pätkä peltosta perjantain piristykseksi

Peltonen on saateltu päiväkotiin, ja äitee yrittää tehdä lähtöä kaupunkiin. Yrittää, vaan kun jumittuu tähän tietokoneen ääreen, hörppii sitruunavissyä ja imeskelee mynthoneita, miettii että ottaisiko pienet tirsat vielä ennen lähtöä vai menisikö kortisonin voimalla. Ei suju tämä lähtö ihan yhtä näppärästi kuin viisivuotiaalta, joka aamupuuron jälkeen puki pihakamppeet päälle ja istui vinnin portaille odottamaan äitiä, joka kuulema hidasteli. Että reippaasti nyt. Aamupiiri alkaisi ihan kohta ja neiti haluaisi kertoa mikä päivä on, reppuun pakattu lelupäivän lelu odotti esittelyä ja sormessa oleva hello kitty -laastarikin pitäisi ehtiä näyttää kaikille.

Elämä viisivuotiaan kanssa on hupaisaa, tosin kovin erilaista kuin nelivuotiaan kanssa. Päiväkoti ja kaverit ovat nyt erityisen pop, ja siksi suomme neidille mahdollisuuden nauttia laadukasta varhaiskasvatusta, hieman osa-aikaistettuna. Kaikkia hoitopäiviä ei ole tullut käytettyä, joten päätimme vähentää niitä pienen säästönkin toivossa, tosin ensimmäinen maksupäätös oli edellistä satasta kalliimpi. Aikamme tutkailimme päätöstä, kunnes hoksasimme, että laskuttajan mukaan meillä oli kaksi identtistä lasta, toinen kokopäivähoidossa ja toinen osa-aikaisesti. Soitin sitten päivähoitotoimistoon tiedoksi, ettei tuo naapurin tarhatyttö oikeasti ole meidän lapsi, vaikka ulkopuolisesta siltä saattaa vaikuttaakin. Ettei se paljon käytetty jääkaappimääritelmä ole aina se validein mittari perhekunnan arvioinnissa. Yhtä nälkäisinä kun osaavat kaapista olla välipalaa vailla:)

Kotipäivät ovat kivoja mutta varsin puuhakkaita, siinä saa äiteekin olla vuoroin isosisko, mummo, lelukaupan asiakas ja päiväkodin täti, samanikäisiä kotihoitolapsia kun kujallamme ei enää ole. Yleensä kotipäivien leikit ovat kuitenkin vuorosanoja myöten tarkkaan suunniteltuja, joten niihin osallistuminen on matalan kynnyksen hommaa, onnistuu tikkaripäivinäkin vaikka sohvan uumenista. Kuvan jumppapiiriin saavuttiin kärryillä, poikia piti vähän komentaa, mutta niin vain kaikki viskarilaiset saivat muodostettua näinkin hienon piirin. Ehkä vähän riettaan, ei tainnut kaikilla olla jumppavaatteet matkassa. Äiteen tehtäväksi jäi tällä kertaa vain kehua kaikkia ja torua henkkaa, tämä kun oli näyttänyt sitä väärää sormea. Sovittiin, että jatkossa näytetään vain peukaloa.

Siinä missä nelivuotias luonnonlapsi ihmetteli kaikkea ääneen, eikä ujostellut ketään tai mitään, on viskarilaisella jo itsesensuuria, ainakin ajoittain. Keväällä neiti kävi vielä vessareissuilla poikien kanssa, ja uteli avoimesti tuosta tärkestä, fysiologisesta eroavaisuudesta. "Niin että miten se oikein menee, pitääkö sitä pippeliä puristella vai tuleeko se pissa ihan ittekseen?" Nyt vessanovi jopa laitetaan joskus kiinni, ihan oma-aloitteisesti. Enää ei neiti käy myöskään ovensuussa tarjoilemassa kaikille vieraille kahvia porsliinikupeista.. sillä hän pyytää nämä peremmälle, uuteen kotiinsa, joka syntyi kätevästi vastahankitun parvisängyn alle. Saattaapa kehottaa vierasta kiipeämään vielä ylöskin, kokeilemaan sänkyä.

Että ei tämä kaikki luonnollisuus ole onneksi viisivuotiailta hävinnyt. Kun kaveri tulee oven taakse kysymään "voikkonää alakaa?", vastaa neiti nopeasti juu, mutta jatkaa välittömästi tärkeällä kysymyksellä: Minkä väriset kalsarit sulla on jalassa?

Josko tämä äitee vihdoin tokenisi sinne kaupungille. Mahdollisen väsykohtauksen voittamiseksi olen kirjoittanut kymmenkohtaisen kauppalistan ja sopinut vielä kahvirehvit iltapäiväksi, joten ihimisten ilimoille on lähettävä ja erinomaisen hyvä niin. Se on jo kolmas päivä, ylösnousun aika, ja aurinkokin paistaa, viittä vaille ainakin. Nyt vaan jalkaan ne kalsarit. Reippaasti nyt, hop hop.

Kirpeän pirteää kalsaripäivää kaikille!