torstai 30. joulukuuta 2010
valoa kohti
keskiviikko 29. joulukuuta 2010
lumivalkeaa
perjantai 24. joulukuuta 2010
tiernajoukkueemme joulutervehdys
keskiviikko 22. joulukuuta 2010
(sisä)siisti joulutervehdys
Lattioita on siis viime viikkoina tullut luututtua ahkerammin kuin koskaan. Viime viikolla ulkoilutettiin matot ja vaihdettiin lakanat, joten joulusiivot on nopeasti tehty. Meillä ei joulu tule vaatekaappiin eikä lusikkalaatikkoon, joten pääsen melko vähällä, ja senkin vähän teen vasta, kun olen sotkenut keittiössä riittävästi. Ja jos siivouksen suhteen meinaa ressi iskeä, muistuttelen mieleeni viikon takaisessa konsertissa kuulemani viisauden: ei oltu talliakaan imuroitu, vaan saapui se joulu sinnekin.
Päätinkin aloittaa joulusiivouksen autostani, joka oli loskakelien jälkeen vielä kurakuorrutettu. Pakkanen laski kymmeneen, joten ajelin tuttuun autopesuun, sen läpi ja ulos. Ruuvailin antennin takaisin ja pyyhin kuivaliinalla peilit ja lasin, ja ajoin läheiseen markettiin ostoksille. Tunnin ja neljän kassillisen jälkeen kärryilin autolle, ja rupesin lastaamaan tavaroita autoon... tai en ruvennut, sillä yksikään viidestä ovesta ei auennut. Umpijäässä, arvelin, ja otin kuskin oven käsittelyyni. Puhaltelin lämmintä ilmaa oven rakoon ja vedin kahvasta emännänraivolla. Sesam, aukesihan se.
Ylpeänä ja tyytyväisenä lastasin auton, palautin kärryt ja suuntasin vielä uudelleen sisälle markettiin. Kävin kukkakaupassa ja alkossa, ja suunnittelin vielä käyntiä apteekissa, mutta kello alkoi näyttää perunankuorintaa. Takaisin siis autolle, auto käyntiin ja kohti kotia.. tai ei sittenkään, sillä auto ei hievahtanutkaan, vaikka kuinka painoin kaasua. Tämähän on jäätynyt kiinni parkkiruutuun, ajattelin, mutten sentään ruvennut hönkimään renkaiden alle. Kaasuttelin muutaman kerran ja yritin työntääkin, mutta nyt täytyi turvautua apuvoimiin. Sangen ystävällinen nuori mies tulikin oitis avukseni. Varovaiset "onko vaihde päällä?" ja "eihän ole käsijarru päällä?" -kyselyt otin asiallisesti vastaan, ja pysyin teoriassani auton jäätymisestä. Ja kas, näinhän se oli. Tuupaten pääsin sentään irti, kukkaset ja kurkku saatiin paleltumatta perille ja perunatkin olivat kypsiä kello viisi. Kiitokset nuorelle miehelle, vielä löytyy parkkipaikkojen ritareita!
Autonpesureissu pakkasella voi siis mennä päin per_että. Joulukorttilähetysten seassa saapui sairaalasta kirje, jonka mukaan loppuvuosi menee itselläni ihan sananmukaisesti päin per_että, sillä odottamani suolentähystysaika sattuu sopivasti uudenvuodenaattoon:) Edellisessä hoidossa satuin mainitsemaan hoitajille moninaisista vatsavaivoistani, ja nämä menivät kantelemaan niistä lääkärille. Tutkia pitää, kuului lääkärin määräys. Mikäpä siinä, tällä verukkeella sain pitemmän joululoman, sillä kuudes hoito siirtyy uuden vuoden puolelle. Tähystystä edeltävänä päivänä tutkataan vielä vatsan seutua ja sisäelimiä päältäpäin, joten onpahan sitten tutkittu.
Tutkimuksia en jaksa vielä jännittää saati ajatella, eikä mikään ole oikeasti päin per_että. On riemun raikkahin aika. Päättynyt kaikk on työ, eikä rasita koulu, ilmassa leijuu jo joulu. Lasten joulupuukin on koristettu ja maja on rauhaisa -mitä muuta voisi toivoa? Tähän vuoden pimeimpään aikaan, johon joulu luo valonsa, ei mahdu huolta, ei murhetta. Hetken kestää elämä, mutta sen ei tarvitse olla synkkä ja pimeä. Eikä mikään ole turhuuden turhuutta, edes suun ruoka ja meno muu. Nautitaan niistä, nautitaan ihmisistä ympärillämme, nautitaan joulun tunnelmasta -lasta unohtamatta.
Joulujatkis saakoon päätöksensä jo nyt. Jouluaattona aukeaa vielä joulutervehdysluukku.
- Maaliskuussa meidän sitten vihittiin, mutta yhteiseen kotiin päästiin muuttamaan vasta rauhan tultua, jutteli Kerttu. – Ja ensimmäisen kotimme ikkunasta näkyi se pommisuoja, jossa helmikuussa olin pelännyt henkeni edestä. Kaksiomme keittokomeron ikkunasta sitä aina katselin, ja ajattelin että kyllä meillä on hyvä. Vaikka kyllähän siinä oli sellaista syyllisyyden tuntoakin, kun elämä niin kauniisti kohteli, kun monilla oli niin sitä surua ja puutetta. Emilin ainoa sotavamma oli pakkasenpurema vasemmassa pottuvarpaassa, ja minä en menettänyt sodassa ketään enkä mitään.
loppu
lauantai 18. joulukuuta 2010
piparisatu onnellisella lopulla ja opetuksella
Elelipä pieni piparkakkukuningatar linnassaan. Paistoi pipareita päivät pitkät, välillä leipoi kaakun tai kaksi ja siinä ohessa paimenteli pienoisia piparilapsiaan. Piparkakkulinnan piipusta tuprahteli valkoista pumpulisavua, itse linna oli kuurasta valkea, mutta sisällä tuvassa kävi hellä ja lämmin henkäys. Kaikki oli vallan mallillaan. Kaunista ja juuri sopivan siirappista.
Saapui sitten postipoika tuoden kruunulta kirjeen. "Teidän kultarahojenne maksaminen lopetetaan. Ja teidän pitää maksaman vielä tulleitakin kultarahoja takaisin", luki kuningatar kirjeestä. Voi minun pieniä piparkakkujani, voivotteli kuningatar, väänteli käsiään ja kertoi huolensa kuninkaalle. Kuningas rauhoitteli kuningatarta. "Nuppuseni, kaikki mitä sanotaan tai kirjoitetaan ei ole totta. Vaikka sanoissa olisi kruunun leima. Valjastan joukkojani tutkimaan asiaa." Rauhoittelusta huolimatta kuningatar vietti levottoman yön. Huolet saapuivat uniin kuin viekkaat varkaat ja väärät valtiaat kuiskien piparittomasta joulusta. Miten kuningatar nyt hankkisi piparitaikinaa pienoisilleen? Silkkisukista ja kultalangoista ei voisi enää edes uneksia.
Aamun valjetessa kuningas lähti hoitamaan valtakuntansa asioita, ja kuningatar kipusi torniinsa tutkimaa tähtiä, kuten kuninkaan neuvonantajat olivat kehottaneet. Tähdet johdattivat kuningattaren asekellariin, jossa hän linnanvoudin avustuksella tutustui linnan tykkeihin, pistimiin ja miekkoihin. "Jokaiseen ongelmaan on olemassa oma aseensa", vakuutti vouti, ja väläytti erästä kiiltävää miekkaa. Miekka oli vahva, ja sen terään oli kaiverrettu koukeroisin kirjaimin "kvtes". Nyt ei tarvittu kuin tietäjäprinssiä. Hän jos kuka osaisi auttaa!
