ja se jos tapahtui jo heti ensimmäisen hoitokerran jälkeen. Sytostaattitiputus on vaakalaudalla, leukosyytit ja neutrofiilit kun ovat siinä hilikulla, vaikka olo on mitä mainioin. Aamuseiskalta otetaan uudet labrat, ja jos ne ovat kunnossa, tiputetaan taxol ja karboplatiini esilääkkeineen, mutta jos leukkarit eivät ole nousseet siirtyy hoito seuraavalle viikolle. En haluaisi siirtää hoitoa jos ei ole aivan pakko, joten päädyimme veriarvojen tarkastukseen, sillä sairaalaan olen joka tapauksessa aamulla menossa. Kirran puolelle, jossa solislaskimoni preparoidaan esille ja siihen asennetaan paikallispuudutuksessa portti, jonka kautta tulen jatkossa coctailini nauttimaan. Kätevää, sekä laitto että lääkkeen anto, lupasi hoitaja, kun ehdotti toimenpidettä minulle.

Päätän jo etukäteen, etten pety, vaikka veriarvot huitelisivat huomenna vielä alamailla. Kun kerran olen kaupungissa, menen sinne kosmetiikkaosastolle, ainakin vähän katselemaan. Syyskenkiäkin voisi kokeilla. Ja tottakai käyn myös kahvilla. Tai peräti lounaalla - se kun maistuu vielä:)