varjoseurat

Kesäkuun viimeinen viikonloppu tyhjentää tienoomme talot ja pihat. Arviolta puolet kylämme väestä pakkaa karavaaninsa ja suuntaa suviseuroille, missä päin suomenniemeä niitä kulloinkin vietetään. Meidän kujaltamme pari perhekuntaa lähti tänäkin vuonna kauas oripäähän, ja me jäljelle jääneet pidämme tyhjentyneitä taloja tiukasti silmällä. Reissun jälkeen tapaan kysellä hilkalta ja muilta matkaajilta seuroista, joten lienee luontevaa kirjoittaakin niistä pari riviä. Suviseuroista, seuroista ja varjoseuroista.

Ymmärrän hyvin jokavuotisen suurtapahtuman vetovoiman -sen miksi vanhoillislestadiolaisten perheiden lapset alkavat jo heti joulusta päästyä vartoomaan kesää ja seuroja. Ja ehkä aikuisetkin, lapset vain tuovat sen ihanan luonnollisesti julki. Arvaa ope että mää sain joulupukilta uudet kumpparit että jos suviksissa sataa niin voin sitten pitää niitä.. Ystävien ja suvun tapaaminen ja massatapahtuman ilmassa leijuva henki lienevät yhtä merkittäviä tekijöitä hengellisen annin rinnalla, ja toisaalta, tuskin provinssirockiinkaan saapuu junalasteittain väkeä pelkästään yhtyeitä kuulemaan. Näin ainakin otaksun, itsekin nuorempana monenlaisilla kesäpäivillä aikaani viettäneenä, hengellisillä ja tyystin hengettömillä. Ihmisillä on tarve koota samanmielisiä ihmisiä ympärilleen, hengittää samaa ilmaa -ja olla samaa mieltä.

Me seuramatkasta osattomiksi jääneet olemme järjestäneet kotikujallamme sitten varjoseurat. Luultavasti silkasta kateudesta toisten odotettua, vuotuista suurtapahtumaa kohtaan kannamme terasseiltamme tuolit ja pöydät jonoksi kuntakaistaleelle, "ei kenenkään -maalle", ja vietämme iloista iltaa kaikki yhdessä. Tänäkin vuonna grillialttarin ympärillä hääri seitsemän perhekuntaa. Varjoseuroissamme ei ole seurapuheita, mutta kuitenkin hyvää seuraa ja paljon puhetta. Samanhenkisten naapurusten kesken juttu luistaa kaikesta maan ja taivaan välillä, mutta siinä kulkeekin raja. Maan alle eikä taivasjuttuihin kajota, ne jäävät kunkin yksityisasiaksi.

Maanpäällisiä vaikeuksia on kasautunut vähän jokaisen ruokakuntaan, ja olisi väärin luulla olevansa ainoa, joka näillä tienoin joutuu miettimään elämän mielekkyyttä ja kaiken katoavaisuutta. Meidän varjoseuramme ravitsi osallistujia pihveillä ja salaateilla, mutta tärkeämpi anti oli iltamme sosiaalisella puolella. Se, joka keksi sanonnan ihmisistä susina toisilleen, ei kai koskaan päässyt kokemaan lähimmäistensä hoitavaa yhdessäoloa. Keräilimme naapureiden kanssa tavaroita kokoon hellepäivän päätteeksi kylläisinä ja tyytyväisinä illan antiin, ja päätimme ottaa taas ensi vuonna uusiksi. Totta mooses! Toivon, että myös hengelliset kesäjuhlat ravitsisivat seuravieraita yhtä kokonaisvaltaisesti. Tämän vuosituhannen julistuksen toivoisi jo olevan armollisempaa kuin nuoruuteni muistoissa, ja niin se kaiketi onkin.

Varjoseurojen päätteeksi kokoontuivat miehet pihasaunamme löylyihin. Kellon lähetessä seuraavaa vuorokautta päätimme naisten kanssa siirtää oman saunomisemme parempaan ajankohtaan, vaikka tarkoitus oli saunottaa eräs varsin muhkeassa kunnossa oleva naapurin rouva synnytyssaliin. Uuden tulokkaan saamiseksi ei kuitenkaan tarvittu sauna-apua, sillä synnytys käynnistyi seuraavana yönä aivan itsestään. Saimmepa seuravauvan, josta iltasella vitsailimme:) Tervetuloa maailmaan ja naapuriin pikku-jaakko! (ja ensi kesänä seuroihimme..)