Piparkakkumaan tietäjäprinssi kuului nopean toiminnan joukkoihin. Viipymättä hän otti miekan, valjasti aasinsa ja ratsasti ongelman luokse. Ja koska elämme rauhan aikoja, ei miekkaa tarvinnut ottaa edes tupesta pois. Ongelman kukistamiseksi riitti, että hän väläytti miekassa olevaa kaiverrusta, ja lausui taikasanat "luku viisi, pykälä kaksi". Abrakadabra, paha taika raukesi ja kuningatar sai uuden kirjeen kruunulta. "Olet oikeutettu kultakolikkoihisi, maksamme ne viipymättä tilillenne, teidän armonne!". Ja kuningatar oli onnellinen. Hän jatkoi piparkakkujensa paistamista ja lapsiensa paimentamista, ja piparkakkutalon piipusta tuprahteli jälleen valkoista pumpulisavua. Kaikki oli kaunista ja sopivan siirappista. Kuningas myhäili, ja totesi: "Pulmuseni, ei kaikki ole totta mitä sanotaan ja kirjoitetaan. Ja joskus pitää myös puolustaa sitä pipariosaa, mikä itselle kuuluu."
Ja jossakin tietäjäprinssi söi vastaleivottuja piparkakkuja.
***
Tämän piparisadun loppu oli onnekseni onnellinen. Perinteinen satu se ei silti ollut, sillä paha ei saanut palkkaansa -ihan siitä syystä, ettei ollut mitään pahaa. Oli vain tietämättömyyttä ja väärää luuloa, ehkä myös tottumuksia. Prinssin ansiosta niiden tilalla on nyt oikeaa, päivitettyä tietoa, josta hyötyvät muutkin piparkakkumaan työntekijät, jos he sattuvat sairastumaan vakavasti ja pitkäaikaisesti. Lyhykäisesti ja selkosuomella oikea tieto on se, että viranhaltija on voimassa olevan virkaehtosopimuksen mukaan oikeutettu sairasajan palkkaan tietyn ajan verran kalenterivuosittain, kun hän täyttää työssäoloehdot.
Tarinoilla tapaa olla myös opetuksensa. Itse heräsin taas siihen todellisuuteen, ettei kaikilla miinusmerkkinen palkkakuitti ole vain väärinkäsitys, eivätkä rahahuolet vain yhden unettoman yön asia. Että lähellämme on lapsia, jotka ansaitsevat piparintuoksuisen joulun, vaikka vanhemmilla ei ole varaa edes ensimmäiseen pakettiin. Uutisissa kerrottiin toimeentulotuen asiakkaiden määrän nousseen merkittävästi viime vuodesta, ja vielä kerrottiin, että seurakunnilta on haettu ennätysmäärä avustuksia.
Siksi, olkoon tämän tarinan opetus se, että tänäkin jouluna jaamme omastamme mahdollisuuksiemme mukaan. Lahjaksi olemme saaneet, lahjaksi antakaamme! Joulupuu, hyvä joulumieli, pelastusarmeijan padat, unicef, plan, kirkon ulkomaanapu.. ..paketin tai rahalahjan paikkaa ei onneksi tarvitse kaupungilta etsiskellä. Ne lähes kävelevät vastaan:)
ja joulujatkikseen..
Kerttu tuli istumaan lähemmäksi, kanslian pöydän toiselle puolen. Pöydällä lojui kasapäin kansioita, joita olin alkuyöstä lukenut. Puuha oli hoitajaopiskelijalle hyödyllistä mutta myös mielenkiintoista, löytyihän kansion sivuilta elettyä elämää, riveiltä ja niiden väleistä. Ei niistä kuitenkaan ensisuudelmia kannattanut etsiä. Kansiot kiinnostivat Kerttua, kun ne lääkärit niitä aina niin totisina tutkivat.
- Niin, ne ovat potilaskertomuksia, siniset kannet miehillä ja naisilla punaiset. Kannessa on huoneen numero ja potilaan nimi ja hoitoluokitus. Sisällä on sitten kuumekurvaa, lääkitykset, hoitosuunnitelmat ja diagnoosit, kaikki eriväriset lehdet omilla paikoillaan. Saat toki katsoa Emilin kansiota.
Hälytys. Punainen valo oven yläpuolella alkoi välkkyä kiivaasti kutsuen virkaiältään nuorinta hoitajaa. Hierarkia oli moniportainen mutta selkeä ja siksi nopea omaksua. Kiiruhdin kymppiin, jossa valvottiin yölampun keltaisessa valossa.
- Aamu tulee tuota pikaa Elsi-rouva. Olkaa aivan rauhassa. Kyllä, hevoset on ruokittu ja tallin ovi muistettu laittaa visusti säppiin. Vaikka ei niitä hevosvarkaita ole viime aikoina ole juuri liikkunut, ovat siirtyneet pyöriin, kelmit.
Elsi rauhoittui, ja käväisin vielä seiskassa katsomassa Emiliä. Vanha mies nukkui, hengitys oli tasaista ja äänetöntä. Pöydällä olevan listan mukaan kipulääkettä oli annettu viimeksi puolilta öin. Lyhyen osastokierroksen jälkeen kiirehdin Kertun mukaan jatkosodan pommituksiin.
Ilmahälytys tuli kesken ostosmatkan. Äiti oli lähettänyt meidän Sirkan kanssa kaupunkiin hankkimaan villakangasta ja kahvia. Sukulaisten avulla löydettiin kangasta, mutta kahvi jäi haaveeksi, kun sireeni kehotti kaupunkilaisia kiiruhtamaan suojiin. Seurasimme juoksevaa kansaa puistoon, jonka keskellä oli kumpu ja kummun päällä raskas rautaovi avoinna, sinne pimeään kuoppaan mekin Sirkan ja tätimme kanssa ahtauduimme. Hyytävässä kylmyydessä levitimme uudet villakankaat allemme, kiedoimme kädet polvien ympärille ja odotimme. Pian meitä tervehti pohjoiselta taivaalta neuvostojumala, koko saattueen voimin.
Ensin kuului koneiden ääni, sitten alkoivat pommien jyrähdykset. Eivät ne puistoa pommita, rauhoittelin itseäni, vaikka tiesin, että pommeja kylvettiin koneista kaikkialle kaupunkiin. Maa allamme tärähteli, ja suojan katosta tipahteli jäistä multaa päällemme. Kaikki pysyivät vaiti, silloinkin, kun osui jonnekin aivan lähelle, mutta kädet oli ristitty rukoukseen. Tai pikemminkin hätähuutoon, älä anna niiden osua! Tällaistako se oli rintamalla? Tällaistako Emil joutui kestämään?
Mieleni karkasi kauas kuopasta, tuntui turvalliselta ajatella Emiliä siinä keskellä helmikuista tulipalopakkasta, joka oli muuttunut tulimereksi, savun haju tunkeutui suojamme ovenraosta sisään. Pyörittelin vasemmassa nimettömässä olevaa kihlasormusta, ja päätin, että jos tästä helmikuisesta päivästä selviäisin hengissä, menisimme seuraavalla kotilomalla vihdoin naimisiin. Emme me tarvinneet suuria juhlia emme rauhanaikaa rakkaudellemme.
..jatkuu..
tiistai 14. joulukuuta 2010
virtaa ja vauhtia
Eletään jälleen sitä hetkeä vuodesta, jolloin toivoisin joulun sadun muuttuvan todeksi monella tapaa. Ainakin joulupukin porot voisivat oikeasti lentää. Keikkaa pukkaisi meidänkin perillä, treeneihin, kenraaleihin, näytöksiin, turnauksiin, harjoituksiin ja varsinaisiin juhliin, lasten ja omiinkin. Ihanaa, kutittavan jännittävää aikaa, mutta aikaa kuluu aivan turhaan moottoritietä jurruuttaessa. Porojen kyydissä olisin ehtinyt nähdä upeiden tanssiesitysten lisäksi myös tärkeän voittopelin ja onnitella parasta pelaajaa jo kentällä. Hyvä poika!
