annan teille tulevaisuuden ja toivon?

Torstai oli toivoa täynnä. Mieheni olisi viettänyt synttäriaamuaan varmasti mielummin jossain muualla kuin gynelogian klinikan syöpäosastolla, mutta siellä hän kanssani ihasteli vasta remontoituja tiloja odotellessamme lääkärille pääsyä. Vau, olipas valoisaa ja kodikasta! Olin iloinen, ettei hoitajia sentään oltu uudistettu, ja nämä tulivatkin kaikki käymään sänkyni vieressä toivottamassa tervetulleeksi, olin kuulema ollut pitkään pois. No jaa, melkein puolitoista vuotta, ja pitempääkin olisin voinut pois pysyä. Aika on suhteellinen käsite, totesi tähän vieruspetin rouva, joka tapaa käydä hakemassa lääkityksen joka vuosi, tähän mennessä niitä vuosia on kertynyt yhdeksän. Toivon tulevani perästä.

Moni ystävä kyseli, oliko munasarjasyöpä se hyvä vain huono vaihtoehto. Tjaa. Enpä tiedä. Maksasyövän ennuste ei ole niitä kauneimpia, mutta rintasyövän puolesta taas olisivat puhuneet useat mahdolliset hoitolinjat. Munasarjasyöpä oli jo löytyessään levinnyt, joten se tuntui vaihtoehtona loogisimmalta. En osannut toivoa mitään näistä kolmesta, enkä käyttänyt juurikaan energiaa hyvä vai huono -vastauksen hakemiseen. Ja olisinko edes osannut toivoa sen paremmin kuin talon akka, joka kansansadussa sai makkaran eteensä, sitten nenäänsä ja lopuksi nenästä pois. Toiveista tai toivomattomuudesta huolimatta nämä ovat minun madonlukuni ja näillä mennään, eikä ollenkaan toivottomana. Koska jokaisesta asiasta löytyy aina se hyvä puoli (kyllä löytyy, turha vikistä siellä ruudun toisella puolella), oli se tässäkin: pääsinpä tutulle osastolle, upean hoitotiimin hoivaan. Hoitajat ja lääkärit, kansainvälistä valioluokkaa. Ansaitsevat kaikki sertit.

Lääkäreiden ykkösvaliolla, päivillä, ei ollut kiire, ja rempseän rauhallisesti jutustellen hän esitteli meille taistelukaavioita. Sytostaateilla mentäisiin, seröösiä tautia on turha lähteä maksasta polttamaan, sillä tämän lajin karsinooma on viekas tekemään kehoon ultrassa näkymättömiä pesäkkeitä. Hyvin selitetty, päivi. En vänkää enempää. Tiputuksena jatkuisi tuttu karboplatiini, mutta doketakselin tilalle vaihdettaisiin paklitakseli, joka onkin munasarjasyövän ykköslääke. Viimekertaisiin lääkevalintoihin vaikutti myös rintasyöpä, jota nyt ei tarvitsisi huomioida - pieni tuuletus tälle! Jatkossa olisi luvassa myös avastinia verisuonten kasvun estoon, joko sytostaattien yhteydessä tai estohoidoksi niiden jälkeen. Sytostaattien rinnalla menisi sitten kolmenlaista kortisonia, mahansuojalääke ja antihistamiini, ja varautua pitäisi myös särky-, vatsantoiminta- ja pahoinvointilääkkeisiin. Ja enemmän kuin lääkkeitä, olisi luvassa sivuvaikutuksia. Mutta näillä, päivi jatkoi, on tarkoitus pitää tauti mahdollisimman pitkään taas kurissa.

Siinä se taas tuli, mahdollisimman pitkään. Etäpesäkkeisen taudin häätäminen huus hukkaan harvoin nykylääketieteeltä onnistuu, mutta tästäpä siirryimmekin päivin kanssa tulevaisuuteen. Kävimme läpi vaihtoehtoisia hoitolinjauksia, hormonihoitoa, geeniteknologian saavutuksia ja virushoidon viimeisimpiä kuulumisia. Kauniisti päivi teilasi huhun, jonka mukaan yliopistosairaalassa ei tehtäisi kokeellisia hoitoja. Kyllä vaan, kaikkea tehdään, mistä arvellaan hyötyä olevan. Mutta nyt uskotaan, että tällä vaikuttavalla lääkearsenaalilla saadaan vaste, toivottavasti jo kuudella hoitokerralla. Kaikkein toiveikkaimpien ennustusten mukaan saan taas tammikuussa tituleerata itseäni tautivapaaksi elostelijaksi.

Toiveiden toteuttamiseksi urakoitiinkin sitten kokonainen päivä, kylläkin aivan leppoisasti sängyssä lueskellen ja naapurin rouvien kanssa jutustellen. Mikäs tässä, valmiissa, ihanassa, maailmassa, perheiden ja tukijoukkojen ympäröiminä, hyrisimme yhdessä, ja kippistimme ne konjakit kahvin kanssa. Skål, mieheni! Ensi vuonna juhlitaan sitten tasavuosia (eikä niitä juhlita sairaalasängyn pohjalla..).