varaslähtö kesään

Lapsena minulla oli tapana tiirata keväisin koivunlatvoja, ja odottaa vihertymistä.. joko? Perjantaina junan jyskyttäessä etelää kohti tutkailin radan varren pusikkoja yhtä malttamattomana.. joko? Ensimmäiset aavistukset hennon vihreistä hiirenkorvista näin vasta seinäjoen eteläpuolella, mutta tampereella kesä oli jo hyvällä alulla. Sunnuntaiaurinko vei meidät pyynikinpuistoon vihreille niityille, jossa moni muukin vietti äitienpäivää -uskaliaimmat t-paidoissa. Tytöt keräsivät äidille kimpun, juurineen kaikkineen, ja neidin tuunaaman kuvan myötä lähetän kesänvihreät äitienpäiväonnittelut kaikille äideille!

Lauantaina kasteen saivat muutkin kuin lauri-poika. Siinä missä rauhallinen pikku mies ei hätkähtänyt päähänsä valeltua vettä, valittivat isommat ihmiset kehnoa säätä. Pispalan kirkossa oli kuitenkin lämmintä ja tunnelmallista, eivätkä taivaalta putoilevat pisarat vähentäneet suvivirren tenhoa tippaakaan. Virallisen ohjelman päätteeksi oli vapaan sanan vuoro, eikä suvussamme sen käyttäjää tarvitse etsiskellä. Peltonen on aina valmis pienimuotoiseen esiintymiseen.

Pikkuneidin ensimmäinen esitys "jumalan kämmenellä" kirvoitti yleisöltä suuret suosionosoitukset, mistä rohkaistuneena laulajatar tarjosi vielä encorena pmmp:n pikkuveli-biisin. Peltsi tosin mietti kotvan sen sopivuutta tilaisuuteen, kun "siinä lauletaan se että miesten vessoissa tulpiinsa saaha". Sovittiin ettei kyseinen pätkä nyt haittaisi, kun oltiin jo vähän niin kuin jatkoilla kirkkotuvan puolella. Ja toden totta, hyvä valintahan tuo laulu oli, pikkuveljeä tässä oltiin juhlistamassa. Sanomaa oli sanoissakin. Peltosen laulaessa "pysy aina pikkuveljenä ja lintuna, älä koskaan miehisty" mietin jälleen lapsen kaltaiseksi tulemisen viisautta. Ainakin tuollaista nelivuotiaan spontaaniutta ja itsevarmuutta toivoisi muutaman maustemitallisen isommillekin ihmisille!

varasuunnitelma 2b

Edellisenä päivänä kävin nauttimassa sädeannokseni illan viimeisenä asiakkaana iltakuudelta, ja perjantain säteet saisin ihka ensimmäisenä. Olemme joustavia kumpikin, sairaala ja minä. Loppuviikosta hoitokonetta huollettiin päivällä, ja lähialueen potilaana tulin mielelläni iltatöihin, ja viikonlopun alun kunniaksi minä tarvitsin joustoa. Koko perheen ristiäisreissu tampereelle alkaisi jo aamujunalla. Lähes pidennetty viikonloppu odotti.

Oli nostalgista saapua aamuvuorolaisten kanssa yhtä aikaa sairaalaan, olenhan vuoroon jos toiseenkin kiiruhtanut edellisessä elämässäni. Hoitajien kääntyessä kellarin pukuhuonesiipeen jatkoin kopsutteluani sädehoito-osastolle. Hyvissä ajoin istahdin tyhjään aulaan ja maksoin viisikymmentä senttiä teemukista, aamupala kun odottaisi kotona hoidon jälkeen. Ennen junan lähtöä ehtisin tarkistaa vielä matkatavarat, vaihtaa puhtaat vaatteet reissuun ja ehostaa hymyni katseenkestäväksi.

Tee tuli juotua ja aula alkoi täyttyä muista säteilijöistä. Tuttuja rouvia tuli -ja lähti. Nyt rupesi epäilyttämään. Ja epäilyksille tuli katetta, kun sinikka kävi kertomassa koneen olevan rikki, broken, kaputt. Huoltomies teki kuulema kaikkensa, mutta nyt kannatti meidän kaikkien kakkoslaisten tehdä varasuunnitelmia ja lähteä vaikka kahville... Alan vähitellen oppia, ettei suunnitelmia tosiaan kannata tehdä.

