perjantai 9. tammikuuta 2009

pekkasia

Pohdittiin miehen kanssa, pitäisikö peltosen päiväkotipaikka muuttaa osa-aikaiseksi, ja päätettiin jo niin tehdä, mutta asia ei ole päätöksestä edennyt. Seuraava askel olisi varmaan tilata kunnanvirastosta kaavake, jolla toimenpiteen voi suorittaa.. Saamattomuus ei ole uutta, moni muukin asia jää mietinnän alle ja sieltä unohduksiin. Pitkittyneitä projekteja ovat mm. lukuisat kalustehankinnat ja vakuutusten tai tavarantoimittajien kilpailutukset sekä luomupiiriin liittyminen. Ilmankin on nääs pärjätty.

Päiväkotipaikan muuttaminen osa-aikaiseksi toisi vaan selvää säästöä joka kuukausi. Syksyn tarhapäivistä peltsi kirmasi ehkä puolet päiväkodissa. Toinen puoli oli sitten flunssakaranteenia kulloin kumminkin päin, tai sitten välttelimme vesi-entero-parvo- ja pervorokkoja, mitä niitä lastentauteja milloinkin kulmilla liikkuu. Välillä pidimme myös ihan rehellisiä luppopäiviä -kuten eräs ekaluokkalainen, joka jätti eräänä aamuna saapumatta kouluun. Kotiin hädissään soittavalle äitille hän tuumasi, jotta "pirän tässä yhen pekkaspäivän".

Ja mikäs niitä pekkaspäiviä pitäessä. Mukavaa kolmevuotiaan kanssa on kotosalla olla, vaikka päiväkodin kasvattavaan ja sosiaalistavaan vaikutukseen lujasti uskonkin. Peltonen on taipuisa luonne, joka on unohtanut uhmaiän (kompensoituu ehkä kymmenen vuoden kuluttua?), ja jonka kanssa on jo suhteellisen helppo liikkua maailmalla = kotiäitipiireissä eli kylässä, kaupassa, kerhossa ja kaupungilla.

Lähikaupassa olemme tuttuja, muillekin kuin myymälänhoitajalle. Eilinen kauppareissu meni näin. Neiti otti omat kärryt, lähti seuraamaan edessä kulkevaa rouvaa, ja napsi kärryynsä kaikki tuotteet, mitkä edelläkulkijakin. Kunnes äiti ehätti paikalle ja palautti munkki- ja perunapussit sekä hiillosmakkarapaketit takaisin hyllyyn. Äidin juuttuessa tekemään tiukkaa valintaa sika-naudan ja paistijauhelihan välillä, luki peltonen kovaan ääneen murojen tuoteselosteita, "on maitoo on munnii on lakkootia, ei voi ottaa". Yllättäen sopivin muropaketti oli suklainen imellys, ja vasta tiukkojen neuvotteluiden jälkeen paketti saatiin vaihdettua astetta terveellisemmäksi.

Päästiin jo kassalle saakka, missä neiti kertoi koko kaupalle, että "isona mäkin juon tota kaljaa ja kahvia, nyt mää juon pillimehua" (edellä olevan rouvan ostosten kommentointia). Myymälävarkaan alku yritti vielä salakuljettaa kassan ohi joulukonvehtirasian, mistä kiinni jäätyään uhkasi lähteä yksin kotiin. Pysähtyi kuitenkin kotimatkallaan tutkimaan vielä kaupan eteisessä olevaa lehtihyllyä, jonka ääreen unohtui kyyköttämään siksi aikaa, kun pakkasin ostoksiamme. Hiljaisuus olikin enteellistä, sillä kohta kuului kovalla äänellä "nyt tuli jotain housuun". Ja tilanneselostus jatkui "se on varmaan kakkaa".

Episodeja siis päiviimme mahtuu, mutta kolmannen lapsen ollessa kyseessä niihin suhtautuu aika lunkisti. Tilannekomiikkaa ja arjen piristystä, sitä tämä on. Ja housupyykkiä.

keskiviikko 7. tammikuuta 2009

notkuu netissä

Perheen pojille tulee joskus huomautettua tietsikan ääreen juuttumisesta. Tänään sitten kulutin itse puoli iltaa netissa notkuen, ja huomasin, että virta voi viedä mukanaan, ajantaju Oikeasti kadota. Alkuun hain tietoa ontelosyylistä ja niiden hoidosta. Siitä se sitten lähti, löysin terveyssivut, terveystuotesivut, antioksidantteja, lääketehtaita ja tuotteita, arpajaisia, neulemalleja, taas syöpäsivuja, italialaisen tenorin, ylen toimitusjohtajan jne.. Kunnes päätin lopettaa, paljon tietävämpänä ja muutamaa nettituttavuutta rikkaampana.