Apua tähän taksiralliin ja joulukuisen arjen pyörittämiseen tarjoavat prednison ja dexametason. Torstaisen hoidon mainingeissa napsittu kortisonikuuri tekee vielä tehtävänsä, ja antaa vauhtia ja virtaa äidin kiireisiin hommiin. Joululahjat on saunan lauteilla siistissä rivissä, kaukaisten kummilasten paketit postin käsiteltävinä ja kortitkin ehtivät tänä vuonna ajoissa. Ikkunaa kehystävät jouluverhot, olkkarin pöytää koristaa kukka-asetelma ja piparkakkutalo levittää jouluntuoksua tupaan -kaikki Luonnollisesti Itse Tehtyä. Kunhan ruoka- ja ruuanlaittohalu palautuvat vielä ennalleen, on luvassa kystäkin kyllä. Kätevää, joten en jaksa valitella sivuoireena tulevia aamuneljän herätyksiä:)
Tässä kaikessa joulushowssa se ei ole laps, mikä huushollissamme jää hankeen. Se on koira, raasu parka. Tähän saakka sisumme on saanut nauttia kotiväen jakamattomasta huomiosta ja ajasta, eikä HÄNTÄ ole jätetty yksin kuin korkeintaa pariksi tunniksi, mutta joulukuu on tuonut heikennyksiä piskiprinssin asemaan. Hoitopäivänä koiruus oli pistettävä peräti viideksi tunniksi pentuaidan taakse kodinhoitohuoneeseen, virikkeiden ja eväiden kera, ja toivotettava kivaa kotipäivää. Ja kuinkas kävi? Kahden jälkeen neitosen saapuessa koulusta kavereiden kanssa, tuli heitä vastaan ulko-ovelle iloinen hännänheiluttaja. Tämä leijonametsästäjä oli mennyt joko yli tai kiertänyt, ei kuitenkaan läpi. Ja onnistuneen karkauksen jälkeen pissinyt parketille ja järsinyt vähän jakkaroita. Aikamoinen sirkuskoira, kuten esi-isänsä, kuulema.
Koska yksinolon kokemukset ovat noinkin rankkoja, sisu välttelee niitä mahdollisuuksien mukaan. Makoilemalla emännän laukun päällä voi yrittää varmistaa, ettei ruokkiva käsi karkaa liian kauas. Yrittänyttä ei laiteta:)
ja kolmannen adventin jatkis...
Ensimmäinen kirje sihteeri Kerttu Silokalliolle esikuntaan saapui jo viikon kuluttua, allekirjoituksena Emil Seljänne. Seuraavassa kirjeessä oli Seljänne tipahtanut jo pois, ja sotakirjeenvaihto muuttui vähitellen rakkauskirjeiden vaihdoksi. Kerttu polki töihin yhä innokkaasti, siellä saattoi olla jälleen kirje odottamassa. Kaivaten, tapaamistamme palavasti odottaen, Kerttuseni. Kevättalvella loppui sota, sataviisi päivää olivat ohitse, eivätkä Kerttu ja Emil olleet tavanneet toisiaan yhteisten työpäivien jälkeen. Kertun työt esikunnassa loppuivat, ja niin loppui myös kirjeiden tulo. Nuorella, palavasti rakastuneelle tytöllä oli vain kahdeksantoista käsinkirjoitettua kirjettä ja kaksi vahvaa kädenpuristusta: hauska tutustua ja kiitos hyvästä yhteistyöstä.
Kevät oli jo pitkällä ennen kuin Kerttu ja Emil tapasivat toisensa. Mistä lie oli mies saanut Kertun kotitalonkin tietoonsa, kun kirjeet olivat aina kulkeneet esikunnan kautta, mutta siinä mies vain seisoi sunnuntaina aamuseitsemältä vintin ikkunan takana huterilla tikkailla ja naputteli ikkunaruutua varovasti, ettei kotiväki olisi herännyt. ”Tulin hakemaan sinua kirkonmenoihin”, totesi Emil hymyillen ja kömpi ikkunasta. Mukana tuli vahvaa kevään tuoksua, tuomen ja märän mullan sekoitusta, eikä Kerttu voinut olla vähän halaamatta Emiliä.
Sitten pitikin vaihtaa jo kiireesti yöpaita pyhämekkoon, piilossa muurin takana. Kädet ihan tärisivät jännityksestä, eivätkä napit olleet ikinä olleet niin hankalia. Siinä sitten kirjetoverit istua napottivat sijatun vuoteen laidalla, ja taas olivat ne kädet vain tiellä. Missä niitä olisi oikein pitänyt, sylissä, puuskassa, ristissä, sylissä. Mutta Emil oli kuten ennenkin, jutteli rauhallisesti ja kertoi seikkaperäisesti junamatkastaan Kertun luokse. Kirjeiden Emil oli tuttu, hän kyseli perheen kuulumisia ja oliko Kertulla ollut kova ikävä. Syvänsiniset silmät katselivat Kerttu siihen malliin, että se olisi ollut ensisuudelman paikka, mutta silloin vinnin ovi kiskaistiin auki. ”Äiti! Kertulla on täällä mies!”
Eivät voineet maanviljelijä Silokallio ja vaimonsa Elli olla vihaisia tyttärensä sulhasehdokkaalle. Veikeä mies tämä majuri! ”Todellakin, Kerttu on teistä kertonut . Kovasti tyttö on tykännyt siellä esikunnassa töitä tehdä, teidän alaisuudessanne. Jaa sinutella, sopiihan se, toki”. Elli-äiti touhusi aamiaista Sirkka-siskon kanssa, ja Kerttu kuunteli isän ja Emilin keskustelua. Kahviakin löytyi, tottahan toki, ja leivänpäällyksiä, mutta Kertulle ei ruoka kelvannut. Ruokahalun tilalle oli tullut jotain muuta.
- Miten se tuon rauhan kanssa mahtaa olla, mutta kylvöhommiin sitä tässä täytyy kohta ryhtyä. Ja navettaan pitää lähteä kattomaan, vaikka pyhäaamu onkin. Lähtekääpä te nuoret sinne kirkkoon ettei tule kiiru. Ja menkää nyt kuitenki siittä etuovesta, on ne vinnin palotikkaat aika huonossa kunnossa.
Liiterin kulmalta, vadelmapusikon takaa haettiin Emilin pyörä, asemanhoitajalta lainattu, ja Silokallion koivukujaa lähti astelemaan siivonnäköinen pariskunta. Tyttö kulki oikeaa uraa ja mies vasenta, taluttaen pyörää väliin jäävällä ruohokaistaleella. Isä, äiti ja pikkusisko jäivät portaille vilkuttamaan, Sirkka hieman happaman näköisenä. Emil oli ihan mukava, mutta miten se teki Kertusta niin hölmön ja kikattelevan? Yäk. Onneksi Sirkka ei nähnyt, kuinka polkupyörän taluttaja kaappasi ensimmäisen mutkan jälkeen isosiskon syliinsä. Alatalon lehmät äimistelivät aidan takana, kun Kerttu sai ensisuudelmansa.
- Nään kuule sinun ilmeestä, että luulet meidän unohtaneen sinne kirkkoon menemisen. Oot kattellu tietysti suomi-filmejä. Emil on aina ollut herrasmies, ja kirkkoon me mentiin eikä minnekään heinälatoon. Saarnasta en mitään muista, mutta oli se vaan niin ihanaa laulaa yhteisestä virsikirjasta, muisteli Kerttu haaveellisena.
