laulu työnteon vaikeudesta

Keskiviikkoaamuna letitin peltosen hiukset, pakkasin päiväkotirepun ja heilutin hyvästiksi ylpeälle viskarilaiselle. "Äiti hakee tänään sitten ajoissa, ettet rupea pihalla kitisemään että nytkö jo", evästin neitiä, joka pääsääntöisesti haluaa mennä päiväkotiin joka aamu, se kun on hänen jobinsa. Isän ja peltsin jälkeen lähtöä tekivät koululaiset, ja kymmeneltä talossa olin vain minä sekä ylen ykkönen. Tiskit ja pyykit oli hoidettu vartissa, yhteentoista mennessä palasin jo kylältä labra- ja apteekkireissulta, kaupassakin olin ehtinyt poiketa. Olin kunnossa ja ainakin voimaini tunnossa. Viikko sytostaateista, ja olo alkoi olla kutakuinkin normaali, kahvi meni alas, jalat jaksoivat saman kuin pää eikä sohva vetänyt puoleensa. Entäs sitten, tik tik.

Onhan niitä, hommia. Talo voisi olla siistimpi, lusikkalaatikot valkoisemmat, pyykit silitettyjä ja ikkunoista olisi kiva nähdä läpi vielä talvella, mutta yksikään niiden eteen tehtävä homma ei huitsittanut. Neuleentekele eikä dekkari innostanut, ja ilmakin oli vielä aamusumuinen, torille tai metsäretkelle ei viitsinyt lähteä, yksin varsinkaan. Koska oli keskiviikko ja pullapäivä, päätin reippailla työpaikalle kahville, asiantynkääkin oli yhden reissun verran. Opettajahuoneen mukavan kahvituokion jälkeen eksyin vielä omaan luokkaani, porisin tunteroisen kullannuppujeni kanssa ja ajattelin, että tätähän minä voisin tehdä, työtä. Voimien ja veriarvojen mukaan, vaikka päivän silloin, toisen tällöin.

Tiesin kutakuinkin vastassani olevat haasteet, mutta ajattelin ottaa niistä selvän. Palvelunumerossa 020692204 vastasi hannu Kela, ja keskustelustamme todettakoon vain sen verran, etteivät siinä kohdanneet ihmiset, asiat, aaltopituudet eivätkä kemiat. Sen kuitenkin ymmärsin, että olen ilmoitusvelvollinen suhteessa kaikkeen, mikä koskee muuta tekemistä kuin 24/7 sairastamista. Jossain vaiheessa katsoin asiakseni korostaa, etten ole aikeissa hyötyä tästä taloudellisessa mielessä mitään, saisinhan saman rahan sohvalla maaten. En edes aio huijata mitään enkä ketään, minä sinisilmäinen umpirehellinen suomalainen perheenemäntä. Ja olen minä oikeasti sairas.

Summaksi sain, että voisin työpäivän joskus tehdäkin, kunhan vaan muistan ilmoitusvelvollisuuteni. Ja että se voi sitten muuttua harkinnanvaraiseksi, se sairauspäiväraha, riippuu käsittelijästä. Voisihan sitä ottaa riskin, ajattelin, ja päätin soittaa vielä palkanlaskijalle. Hänen mukaansa tässä kyllä nyt tarvittaisiin uusi lääkärintodistus, jossa todettaisiin, että olen sittenkin työkykyinen. Minkähänlainen olisi sairauslomatodistus, jossa todettaisiin, että olen samalla sekä työkyvytön ja työkykyinen? Pitänee selvittää seuraavalla hoitokerralla. Tällä erää olen anonut sairauslomaa lokakuun loppuun, jatkopaperikin on kirjoitettu, mutta annan sen ja ajatusten hautua vielä ainakin seuraavaan sytostaattikrapulaan.

En ihan vähästä lannistu. Torstaina lähdin taas työmaalle, vähän pidemmälle kahvittelukeikalle. Välillä eksyin luokkahuoneeseen, ja saatoinpa neuvoa hieman vähennyslaskujen alkeitakin, ihan vaan siinä rupattelun ja kahvittelun lomassa. Että jos lautasella on kolme perunaa ja syöt yhden, niin kaksi jää. Tämä oli nyt tosi surkea esimerkki, kun ruokaa ei kannata jättää. Keksisikö joku toisenlaisen laskun? Ja että ännä on kiva kirjain, nythän me saadaan vaikka mitä sanoja. Ja lausekin, uuno ui, kukas sen keksi, hienoa. Kouluillahan on kummeja ja mummeja, olisinko minä vaikka koulukummi? Kummi tai pummi, kaikki olivat tyytyväisiä pyrähdykseeni, eniten minä itse, mutta ehkä myös Kelan hannu. Joka muisti varoittaa, että vapaaehtoistyökin voi viedä sairauslomakorvauksen, jos käsittelijä niin päättää.

Toivon tämän käsittelijän ymmärtävän, ettei työkyky ole on ja off, mustaa ja valkeaa, joko tai. Ja että antaessaan saa. Ja että elämän tarkoitus on rakastaa ja tehdä työtä. Kuka viisas senkin on todennut, mutta vinha perä siinä on. Ja jos olet kuullut laulun rakastamisen vaikeudesta, älä ota sitä tosissasi. Tämä oli laulu työn tekemisen vaikeudesta, se kun tuntuu noista kahdesta huomattavasti haastavammalta:)