Mielenkiintoisin löytö oli luettelo ruoka-aineista, joita syömällä pidentää elämää, ehkäpä jopa vuosilla. Mahtava lupaus. Eli jatkossa meidän perheessä tarjoillaan omenoita, vadelmia, mustikoita ja karpaloita tummasuklaakastikkeella. Ruokajuomana teetä ja lounaalla ja päivällisellä parsakaalia kirsikkatomaattien kera, välissä kahvia kaikille. Toisilla sivuilla vannottiin ruuan happo-emäs -tasapainon nimiin, ja toki ruuan lisäksi tuohon tasapainoon tarvittiin myös erilaisia uutteita. Myös liikuntatarjottimelle oli ilmestynyt mieltä tasapainottavia ja elämänhallintaa lisääviä lajeja, vau.

Olisikin tämä sairauden hoito niin simppeliä. Ruokavalio ja keho kuntoon, vähän lisäravinnetta purkista ja terveen paperit. Hoitomyönteisyys ja motivaatio itsehoitoon, vaikka totaaliseen elämäntapamuutokseen lienee syöpäpotilailla huippuluokkaa. Kun kuolema kulkee kantapäillä (tai missä järjestyksessä kukin tällä syöpämaratonilla juokseekin), herää itsellekin halu tehdä parantumisen eteen kaikkensa.

Tämänhetken tieteellinen ja virallinen totuus kuitenkin on, ettei ahkerinkaan jumppaaminen ja kilojen ja ilojen vähentäminen vaikuta itse tautiin. Sairauden kokemiseen ja elämänlaatuun se kuitenkin vaikuttaa, joten sama elämäntyyli jatkukoon kuin tähänkin saakka: sopivasti kaikkea! Mielummin kuitenkin iloja kuin kiloja.

tiistai 6. tammikuuta 2009

kuka vei porkat?

Lapset palasivat sunnuntaina kainuunlomalta, ja talo on taas täynnä elämää ja ääntä. Tarinaa riittää, musiikkia luukutetaan, pelit räiskivät, puhelimet ja ovikello soi. Johan tätä kaipasikin, ajattelee äitee (ja nauttii taas kun saa lapset illalla sänkyihinsä..)

Hauskaan ei paljon tarvita, varsinkaan lapsilla. Mukavaa on ollut nukkua pitkään, leipoa, olla vaan, leikkiä koiran kanssa, katsoa telkkaria.. Perheemme supliikeille (=tytöt) lienee mieluista ollut altis yleisö, joka kommentoi kysymys-selitystulvaan muutakin kuin aijaa, niinkö. Mieliinpainuvin kokemus isommille ei kuitenkaan ole ollut laskettelu- eikä uimahallireissukaan, vaan vanhainkodissa käynti. Eivät meidän lapset ole umpiossa kasvaneet, mutta suvussa on ollut tapana kuolla nuorena tai vanhana ja nopeasti, joten vanhusten, tai ainakin dementoituneiden vanhusten maailma on lapsille täysin vieras.

Jälkikasvun keskuudessa herättää edelleen hilpeyttä 90-vuotiaan kainuun mummon jutut, ja monista sanomisista taitaa tulla lentäviä lauseita arkeemme, sen verran tiheästi niitä toistellaan. Aamulla voi pitkän letin kasvattaneelle esikoispojalle sanoa, että tyttö kuule, sun tukka on aika takussa. Pakkaseen lähteviltä koululaisilta voi aina udella, meinaatteko hiihtää vai ihan hevosella mennä, ja kun joku on hukassa, voi aina neuvoa, että jospa ne porkat löytyy tuolta naapurista..