Varasuunnitelmia tehtiin poliklinikan aulassa ja kotikeittiössä. Tunnin kuluttua sain heittää hyvästit ajatukselle aamupalasta ja puhtaista vaatteista, hyvä jos ehtisin samaan junaan. Voisiko koneen korjaus viivästyä jopa niin, että hoidot olisivat vasta illalla? Viikonlopputöitä ei sädeosastolla ole tapana tehdä. Piinallisten minuuttien päätteeksi minut kuitenkin kutsuttiin hoitopetille täsmälleen kaksi tuntia ja viisi minuuttia siitä, kun olin aulaan istahtanut. Auto jäi viikonloppuparkkiin sairaalaan, ja perhe haki säteilevän äidin mukaan reissulle. Ehdittiin!

Mutta jotain taas opin.. Kun seuraavan kerran lähden sairaalareissulle, harjaan ainakin hampaat ennen lähtöä.

mitä isot edellä

Lähestyvän äitienpäivän kunniaksi pistänpä tähän kuvan, jossa peltonen leikkii äitiä. Yleensä neiti leikkii ahkerasti kotista brion punaisen pikkuhellan ääressä, keittelee kahveja ja tarjoilee mielikuvituksellisia menuja. Ruuanlaiton lomassa pitää käydä hyssyttämässä vauvat uneen, ja kohta on jo kiire ostoksille. Vauvat pakataan yhdistelmävaunuihin ja perässä vedetään ostoskärryjä -olohuonemarkettimme kärryissä ei valitettavasti ole lastenistuinta.
- Kyllä meillä äideillä on sitten paljon puuhaa, toteaa työteliäs pikkuäiti. Tismalleen lempikirjansa sanoin.

Viime viikkoina kotisleikki on saanut uusia muotoja. Äidin vieraillessa virtuaalimaailmassa tyyräytyy peltonen viereen, nostaa vaaleanpuna-valkoisen kassakoneensa pöydälle ja ryhtyy surffaamaan verkossa. Ilme on keskittynyt, ja välillä koneen "näyttöä" pitää tiirata aivan läheltä. Mahtaa löytyä mielenkiintoisia sivuja.

Mielenkiintoisia sivuja näyttää löytyvän myös kirjasta "tuhat loistavaa aurinkoa", jonka peltsi on napannut äiteen yöpöydältä. Hoidettuaan kotihommat pikkuäiti kipuaa vanhempiensa sängylle, ottaa hyvän kirjan käteensä ja aikoo olla "vähän aikaa lauhassa". Vähän aikaa on oikeasti vähän aikaa, nelivuotiaan tehotytön akut on äkkiä ladattu.

Joku epäili, ettei pikkuäidin äiti osaa levätä riittävästi syöpähoitojen aikana, meillä äideillä kun on niin paljon puuhaa. Tämän kuvan myötä huoli pois:)

kevätretkellä

Meitä kehotetaan tulemaan lasten kaltaisiksi, ja tuossa neuvossa on suurta viisautta. Tämä tuli todistettua viimeksi tänään.

Perheenäiti elättelee haaveita kesäloman alkajaismatkasta, ehkäpä sinne minne kaikki tiet vievät tai sitten vielä kauemmas. Pari päivää kuluisi kulttuurikohteiden kiertämiseen, yksi päivä shoppailuun ja toinen luovaan laiskotteluun joko rannalla tai puistoissa, kohteesta riippuen. Matkaa varten tietty pitää täydentää hieman vaatevarastoa.. Äidin unelmoidessa kahvihetkestä piazzalla, mietiskeli peltonen päiväkodin tulevaa kevätretkeä kaupungin liikuntahalliin. "Me saadaan kuulepas jättää vaatteet sellaiseen ihan oikeaan pukukoppiin!".

Ajattelin pukukopin osoittautuvan suureksi pettymykseksi, mutta toisin kävi. Reissulta ylen onnellisena palannut peltsi hehkutti reissun kohokohtia isoille sisaruksilleen, joilla oli vaikeuksia pitää naama peruslukemilla. Puolipäiväretken parasta antia oli ollut:
- "Siis ei talvinnu laittaa pipoa eikä hanskoja sinne bussiin!"
- "Alja sanoi että mulla on hienot velkkalit."
- "Siellä pukukopissa oli oikein naulakot."
- "Mulla tuli pissahätä ja mää pääsin isojen tyttöjen vessaan."