..jatkuu..
maanantai 6. joulukuuta 2010
itsepäinen pumppu
Me menemme ihailemaan kansakunnan kermaa ja pukuloistoa, tuota jokavuotista esitystä, jossa tapahtumien kulku on kutakuinkin ennalta tiedetty, mutta jossa siitä huolimatta on viehätystä ja vetovoimaa.
Hyvää itsenäisyyspäivää!
Ja vielä joulujatkis.. toinen osa. Ja tämä oli muuten 333:s blogiteksti:)
Lohdukseni kävin hakemassa keittimestä kupillisen jäähtynyttä juhlamokkaa, lämmitin sen mikrossa ja palasin takaisin tuolilleni. Keittiöstä löytämäni joulutorttu oli ehtinyt kuivahtaa ja siitä putoili murusia valkoiselle työmekolleni, vaikka kuinka varovaisesti taittelin palasia. Kahvi lämmitti mukavasti, ja keskityin ajattelemaan tulevia iloja. Vielä muutama työvuoro, ja loppukuusta tililläni olisi plusmerkkinen tapahtuma. Tammikuun alennusmyynneissä sovittelisin uusia farkkuja, ottaisin kahvin kanssa leivoksen, tilaisin sen toisenkin juoman, istuisin pakkasaamuna bussissa. Uuden polkupyörän takia olisi tehtävä vielä muutama viikonloppu, mutta pakkasilla olisi muutenkin mukavampi kulkea bussilla. Vieläkin harmitti syksyllä aseman edestä anastettu pyörä, jonka viidestä vaihteesta vain yksi toimi, mutta joka oli kuljettanut minua pyyteettömästi ja ilmaiseksi riennosta toiseen.
Kesken laskutoimitusten kanslian ovelle ilmestyi Kerttu, pienenä ja ohuessa yöpaidassaan aivan jouluenkelin näköisenä. Ei ollut saanut unta, ei sitten millään ja lääkettäkään ei siihen vaivaan tokikaan tarvinnut, eihän nyt. Olihan sitä nuorena nukuttu ja kun kerran valoakin näkyi niin ajatteli tulla juttelemaan. Ei Kerttu potilas ollut, vaimo vain. Tai saattosisko, kuten me heitä kutsuimme. Kerttu ja Emil Seljänne, huone seitsemän. ”Ei tässä kauaa ole teillä kestämistä”, oli osastonhoitaja lohdutellut hoitajia, jotka olivat harmitelleet järjestelystä aiheutuvaa vaivaa. Syöpä oli vienyt jo miehen, ja kipulääkkeeksi käytettävän morfiinin määrää lisättiin jatkuvasti. Se oli kuoleman merkki se, tiesi kokematon sijainenkin.
”Rauhallisesti nukkuu”, tuumasi Kerttu-vaimo ja istuutui ovenvieruspenkille. Kerttu oli kiinnostunut minusta ja opiskeluistani. Vai kätilöksi, jaa-a, siitäpä ei Kerttu tiennyt mitään, kun ei niitä omia lapsia ollut siunaantunut. ”Miestäkään ei näyttäisi olevan.?”, uteli vaimo hyväntahtoisesti. Sitten onneksi aloimme jutella Kertusta, sitten Kertusta ja Emilistä, ja viimein alkoi Kerttu kertoa Kertusta ja Emilistä. Jos vaan jaksat kuunnella. Että jos ei ole niitä opiskeluhommia tai muuta sellaista tärkeämpää tässä nyt.
Hennosti hymyillen kertoi Kerttu ensitapaamisesta talvisodan kotirintamalla. Kuinka esikunnan tuore sihteerityttö ja majuri Seljänne esiteltiin toisilleen esikunnan toimitiloiksi muutetussa hotellissa. Vai tässä oli nyt mies, josta varmaan jokaisessa neidonkammarissa nähtiin unia. Varsinainen komistus ja herrasmies!
- Kyllä siinä oli sitä romantiikan värinää alusta lähtien, vaikken minä mikään runotyttö ole koskaan ollut. Jalat olin oppinut pitämään maassa, enkä haihatellut turhia. Se oli majuri sentään arvostettu sotilas ja esimies, ja minua vanhempikin. Minä nyt olin sellainen hupakko kauppakoululainen.
Ystävällinen kiinnostus vaihtui viipyviin katseisiin, ja Kerttu polki aamuisin innokkaasti töihin. Jospa hän tänään saisi majurilta postitettavaa, puhtaaksi kirjoitettavaa, katseen. Yhteiset työtehtävät tuntuivat kovasti lisääntyvän, ja sydäntalven Kerttu sai tehdä töitä majurille, naputella opistossa opitulla kymmensormijärjestelmällä kirjeitä, pöytäkirjoja, raportteja. Tässä olkaa hyvä. Kiitos erinomaista työtä. Kunnes koitti päivä, jolloin kokenutta majuria tarvittiin toisaalla.
..jatkuu..
keskiviikko 1. joulukuuta 2010
vallan sydämellistä joulunodotusta
Käytiin perheen tyttöporukalla teatterissa katsomassa prinsessasatua. Prinsessa rosa ruusunen -nimi kertoi, mistä suuren näyttämön pukushowssa oli kyse, mutta kaikki ei sittenkään ole niin yksiselitteistä. Väliaikakahvilla viereemme parkkeerasi vanhempi herrasmies, joka oli mielestään tullut katsomaan aikuisten näytelmää. "No kun siinä oli se rosa, eikä ollu vaan prinsessa ruusunen, ajattelin että se on niin ku nykyaikastettu ja muokattu aikusille. Mutta tää ny pesee sen albatrossin ja heiskasen ja mikä se ny oli, se kaaos-näytelmän ihan mennen tullen, jotta kyllä mää kattomaan jään että miten tässä käypi", tuumi mies ja olin aivan samaa mieltä. Näytelmä oli selkeä ja hyvin tehty, eikä aliarvoinut lapsiyleisöä. Eikä meitä muitakaan.
Rakkautta ja romantiikkaa, sadan vuoden unesta herättäviä suudelmia -niitä tarvitaan aina. "Siis eikö me tosiaan sadan vuoden aikana keksitty yhtään modernimpaa tapaa vapauttaa ruusunen unestaan kuin se, että prinssi uljas saapuu ja suutelee prinsessaa?" ihmettelivät haltijakummit loppukohtauksen lähetessä. Perinteiseen tapaan heräsi silti tämäkin rosa rosalia rosmariini, oli heti "ihan lovena" ja kohta vietettiinkin jo häitä, joissa laulettiin "rakkauden avulla maailma parannetaan". Pikkiriikkisen imelää, mutta siitä se idea sitten lähti. Nimittäin tämän vuoden joulukalenteriin.
Keittiömme seinällä roikkuu laaja valikoima joulukalentereita, onpa sisullekin oma koiramäen kalenterinsa. Lapset haluavat kuulla joulu toisensa jälkeen lapsuuteni joulukalenteritarinan, että oliko se niin että teillä oli aina sama joulupukkikalenteri, josta suljettiin luukut sitten sinitarralla? On se totta (no joskus saatiin pankista ilmaiskalenteri) ja siksi aikuisella tiinalla pitää olla ainakin yksi oma ja uusi joulukalenteri. Tänä vuonna luukkuni ovat raaputettavaa sorttia, eli kalenteria ei voi edes ensi vuodeksi säästää:) mutta lisäksi saan aukaista vielä yhteisen partiokalenterin ja sanomalehdestä tulleen tonttukalenterin. Eikä siinä vielä kalenteria kylläksi. Perinteiseen tapaan tarjoan joulukalenterin vielä täällä blogissa. Tänä vuonna se olkoon pikkiriikkisen imelä, ei jäyniä eikä jouluisia kuvia, vaan ripaus romantiikkaa kaamoksen keskelle.