Hienoa on, että lapset suhtautuvat höpöjäkin puhuvaan vanhukseen kunnioituksella, eikä juttujen taantuminen välillä lapsen tasolle tunnu heistä mitenkään pelottavalta tai ahdistavalta. Itse asiassa, eipä tuo huono vaihtoehto ole ollenkaan elämän ehtooksi: 9o vuotta elettyä elämää, josta muistaa parhaat palat, tyytyväisenä ja hyvässä hoidossa. Tavoitetta siinäkin!

maanantai 5. tammikuuta 2009

Supersalmiakki

Tänään ei kukaan enää kaatanut kahviini kuparia tai muuta metallia, eikä vesikään ollut laimennettua. Ruoka maistui kutakuinkin siltä miltä sen pitäisi, eikä tulisuutta ja mausteita tarvinnut peittämään mahdollisia myrkytyksen jälkiä.. Ja oikeasti ruoka maistui, eikä syöminen tapahtunut vanhasta muistista: kaksi perunaa, salaattia, kauha kastiketta tyyliin. Myös vaivat, joita hoidetaan samarinilla, renniellä, duphalacilla ja primperanilla alkavat olla mennyttä tämän kolmannen sytostaattihoidon osalta. Eläköön ruoka ja makujen maailma!

Seuraavaksi tulevat sitten tuntemukset suussa ja kielessä, sekä pienet tuntopuutokset tai pistelyt raajoissa. Nivelkipujakin jossain vaiheessa, mutta ne on hyvä sotkea urheilun aiheuttamiin rasituksiin. Ajoittaiset vatsakivut tuntuvat lähes hyviltä, sillä mielikuvissa pahissolut saavat väistyä siellä hurjissa yhteentoissa solunsalpaajien kanssa. Väsy menee kaamoksen piikkiin, täällä pohjoisessa kun päivän pituus ylittää juuri neljä tuntia.

En valita hoidon sivuvaikutuksia, kovin vähällä olen tähän asti päässyt. Etukäteen kuvittelin hoitojen jälkeen makaavani kylpyhuoneen lattialla nostaakseni päätä vain, jotta oksennus osuisi viemäriaukon kohdalle. Joskus on hyvä olla väärässä. Tiedän matkatovereita, joilla sama lääkitys aiheuttaa samoja vaivoja kuin itselläni, mutta paljon voimakkaampina, tai jopa aivan erilaisia vaivoja. Onneksi on ne edellä mainitsemani hyvät lääkkeet, ja niiden päälle vielä paras rohto kaikista: salmiakki. Tuo tuttu ammoniumkloridi peittää mukavasti kaikki jälki- ja sivumaut, ja tuo lääkekaappiin ripauksen huumoria.

sunnuntai 4. tammikuuta 2009

pakkasta ja koltiaisia

Kahdenkymmenen asteen pakkanen tuntuu lauhempiin säihin tottuneena kylmältä. Jos kylmyys meinaa tulla esteeksi ulosmenolle, pitää muistutella mieliin kuuden vuoden takaista uutta vuotta, jolloin nautimme uuden kotimme takkatulesta erityisen hartaasti: ulkomittarin mukaan pakkanen laski -42 celsiusasteeseen. Virallinen pakkaslukema taisi olla vähän vähemmän, mutta peltoaukealla puhaltava viima lisäsi luultavasti pakkasen kokonaisvaikutusta. Pihallamme seisoneista omista ja vieraiden autoista yksi toimi, ja sillä kyydein käytiin lähikaupassa pari kertaa. Ulkomaanvieraille suunnitellut kiertokäynnit ja päiväkävelyt jäivät odottamaan ilmastonmuutosta tai kesälomaa. Viime päivien aikana pakkanen ei ole alimmillakaan laskenut yli kahteenkymmeneen, eli ei mitään tekosyitä luistaa päivittäisestä lenkistä.

Kovin autioksi taajamamme raitti talvi-iltoina hiljenee, ja pimeässä saa sauvoa tai juosta aivan rauhassa, välistä yksin, välistä miehen kanssa tai joskus ihan rouvaporukalla. Naapuri kerran ihmetteli, miten uskallan yksin lenkkeillä. Eipä ollut omaan mieleen uskaltaminen tullutkaan -omat möröt sisälläni ovat kaiketi paljon vaarallisempia kuin tämän kyläpahasen koltiaiset. Ja pienemmät poikaset tunnenkin hyvin, ja heille voi aina sanoa, että ope käskee nyt mennä tekemään läksyjä kotiin. Turvallisempaa lenkkeilypaikkaa saa siis hakea, kun vain muistaa pistää heijastinliivin päälle ja varoa paria nuorta toyota-kuskia, jotka joskus intoutuvat kokeilemaan, kuinka hyviä pomppuja "pääväylälle" asetetusta hidastetöyssystä saa.