Siis miksi lentää roomaan, kun ouluhallissakin voi olla noin mukavaa?

perheinkarnaatio

Mitä kuuluu -kysymykseen on tapana vastata kohteliaasti "kiitos aivan hyvää". Myös silloin kun kysyjänä on ollut hoitohenkilökunnan edustaja, ja silloinkin, kun syöpädiagnoosin saamisesta on kulunut vuorokauden verran. Kiitos, ihan hyvää tässä. Ja kaiketi olen aina tuota tarkoittanutkin, kuulumisten laadun olen vain mielessäni suhteuttanut kulloiseenkin tilanteeseen. "Eipä tässä ihmeitä" lipsahtaa suusta helposti, vaikka nenän alla olisi happiviikset ja kipupumppu naksuttaisi vieressä lääkeannosta suoneen.

Sädehoidoissa kuulumiset kysytään joka kerta petille kiivetessä, ja olen oppinut utelujen tarkoittavan fyysistä vointia. Hyvässä kunnossa olen, ei flunssaa eikä muuta, lineaarikiihdytin vain laulamaan. Hyvinvointiin ollaan tyytyväisiä, ja hoitohetken edetessä vaihdetaan mukavien hoitajien kanssa muutama sananen puutarhanhoidosta. Session päätteeksi vielä muistutellaan ihon rasvauksesta ja bai bai huomiseen. Siksipä hämmästelin hieman, kun ensimmäisellä hoitoviikolla ritva rupesi peräämään hyvän kuulumiselle perusteita.
-On sinulla ollut raskas puolivuotinen. Miten olet jaksanut? Miten perhe on jaksanut? Miten lapset ovat ottaneet uuden tilanteen? Oletteko saaneet apua?
Voih, nyt vaadittiin jo hieman enemmän verbaliikkaa. Pyörittelin vastauksessani sanoja "sulattelu" ja "sopeutuminen" ja "yllättävän hyvin", mutta nämä eivät ritvalle riittäneet.
-Onko sinulle puhuttu perheinterventiosta?

Interventio, inkarnaatio, inkvisitio.. naureskeltiin mieheni kanssa, kun selitin perheellemme tarjolla olevaa tukea, joka on tarkoitettu "vakavasti somaattisesti sairaan potilaan perheen psyykkisen hyvinvoinnin edistämiseen". Lämpenimme ajatukselle, vaikka tälläkin hetkellä meille "kuuluu hyvää". Ehkä joskus ei kuulu? Päätimme osallistua tutkimukseen, jossa tutkitaan Beardsleen interventiomallin ja lapset puheeksi -toimintamallin mahdollisuuksia auttaa lapsia ja koko perhettä tilanteessa, jossa perheen äiti tai isä sairastaa vakavaa ruumiillista sairautta. Työtapa arvotaan kunkin perheen kohdalla, ja meitä odottaa joko pari istuntokertaa mieheni kanssa asian tiimoilta, tai 6-8 tapaamista sisältävä kokonaisuus, jossa tavataan vanhempia, lapsia sekä perhettä yhdessä. Luvassa on ainakin haastatteluja ja lomakkeiden täyttämistä.

Jälkimmäiseen puuhaan päästiin tänään. Posti kuljetti pari kiloa kysymyksiä, joihin perheemme lukutaitoiset ovat saaneet pohtia vastauksia kukin tykönään. Neiti innostui tehtävästä silminnähden, ja luulen että jo pelkkä lomakkeen täyttäminen ja syöpäjuttujen puiminen pitkästä aikaa oli hänelle tärkeää. Mieskin veteli rasteja ruutuun suuremmin houkuttelematta, mutta esikoinen väitti lomakkeen kiinnostavan vähemmän kuin historian kokeeseen lukeminen. Ja jos lomakkeen täyttäminen jo tekee nuorelle herralle tiukkaa, voin vain kuvitella mahdollisesti edessä olevia interventioistuntoja, joissa itseä pitäisi ilmaista muutenkin kuin murahtelemalla ja tuijottamalla psykologiparkoja tuikeasti ylipitkän otsatukan takaa. Ja joissa tutkijoiden kysymyksiin voisi varmaan vastata muutakin kuin "ihan sama".