Tämä romanttinen pikkutarina on kirjoitettu kauan sitten (opintoviikkopalkalla), mutta muistui mieleeni teatterin hämärässä. Joulujatkis "kerttu ja emil" ilmestyy miten kuten silloin tällöin aina jouluun saakka, ja välipäivinä saatte tyytyä kuva- tai suklaakalentereihinne. Mikä ei ole ollenkaan hullumpi vaihtoehto, tunnetaanhan suklaa oivana rakkauden korvikkeena. Mutta nyt, vallan sydämellistä joulunodotusta teille kaikille, ystäväni!
Kerttu ja Emil
Värssyn tilalla luki vain ”kiitos elämästä”. Ei mitään korulauseita, kotipolkuja tai heittäkää multaa –juttuja, vaan yksinkertaisen kauniisti ”kiitos elämästä”. Se tuntui hyvältä, se sisälsi kaiken. Kaipaamaan olivat jääneet Sirkka ja Juhani perheineen, ja siunaustilaisuuskin oli toimitettu hiljaisuudessa.
En ehtinyt kääntää sivua enkä pyyhkiä poskiani, kun Kaisa oli jo keittiössämme.
- Se on sun tiski tänään!
Arki saapui rymisten keskelle taivaallisen rauhan hetkeä, mutta kämppikseni oli oikeassa. Tiskejä oli kerätty yhdessä viikon verran, ja parittomina viikkoina vuoro oli minun. Olin siirtänyt velvoitettani aina vain tuonnemmaksi, sillä jo pelkkä ajatus limaisista lautasista ja herkkujen vihertyneistä tai ainakin kuivuneista rippeistä sai käteni kutiamaan.
- Kuule mä en tunne ketään muuta kakskymppistä, joka sunnuntaiaamuisin lukisi kuolinilmoituksia. Näytäpä. Ai että, tuplailmoitus. Viikko vain välissä! Älä sinä kuule sure, kyllä me sullekin vielä sellanen mies löydetään, jonka kanssa on sitten kiva kuolla.
Virnistin. Ihana kämppis minulla. Ei ehkä empaattisin eikä ahkerin, mutta nauroimme paljon yhdessä ja jaoimme tasan leipäpaketit, lehtitilauksen ja puhelinlaskut. Välillä puolitimme myös sydänsuruja puhumalla miesseikkailumme halki ja puhki, Kaisalla tosin oli tällä saralla enemmän puolitettavaa. Minä opiskelin viikot ja viikonloput tein töitä, joten surujen hankkimiseen ei juuri ollut aikaa.
Väsymys tuntui aina ensimmäiseksi jaloissa. Kun oli koko päivän viettänyt seisten, kävellen, juostenkin, odottivat jalat iltaisin parempaa kohtelua. Hierontaa tai jalkakylpyä ei tänä yönä ollut luvassa, mutta olin kuitenkin vaihtanut kireät sandaalit villasukkiin, ja koska ketään ei ollut näkemässä, nostin kirjoneuleen verhoamat sääreni kanslian pöydälle ja kallistin tuolin selkänojaa. Sähkökynttelikkö valaisi huonetta himmeästi ja ikkunassa lepattivat jonkun ahkeran hoitajan silkkipaperista näpertämät lumihiutaleet. Ruutuikkunoiden väliin oli aseteltu jäkälää ja varpuja pitämään kosteutta loitolla, ja paksut samettiverhot yrittivät pysäyttää raoista puhaltavan viiman. Kiedoin yökön takkia tiukemmin ympärilleni.
Yön kitutunnit saivat miettimään elämän perusasioita, kuten rahaa. Kannattiko viettää nuoruutensa viikonloppuöitä vanhustenosastolla, kaupungin valojen kimmeltäessä ruudun väärällä puolella? Sillä puolen, jossa vapaiden miesten keski-ikä läheni kahdeksaakymmentä, ja jonka kiviseiniin oli syöpynyt ihmiskehon eritteiden ja lähestyvän kuoleman tunkkainen tuoksu.
**jatkuu**
perjantai 26. marraskuuta 2010
vastetta ja tautivapaata
- Moi, äiti täällä. Ootko kotona?
- Joo.
- Kuule siinä hellalla on kattilassa keitetyt makaronit. Pistä ne siihen vieressä olevaan vuokaan, sekoita ja laita uuniin.
- Joo.
- Kakssataa astetta ja keskilämpö.
- Joo.
- Ja tyhjennä tiskikone kans.
- Joo.
- Ja onhan koira käyny pihalla?
- Joo.
- Kiva kiva, kohta tuun kotiin peltsin kanssa.
Ihanan suoraviivaista kommunikointia, todellisia arjen helmiä nuo minun ja esikoisen puhelut. Väliin ei mahdu yhtään "arvaa mitä.." tai "voitko viiä tänään.." tai "tiiätkö kuule.." -alkuista vuodatusta koulupäivästä tai kaveripiiristä. Eikä toisaalta edes "ei oo mun vuoro"-kommentteja. Siihen tosin auttaa kotitaloustunneilta saadut lisätehtävät.. mikä siunattu oppiaine! Tytöt eivät halua jäädä yhtään huonommiksi, ja yleensä saan apua hommaan kuin hommaan, kun vain älyän asetella sanani oikein. Hyvä niin, sillä jostakin tätä kiirettä ja hommaa pukkaa. Ja sekin on hyvä. Elämässä ja arjessa täytyy pysytellä kiinni, tämän oivalsin jälleen viime viikon sytostaattireissulla.
Sari-lääkäri kirjoitti käynnistämme mm. seuraavaa:
"Käynyt vatsan UÄ:ssa 10.11. Todettu aiemman tuumorimuutoksen seudussa maksassa 2 vierekkäistä pesäkettä 1,6x0,7 ja 1cm. Hieman epäselväksi jäänyt, onko aiempi muutos pienentynyt kahdeksi edelliseksi pesäkkeeksi vai onko toinen muutos uusi. Keskusteltu erikoislääkäri M.S:n kanssa ja vaikutelma tulee, että metastaasi on pienentynyt. Jatketaan nyt vielä sovitusti 2 sytostaattihoitoa ja sen jälkeen uusi vatsan UÄ... Jatkossa bevasitsumabia suunniteltu ja tarvittaessa kombinoiden sytostaattiin. Nyt ei kuitenkaan katsottu vielä aiheelliseksi."
Olen aina valmis tarttumaan toivoon, ja nyt sitä puolsi vielä kahden onkologin sekä röntgenlääkärin lausunnot sekä oma olotilani. Lääkäri tiivisti toivon kahteen sanaan, "vaste" ja "tautivapaus". Joka tapauksessa muutos on pienentynyt, joten syöpä vastaa lääkitykseen. Tautivapaa tammikuu taas voi olla turhan aikainen tavoite, mutta sitä kohti tässä kovasti yritetään, rohkaisi lääkäri, ja sanoi vielä, että nyt pidetään tuosta aikataulusta kiinni. Että valkosolutekijät vaan käyttöön, ettei hoitoväli veny turhaan.
Sytostaattihuoneessa olikin tarjolla sitten realiteettiterapiaa. Kaamospäivän hämärähyssyä kanssani viettivät marja, mirja ja merja, konkaripotilaita kaikki tyynni. Aamu meni hiljaisen hartauden vallitessa, mutta lounas kirvoitti kielenkantamme. Käsiteltyä tulivat niin toivo, vaste kuin tautivapauskin, ja ymmärsin näiden suhteellisuuden. Vaste voi olla sitä, ettei syöpä haittaa liikaa tärkeimpien sisäelimien toimintaa, ja tautivapaaksi taas voi nimittää viikon ajanjaksoa sytostaattien välissä, jolloin jaksaa ja voi poistua vessankantaman päähän kodistaan. Toivo voi olla kadoksissakin, jos hoitoja on jatkunut tauotta neljä ja puoli vuotta, eikä seitsemäs sytostaatti näytä enää toimivan.
