minun ärhäkkä naispaholaiseni

Maksassani lymyävä luumu alkoi muistutella itsestään heti kotiinpaluun jälkeen. Oikeassa kyljessä on tuntunut parin päivän ajan hienoista painontunnetta, ehkä vihlaisu silloin tällöin, mutta tramal-tasolla käyneenä en näitä tuntemuksia vielä kivuksi nimittäisi. Pikemminkin nämä olivat muistutus siitä, miksen tänäkään aamuna kunnon kansalaisen tavoin suunnannut kulkuani kohti tuottavaa työtä -tai edes kohti opettajainhuoneen keskiviikkoista pullatarjoilua. Ookoo, tämä ei siis ollutkaan ylimääräinen syysloma, jollaisena olin ruvennut elovapaatani mielessäni pitämään. Toisaalta, kun sairaalasta ei kerran mitään kuulunut, päätin olla terve syyslomalainen, kunnes toisin todistetaan. Minähän en sairaalaan soittelisi ja rupeaisi väkisin vänkäämään itselleni diagnoosia.

Mutta sairaala soitti, ja siihen loppui tautivapaani. Oikea kylki tuntuu jo kovin kipeältä. Vastustajastani oli vihdoin saatu selvä, munasarjasyöpähän se siellä, epätyypillisesti heti sisäelimeen metastasoituneena. Ärhäkkää laatua, kun ei tyydy vain vihjailemaan uusimisesta kerryttämällä nestettä vatsaonteloon, kuten odotettiin. Minun hormoonipositiivinen naispaholaiseni on jälleen irti! Hoitaja kertoi, että lopullinen koepalavastaus oli juuri saapunut, ja hoitosuunnitelmakin oli vielä vähän epäselvä, mutta taisteluun lähdetään heti huomenna. Lääkärit päättäisivät täsmäaseesta vielä tämän päivän aikana, aselajina tulee kuitenkin olemaan perinteinen myrkytyshoito.

Että huomenaamulla sitten puoli yhdeksältä hoitoon, kertasi hoitaja. Ihanaa, vastasin minä, ja päiviä nauratti langan toisessa päässä. Harvoin potilaat tänne noin hinkuvat. Kuitenkin, kyllä tämä tuloksen selviäminen ja taistelun alkaminen oikeasti on, kaiken uuvuttavan odotuksen ja pelottavan epätietoisuuden jälkeen, lähes ihanaa. Jos ei nyt ihanaa, niin ihan jees. Tai ainakin odotettua. Ja ennen kaikkea helpottavaa.