Jotkut lomakkeen kysymykset naurattavat, kuten "kuinka usein tunnet, että päässäsi on jotain vikaa?" tai "kuuletko ääniä, joita muut eivät kuule?". Kysymys "pelkäätkö, että sinulla on jokin syöpä?" tuottaa myös paljolti hupia itselleni. "Nalkutan lapsilleni jatkuvasti" -kohta pistää mietteliääksi.. mitähän mies on tähän kohtaan laittanut.? Joihinkin kysymyksiin on vaikea vastata. Väite "lasteni on helppo ilmaista kaikki todelliset tunteensa minulle" on arvoitus. Ehkäpä tuohon arvoitukseen ja moniin muihin hyviin kysymyksiin saamme tulevassa valaistusta. Mielenkiinnolla odotellaan.. Tattis vaan, ritva! Olet hoitaja paikallaan!

sunnuntai-ahdistuksesta hoitoväsyyn

Sunnuntai-ahdistus on tunnetila, joka hiipii vähitellen pään sisälle sunnuntaipäivällisen jälkeen. Se koputtelee takaraivossa ja muistuttaa tunnollista työntekijää Velvollisuuksista. Lapsena laulettiin "työtä, työtä, työtä tehdä, jotta, jotta leipää syödä", ja nyt tuon veisun mukaisesti leipä alkaa olla sunnuntai-iltana syötynä ja uutta pitäisi lähteä hankkimaan. Laukun pohjalta kaivetaan esille työkalenteri, jota pläräillessä mieli askartelee jo seuraavan viikon haasteiden parissa. Tai edellisen viikon haasteiden, jotka perjantai-iltapäivän huumassa jäivät odottamaan virkeämpää virkamiestä.

Tällä haavaa työni on erittäin kevyttä eikä sunnuntai-ahdistus vaivaa, vaikka kalenteria selailenkin. Sunnuntaita eikä muitakaan päiviä tarvitse käyttää tuntien suunnitteluun tai koulun kevätkiireisiin. Riittää, kun porhaltaa aamupäivällä parikymmentä kilometriä pohjoiseen, parkkeeraa auton halliin ja kiirehtii petille pötköttämään. Siksi onkin outoa, että töihinlähtö tökkii. Aamupuuhat sujuvat verkkaista tahtia. Ohuenkin päivälehden lukeminen vie tunnin ja teetä menee kolme kupillista. Kunnes on pakko lähteä.

Ajelen ajatuksissani, radio pauhaa ja aurinko lisää kierroksia moottorissa, ja sairaalaan johtava liittymä tulee vastaan aivan liian nopeasti. Moottoritie on kuuma, kuten pelle miljoona laulaa, ja tunnen vastustamatonta halua jatkaa ajamista, jättää kääntymättä ensin oikealle, sitten vasemmalle ja vielä kerran vasemmalle. Jospa vaan jatkaisi matkaa. Saapuisi jonnekin jäämeren rantaan, pilkkisi vähän aikaa fisuja tai perkaisi turskaa, katselisi lunta ja kuuntelisi tuulen huminaa. Jos vaihtaisi maisemaa ja unohtaisi syövän, niin sitä ei enää olisi? Lapsellista. Tottakai saavun töihini, tunnollisesti ja ajallaan -ja aivan mielelläni. Jäämeren kutsua ei oikeasti tarvitse pelätä, järki-ihmisiä kun olen, mutta olen hämmästynyt huomatessani tällaisen primitiiviajatuksen itsessäni. Lähteä nyt syöpää karkuun.