Mitä upeita rouvia, mikä mahtava keskustelu! Keskivertotyöpäivän aikana ei ensimmäistäkään aihetta arkailtu ottaa esille, ja lisää vettä saimme myllyymme kun paikalle saapui vielä sairaalapastori. Ensimmäistä kertaa tapasin sairaalavisiitilläni ammattiauttajan, ja nyt meillä tytöillä oli lupa puhua. Käytiin läpi ennusteet, elinajanodotukset, palvelutalot ja saattohoidot, kunnes päästiin kaikkein pyhimpään, lapsiin. Kun me haluttaisiin saada heidät vähän isommiksi, vähän enemmän jaloilleen, tiivisti mirja. Amen, sanon papin puolesta.
Vaikka kanssasisarten kohtalot ja juttumme olivat ehtaa K-18 -kamaa, jäi itselleni päivästä vahva positiivinen pohjavire. Yhteinen näkymme oli elää niin tavallista elämää kuin mahdollista, syövästä ja hoidoista huolimatta... joten, kotiintultua tarkistin juna-aikataulut ja ilmoitin villilään, että seuraavana päivänä kuudelta passaisi tulla tampereen asemalle vastaan:) Nyt oli aika saada muuta puuhaa ja ajateltavaa, ja sitähän riittää, kun koiramäen serkukset tapaavat.
Ja sitä muuta puuhaa ja ajateltavaa kertyy samaa tahtia kuin tikkaripäivät hupenevat. Tänään on uuden ajanlaskun mukaan viikko + päivä, ja olo on jo tautivapaa ja toiveikas. Parahiksi, sanon, sillä illalla ovat kauden ensimmäiset pikkujoulut, ja aion nauttia niistä. Sekä lasillisesta punaviiniglögiä. Tip tap.
tiistai 16. marraskuuta 2010
täsä ootellesa
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
siel on läiskä, sanoi häiskä
Markku oli uusi tuttavuus, ja tavanomaista tutkalääkäriä puheliaampi kaveri. Kysyi jopa vointia ja kuunteli vastauksen, pisteet siitä. Yleisvointi hyvä, paikallisia tuntemuksia on, tiivistin olotilani, jonka jälkeen päästiin maisemien äärelle. "Tämä on sitten kylmää", aloitti markku, kuten kaikki röntgenlääkärit pursottaessaan geeliä anturin päähän, ja sitten anturi lähti vaeltamaan vatsallani tuttuja reittejä. Arpea pitkin ylhäältä alas, sitten virtsarakko, edesmenneiden munasarjojen tontit ja lantion seutu, mistä siirryttiin ylemmäs sisäelimiin (tämän kaiken tiedän anatomian tunneilta, lääkäreillä ei juuri ole tapana porista tutkimuksen aikana). Viimeiseksi pysähdyttiin maksaan.
"Kyllä täällä joku läiskä on, tutkitaan vielä varjoaineella", antoi markku väliaikatietoja, ja nyt pääsi esakin estradille ruiskuttamaan lääkeaineen ja sanomaan hep kun valmista. Viiden minuutin kuluttua varjoaineen vaikutus lakkasi ja oli aika koota tulokset. Lääkäreiden koulutuksessa lienee omana oppiaineenaan "uutisten kertominen potilaalle", niin saman kaavan mukaan lääkärit esittävät asiansa. Ensin kerrotaan hyvät uutiset. "Aivan puhdasta on muuten. Maksassa on tuo soikio, sanoisin että sellaiset puoli senttiä kanttiinsa", oli markun hyvä uutinen. Sitten tapaa tulla se mutta. "Mutta kyljen puolella, siinä aivan vieressä on toinen läiskä, ehkä sentin kokoinen tai reilu, näkyvyys oli vähän huono".
Kyljessä oleva läiskä sopii tuntemuksiini. Parin sadasosasekunnin aikana ehdin miettiä jo muutaman vaihtoehdon markun tuttavallisesti läiskäksi kutsumalle löydökselle. Sisäinen kotilääkärini on säälimättömän nopea tekemään diagnooseja. Markku ehätti kuitenkin jatkamaan ja ehdotti, josko alunperinkin patteja on ollut kaksi, mutta ne ovat kasvaneet yhteen. Hoidon ansiosta ne olisivat sitten pienentyneet ja erkautuneet. Tähän, ihan mukavankuuloiseen selitykseen saan ja aion uskoa ensi keskiviikkoon asti, jolloin kuulen lääkäriltäni tarkemman analyysin ja jatkohoitosuunnitelmat. Ja saan toivottavasti sen suunnitellun hoidonkin, kiitos.
Näihin tuloksiin ja tunnelmiin tällä kertaa. Ihan hyvällä fiiliksellä. Se, mitä löytyi, oli kuitenkin pientä vaikkei niin kaunista. Ja muistinko mainita: syöpäarvo oli laskenut. Päivän luku on viisi:)
tiistai 9. marraskuuta 2010
ignatus vermis
torstai 4. marraskuuta 2010
auringonkeltaista
maanantai 25. lokakuuta 2010
viittä vaille altaan reunalla
perjantai 22. lokakuuta 2010
pätkä peltosta perjantain piristykseksi
Siinä missä nelivuotias luonnonlapsi ihmetteli kaikkea ääneen, eikä ujostellut ketään tai mitään, on viskarilaisella jo itsesensuuria, ainakin ajoittain. Keväällä neiti kävi vielä vessareissuilla poikien kanssa, ja uteli avoimesti tuosta tärkestä, fysiologisesta eroavaisuudesta. "Niin että miten se oikein menee, pitääkö sitä pippeliä puristella vai tuleeko se pissa ihan ittekseen?" Nyt vessanovi jopa laitetaan joskus kiinni, ihan oma-aloitteisesti. Enää ei neiti käy myöskään ovensuussa tarjoilemassa kaikille vieraille kahvia porsliinikupeista.. sillä hän pyytää nämä peremmälle, uuteen kotiinsa, joka syntyi kätevästi vastahankitun parvisängyn alle. Saattaapa kehottaa vierasta kiipeämään vielä ylöskin, kokeilemaan sänkyä.
maanantai 18. lokakuuta 2010
tikkaripäiviä tiedossa
perjantai 15. lokakuuta 2010
pukeudutaan pinkkiin
torstai 14. lokakuuta 2010
väärien piuhojen päässä
sunnuntai 10. lokakuuta 2010
pikku keisarinna ja muita elämän ihmeitä
sunnuntai 3. lokakuuta 2010
tassuterapiaa
perjantai 1. lokakuuta 2010
arkea ja yksi pissajuttu
Töissä ollessa en pysyisi neiti viidesluokkalaisen vauhdissa edes ajatuksen tasolla. Tänä syksynä kujamme touhukolmikko, neiti etunenässä, ovat suunnitelleet, mainostaneet ja järjestäneet jo pihakirppiksen kotipuistossamme sekä puuhakerhon alueemme leikki-ikäisille. Suositulle puuhakerholle on luvassa jatkoakin, mutta sen lisäksi paperilla on suunnitelmat vielä ekaluokkalaisten tanssi- ja leikkikerhoon koululla. Näppäriä neitokaisia on pyydetty myös järjestelyavuksi tätiyhdistyksen tapahtumiin ja varainkeruuseen, enkä epäile ollenkaan näidenkään sujuvuutta.
Tässä äidin-hikeä pyyhkiessäni ystävä muistutti minua siitä kuuluisasta puusta ja sen omenoista. Olisikohan tämä punaista kanelia vai kenties huvitusta? Joka tapauksessa ainakin tänä vuonna sato on ollut runsas. Että onneksi tällä äidillä on myös yksi pallopoika, jonka viikottainen toiminnantarve täyttyy kolmista reeneistä ja parista pyörälenkistä absille, ja joka muutoinkin tyytyy lähinnä hymyilemään akkarinsa takaa siskosten puuhille. Ja josta on vielä kovasti apuakin, kiitos yläasteen kotitalousläksyjen.. viikonloppuna meillä on luvassa nakkisoppaa:)
Koulupäivän jälkeisen välipalahetken päätteeksi alkaa trafiikki, ellei se ole alkanut jo ennen sitä, toisinaan kun keittiönpöydän ympärille kokoontuu kälätyksen määrällä mitattuna koko serranon perhe. Iltapäivän aikana ovikello soi keskimäärin parikymmentä kertaa, rappusissa kulkee omia ja vieraita viisivuotiaita ja esimurkkuja, mukavia ja tuttuja kaikki. Kaikille kulkijoille, yläasteen pitkätukkapojista naapurin tätiin peltonen keittää kahveet kotinurkkauksessaan, ja jokaiselle vieraalle neiti muistaa myös esitellä uuden sänkynsä. Saattaapa vielä kehottaa vierasta kiipeämäänkin sinne, se kun on "isojen tyttöjen sänky". Samalla viattomuudella moni ovensuussa pistäytyjä on kuullut, että meidän äitillä on muuten peruukki.
Niin. Moni on aloittanut hieman arkaillen kysymyksen, että "miten lapset ovat ottaneet..?". Mitä siihen voisi vastata? Ehkä kaiken tuon, mitä edellä. Hyvin. Normaalisti. Luonnollisesti. Äidillä on taas syöpä, äiti saa taas solumyrkkyjä, äidillä lähtee hiukset, äiti on kotona. Lääkkeet tuhoavat syöpäkasvaimen, hoitojen jälkeen hiukset kasvavat ja äiti palaa töihin. Preesens ja futuuri. Näistä kahdesta nykyisyys on kuitenkin lapselle paljon tärkeämpi, ja tässäkin suhteessa meillä aikuisilla olisi opittavaa. Voi miten meillä onkaan vielä matkaa lapsen kaltaisiksi!
Niin ne aamun tuliaisjuurekset. Ne minä pilkoin, keitin hartaudella ja soseutin keittopohjaksi. Lapsethan arvostavat, kun äidillä on aikaa kokata ravitsevaa ja monipuolista ruokaa:) Syksyllä on kokeiltu jo kaalilaatikkoa, kasvispaistoksia ja keittoja, kuten työkaverin tuliaisista syntynyt sosekeitto, joka luonnollisesti herätti hetisiltään ihastusta koulustapalaajien keskuudessa. Isommat houkuttelin syömään keiton aurajuustonokareen avulla, ja halulla nämä sitten soppaa pistelivätkin, mutta peltoselle piti keksiä lisähoukuttimia. Lupasin viimein, kokemuksiini nojaten, että kun reippaasti syö koko lautasen tyhjäksi, muuttuu pissa punaiseksi. Ja sitä punaista pissaa on nyt odotettu hartaasti pönttöön ilmestyväksi kohta pari päivää. Pahuksen geenimuunnellut kasvikset.. pitääkö tässä turvautua karamelliväriin jottei menettäisi uskottavuuttaan:)
maanantai 27. syyskuuta 2010
sytopäivän farmakologiaa
Labrakäyntiä ja näitä loistavia arvoja varten sairaalaan pitikin lähteä jo ennen seitsemää, joten vein autoni hoitoon sairaalaan parkkiin, minulle kun oli luvattu poikkeuksellisesti pirssikyyti kotio pitkän päivän kunniaksi. Auton rattiin ei taxol-tipan jälkeen muutoinkaan asiaa, siinä kun vaikuttava lääkeaine, marjakuusen kaarna, on uutettu alkoholiin. Edellinen lääke, doketakseli taas oli marjakuusen marjoja, joten ihan luonnonlääkintälinjalla tässä ollaan:) Tämänkertainen hoitopäivä kerrattakoonkin muhkean lääkeluettelon kautta, joka ei kuitenkaan taida tri vogelin luonnonlääkenormeja täyttää.
Kotona nautin jo edellisiltana aperitiivina omepratsolia (vatsansuojalääke) sekä prednisolia (kortisoni), prednisolit otin vielä aamulla uusiksi.
Sairaalassa ensimmäinen rohto oli Zinacef-antibiootti, joka valutettiin suoneen kirran toimenpidehuoneessa tulehdusta ehkäisevästi ennen portin laittoa. Kyseessä oli vain varotoimi, veriarvot kun olivat käyneet uppeluksissa.
Sitten vähän xylocainia tahi jotain muuta paikallispuudutetta oikeaan soliskuoppaan, useampi pistos. Sitten odoteltiin, vesa-anestesiologi sanoi että hänen käsissään ei kivusta tarvitse kärsiä. Kiitos kiitos. Ei tarvinnut kärsiä muutoinkaan, meillä oli oikein letkeä kaksi ja puolituntinen lääkärin ja hoitajan kanssa. Ehdittiin ruotia työpaikkojen pikkujoulut ja lääkäreiden oscar-gaalat siinä vesan asentaessa keskuslaskimokatetria, minun huudellessa kommentteja sinisen lakanan takaa ja alta. Ompeluhommien jälkeen laitettiin letkuun vielä tujaus hepariinia letkun auki pysymiseksi.
Takaisin syöpäosastolle, taksikyydillä. Kälkättelin petissä omiani, taisin jatkaa vielä pikkujoululinjalla, ja sängyn ohjaimissa ollut jaana-hoitaja kyseli jo kautta rantain, olinko kenties sittenkin saanut jotain esilääkettä. En, syntymähumalaa tämä vain, vastasin. Syöpäpotilaat voivat olla myös hyväntuulisia, ihan oikeesti.
Osastolla sain vihdoin ruokaa, ja kyytipojaksi antihistamiini-tabletin. Jälkiruuaksi, makoisan vispipuuron lisäksi, annosteltiin uuden portin kautta päivän toiset vatsansuojalääke ja kortisoni, oradexon, jota sain tupla-annoksen viime hoidon jälkeen ilmaantuneiden kutina- ja nokkosrokko-oireiden takia. Samasta syystä taxol-tiputus aloitettiin siedätyshoitona, viisi minuuttia lääkettä ja viiden minuutin tauko, ja sama toistettiin karboplatiini-tipan alussa. Ja hyvin meni, ihan pientä jalkapohjien kutinaa lukuunottamatta (mikä nyt oli niin pientä ja meni ohi itsekseen joten siitähän ei tarvinnut edes mainita:). Sytolääkkeillekin voi allergisoitua, anafylaktisen shokin vaara on suurimmillaan kahdella ensimmäisellä hoitokerralla.
Kuuden maissa olin nauttinut suonensisäisiä nesteitä vaaditut kolme litraa (keittosuolahuuhteluineen kaikkineen), ja hiilasin itseni taksitolpalle. Ensimmäistä kertaa ajelin komeasti yhteiskunnan kustantamalla kyydillä kotiin, jossa iltapalaksi nautin varmuuden vuoksi vielä primperanin (pahoinvointiin) sekä buranaa (haavakipuun). Aamulla alkoi sitten vielä kolmas kortisonikuuri, dexametason, jota piti syödä vielä muutama päivä sytojen jälkeen, samoin kuin prednisolia. Ja vatsantoiminnasta täytyy pitää huolta, muistuttivat hoitajat lähtiessä, ja josta muistutti vielä kurkkuun pyrkivä mikä-lie, joten illan päälle muistin ottaa vielä pari laxoberonia. Ja närästykseen rennietä. Jokohan siinä oli kaikki?