Hoitajat kertoivat, että sädehoitojen aikana iskee usein hoitoväsymys. Sairaskertomusta on kirjoitettu jo monia liuskoja, leikkaukset ja sytostaattihoidot ovat onnellisesti takana, ja hoitojen loppuminen häämöttää. Välittömän vaaran tunne alkaa väistyä ja tilalle hiipii toive kaiken normalisoitumisesta -ja tähän rakoon iskee hoitoväsymys. Sitä perua lienee tämäkin, vaikka ajattelin olevani niin sitkeää tekoa, etteivät moiset väsyt rupea vaivaamaan. Joka ajalle näköjään riittää omat vaivansa, työntekijän sunnuntai-ahdistuksesta sairaslomalaisen hoitoväsyyn. Mutta millä oikeudella minä voin ruveta väsähtämään vain puolen vuoden hoitojen jälkeen, kun jotkut ovat jaksaneet vuosikausia kontrolleja, kuvia, labroja, hoitoja, leikkauksia, uusia hoitoja, lisätutkimuksia, huonoja uutisia, uusia hoitoja, parempia uutisia... Oli sitten kyse syövästä tai muista sairauksista.

Hoitoväsy ei kuitenkaan ole hoitoahdistusta. Muistoni tästä hoitoperiodista ovat hyviä, eivätkä ahdista millään tavalla. Siitä osoituksena tämänkertainen kuva, joka kertoo että sytostaattihoito on ollut kokolailla hauskaa puuhaa tammikuun 22. päivä. Tamineet ylläni eivät ole ratsastusta varten, vaan jäähattu, -hanskat ja -tossut ovat ehkäisemässä solumyrkyn vaikutusta hiuksissa ja kynsissä doketakseli-tiputuksen aikana. Jotta arktinen tunne olisi ollut täydellinen, söin vielä mehujäätä koko tunnin ajan. Jään tehtävä oli suojella suun limakalvoja sytostaatin aiheuttamilta rikkoontumilta. Hyvin toimivat, kaikki suojaukset, ja hyvin toimi koko hoito. Tällä hetkellä saan ainakin kuvitella olevani terve.

Toisin kuin monet syöpäsisaret, jotka mahdollisesta hoitoväsymyksestään huolimatta käyvät sisukkaasti kohti uusia taistoja. Olette aika sissejä. Teille kaikille nostan virtuaalisesti jäähattua, toivoen tehokkaita hoitoja ja terveitä aikoja!

eläimellistä menoa

Sädehoito-osastolta sai erinomaisen lähdön vapun viettoon. Kevättä tuli rintaan päiväannos 2 greytä, ja fiilis oli korkealla jo astuessamme oysin kellarista iltapäiväauringon hemmoteltaviksi. Olen toivonut hoitoajat aamupäiviin, ihan perusluterilaisen elämänasenteeni vuoksi, eli ensin työ, sitten huvi:) Välillä tulee kuitenkin aikataulumuutoksia, kun pitkämatkalaiset haluavat ajoissa viikonloppuvapaan viettoon tai kone on huollossa tai -en tiedä. Klo 14 ei ole aamupäivää kuin vappua viettäville opiskelijoille, mutta sekin aika passasi aivan mainiosti.

Ja ihan hyvin ehdittiin vielä huvittelemaan. Ihmiset olivat heränneet talviuniltaan ja kaupunki oli täynnään väkeä, mahtuipa opiskelijoiden ja juhlivan työväen sekaan pari pupua ja sammakkoakin, kvaak. Tunnelmaa nostivat kuohujuoman lisäksi aurinko ja hyvät ystävät, joiden kanssa meno villiintyi siis aivan eläimelliseksi (kuten kuvasta näkyy). Mies naureskeli, että kävi hyvä flaksi, kun vei puputyttöä hotelliin puolilta öin.

Vappupäivänä juhla jatkui perheen kera. Työväenaatteille tai muillekaan pyrkimyksille ei juuri ajatuksia uhrattu, riitti kun aurinko paistoi ja torvimusiikki soi kävelykadulla. Eläinpäähineet vaihdettiin (ex)valkoisiin lippalakkeihin, kuten tapana on, ja sima korvasi kuohuvamman juoman. Toisin kuin torvensoittajilla, jotka eivät todellakaan totisia olleet nautiskellessaan kappaleiden välillä ilmeisen prosenttipitoisia juomia. Soitanta pysyi koffista ja asti tostista huolimatta kutakuinkin nuotissaan ja intoutuipa moni vapunviettäjä pyörähtelemään humpan tahtiin. Betoniparketilla humppasivat myös mies ja peltonen. Isommat yrittivät näyttää siltä, kuin eivät humppaajia tuntisi, esiteininä kun täytyy olla tosi cool. Onneksi myöhäisteininä ei enää tartte:)