Että kun joku maustaa aamuteeni edelleen muovilla vielä neljäntenä päivänä sytojen jälkeen, en tiedä mitä näistä rohdoistani syyttäisin. Pahoinvointi on onneksi lievää ja kovasti laskusuuntaista jo tässä vaiheessa, mutta toki salmiakkitikkareita ja kurkkupastilleja on kulunut. Parhaimmalta maistuvat kuitenkin happamat maut. Siinä missä doketakselin jälkihuurut viettivät roskaruuan kimppuun, tekee nyt mieli raikkaita makuja, tuoretta salaattia, kylmää puolukkaa ja karvaita mehuja. Parempi lääke tämä taxol, ihan selvästi:)
keskiviikko 22. syyskuuta 2010
aikataulussa ollaan, vielä
Ja niin ne läks, ihan aikataulussa ja kertaheitolla. Maanantaiaamun suihkun jälkeen harjasin enimmät hiukset pois, minkä jälkeen siirryin käsinpoimintaan. Päivä sujui vielä tyylikkäästi huivin kanssa taiteillen, mutta illalla pohjanmaatourneelta palattua piti käsittelyt suorittaa uusiksi. Kymmenen minuuttia uurastettuani peilistä katsoi pöllönpoika, johon tutustelin yön yli, mutta aamulla otin philipsin esiin. Toista yötä en enää nieleskelisi hiuksia. Eteen jätin kuitenkin vielä niiskuneititupsun, josta riittää perheen nuorisolle hupia, ja itselleni ehkä hiukan esteettistä iloa, se kun pilkottaa huivin alta jotensakin normaalin näköisesti.
Moni on surrut puolestani hiusten menetystä, joten minun ei kauheasti tarvitse. Yritin analysoida tunteitani siinä kylppärin peilin edessä taiteillessa, ja tunsin ainakin
a) hienoista helpotusta. Sytostaatit vaikuttavat vahingollisesti ainakin joihinkin soluihin.
b) uteliaisuutta. Miltä näyttäisin ilman tukkaa? Hiuksia kun on ollut aina, mittaakin yleensä vähintään polkan verran.
c) huvitusta. Tilanne nyt vaan oli hieman absurdi.
d) harmitusta, enemmän kuin surua. Ja se harmituskin on enemmän käytännöllistä lajia. Perheenemännän edustuskunto vaatii taas enemmän irto-osia ja aikaa. Hampaat on sentään omat.
e) kosmetiikkaosaston kutsun. Nyt tarvitaan vähän lisää hunaa puuliin. Ja ehkä uusi ripsari, ja kulmakynä, puuteri..
f) luottamusta. Ne kasvavat takaisin, vahvempina. Niin kuin minäkin. Aivan kuten syöpäjärjestöjen mainoksessa luvataan.
Huomenna on taas torstai toivoa täynnä. Hoitoaikataulu on edelliseltä kierrokselta tuttu, kolmen viikon välein, jos veriarvot ovat kunnossa. Ja se jos tapahtui jo heti ensimmäisen hoitokerran jälkeen. Sytostaattitiputus on vaakalaudalla, leukosyytit ja neutrofiilit kun ovat siinä hilikulla, vaikka olo on mitä mainioin. Aamuseiskalta otetaan uudet labrat, ja jos ne ovat kunnossa, tiputetaan taxol ja karboplatiini esilääkkeineen, mutta jos leukkarit eivät ole nousseet siirtyy hoito seuraavalle viikolle. En haluaisi siirtää hoitoa jos ei ole aivan pakko, joten päädyimme veriarvojen tarkastukseen, sillä sairaalaan olen joka tapauksessa aamulla menossa. Kirran puolelle, jossa solislaskimoni preparoidaan esille ja siihen asennetaan paikallispuudutuksessa portti, jonka kautta tulen jatkossa coctailini nauttimaan. Kätevää, sekä laitto että lääkkeen anto, lupasi hoitaja, kun ehdotti toimenpidettä minulle.
Päätän jo etukäteen, etten pety, vaikka veriarvot huitelisivat huomenna vielä alamailla. Kun kerran olen kaupungissa, menen sinne kosmetiikkaosastolle, ainakin vähän katselemaan. Syyskenkiäkin voisi kokeilla. Ja tottakai käyn myös kahvilla. Tai peräti lounaalla - se kun maistuu vielä:)
keskiviikko 15. syyskuuta 2010
tarveharkintaista terapiaa
Harkitaanpa nyt hetki sitä tarvetta niin ei viranomaisten tarvitse. Eli, rahaa tarvitsen, olkoon se sairauspäivärahaa tai palkkaa. Talovelkaa pitää lyhentää ja perhe ruokkia, tiliotteesta löytyy näitä miinusmerkkisiä tarpeita kuukaudessa keskimäärin kolmen sivun verran, tarpeellista ja turhempaa. Se harkintapuoli on hankalampi. Alkusyksy meni syöpäuutisesta toipuessa, ajatukset kiersivät kehää maksa - keuhkot - luusto - aivot -, tämä elimestä elimeen leviävä reitti on viime vuosina tullut aivan liian tutuksi syöpäystävien kautta. Elokuussa eivät jakolaskut ja välituntiriidat olisi tuonne kehälle mahtuneet, vaikka se melko nopeasti laajenikin kehoni ulkopuolelle ja sai lisää valoa, toivoa ja uskoa huomiseen.
Ensimmäisen hoidon jälkeisestä krapulasta toivuttuani tunnen olevani työkykyinen, ainakin suurimman osan aikaa. Tämä tosin on vain tunne, veriarvot elävät salattua elämäänsä, enkä tiedä todellista kykyäni kamppailla perusflunssaa ja yrjöä vastaan, ne kun liikkuvat koulun käytävillä yhtä ahtaasti ja innokkaasti kuin kuusisataa koululaistakin. Tämä on kait se suurin järkisyy pysytellä kiltisti sairaslomalla, kotiäitielämästä nauttimassa. Ja onnistuuhan sekin. Tämän viikon kohokohtia ovat olleet lämminhenkiset lounastreffit kavereiden kanssa, jääkaapin ja peltosen vaatekaapin inventaario sekä kaalilaatikon teko, luvassa on vielä tätiyhdistyksen kokous, kylppärin pesua ja balettitossun nauhojen ompelua.
Nautitaan nyt tästä elämänvaiheesta ja sen suomista mahdollisuuksista. "On niin helppo olla onnellinen, tyytyy siihen mitä on..", ja tällä tyytyväisyydellä mennään lokakuun loppuun saakka. Siinä vaiheessa harkitsen sitten työkykyni uudelleen lääkärin kanssa ja haen tarvittaessa jatkoa kotielämääni. Olen ihan tietoinen siitäkin, että syksyn kuntohuippu on saavutettu ja ohitettu, ja että marraskuussa en enää juokse kympin lenkkiä vaikka viime lauantaina se sujui vielä ihan kepeästi. Hmm. Sujuikohan se liian kepeästi? Pitäisikö sytostaattivaikutusten olla voimakkaammat, jotta lääke oikeasti tehoaisi? Onkohan maksapesäkkeeni pienentynyt? Tuntuukohan tuolla vasemmallakin puolella jotain?
Kuka vielä miettii, mihin sitä työtä tässä oikein tarvitaan? Onneksi lainsäätäjä ja tulkitsija eivät sentään kiellä käyntejä työpaikalla, vaikkapa pullapäivinä. Kahvittelun lomassa saatan eksyä joskus luokkahuoneenkin puolelle, ihan tarveharkinnan perusteella. Kollegoiden lisäksi saatan ajautua jutusteluun myös oppilaiden kanssa, ja joku tietämätön voisi kutsua sitä kasvatukseksi tai peräti opetukseksi. Ehei, ei oteta riskiä kelan kanssa. Nuo mahdolliset tilanteet ovat ihan silkkaa terapiaa:)