Yllättäviäkin tapaamisia lenkkipolulle mahtuu. Eräänä iltana lenkiltä palatessa huomasin kotipihallamme tuoreet jäniksen jäljet vastasataneessa hienossa lumipeitteessä. Eipä tarvinnut kauaa tiirailla, kun jälkien jättäjäkin näkyi pensasaidan alla. Siellä se istui, komearaaminen, aito metsäjänes, hyvin itsetietoisen näköisenä eikä säikkynyt minua enempää kuin minä mörköjä. Hyvin on häntä muistettu ruokkia (viime vuonna pätkä orapihlaja- ja aronia-aitaa sekä neljän omenapuun alimmat oksat), niin iso ja kesy tuo otus näytti olevan. Yritin haastella kaverin kanssa hetken, ja tehdä sopimusta pensasaidan ja omenapuiden leikkaamisen suhteen, sillä mielelläni hoitaisin tuon velvollisuuden itse (tai pistäisin miehen asialle). Saapa katsoa, ymmärsikö pupu puheitani. Ainakin sai kylliksensä ohjeista ja ojennuksesta, ja lähti naapurin puolelle kylään, mokoma koltiainen.

perjantai 2. tammikuuta 2009

yrittää olla karanteenissa

Veriarvojen alhaisuuden vuoksi käskettiin pysytellä flunssa- ja tartuntatautikaranteenissa, sillä pöpöjen iskiessä luvassa olisi mahdollisesti sairaalajakso. Yritän karanteenia kuuliaisesti noudattaa seuraavat pari viikkoa, mutta kyllä tämä tahdonvoimaa vaatii. Kyläpaikkojen tautitilanne tulee tarkistaa, tuntuu typerältä vaikkakin tarpeelliselta. Alennusmyynteihin ei uskalla mennä, ovat sen verran kuhisevia ja köhiseviä paikkoja, joten riepujen katselun jätän suosiolla tuonnemmaksi. Pakkanen paukkuu nurkissa, eikä alkuperäisen suunnitelman mukaista urheilulomaakaan voi toteuttaa.

Onneksi kotona riittää perheenemännälle pientä kivaa puuhastelua. Orkideat nauttivat kerrankin oikeaoppisesta kastelusta sulatetulla lumella, ja kaikenlaiset arkistot (romu- ja paperikasat, suom. huom) saavat kyytiä. Pölypalloja metsästelen aikani ratoksi, kuten kuusen neulasiakin,eivät nimittäin tunnu mukavilta lakanoilla. Tähdellisempiä hommia saattaisi myös löytyä esimerkiksi pyykkikaapin kätköistä, mutta lomalla kun ollaan, voi hanttihommat valita inspiraation mukaan. Tai jättää valitsematta, ja keskittyä yöpöydän notkuvaan kirjatarjontaan tai tv-viihteeseen, joka on jäänyt viime kuukausina melko vähiin. On tainnut omassa elämässä olla draamaa aivan kylliksi..

torstai 1. tammikuuta 2009

karmeita prosentteja

Varsin mainio hoidon jälkeinen päivä. Aamulla heräsin vähän epämääräiseen oloon, joka tosin saattoi näin tottumattomana johtua lääkkeen sijasta puolista lasillisista hehku-, puna- ja kuohuviiniä. Primperan ja nukkuminen puoli kahteentoista auttoi asiaa mukavasti, samoin seitsemän kilometrin sauvakävely pikku pakkasessa. Kortisoneja en suinkaan ole unohtanut, joten nukkumattia saanee tänä iltana odotella pikkutunneille saakka. On tuosta piristyslääkkeestä hyötyäkin: kerrankin uuten vuotena puolille öin valvominen ei tuntunut tiukalta urheilusuoritukselta.

Eilen sairaalassa kyselin ihan uteliaisuuttani, käykö polilla hoidossa muita alle nelikymppisiä munasarjasyöpäpotilaita. Ei käy, ei. Turha siis odotella ikätovereita hoitokavereiksi huoneeseen, ja kyllähän meillä juttu luisti hyvin viime kerralla tutuksi tulleen 74-vuotiaan entisen maatalon emännän kanssa. Tässä iässä kahden syövän kantajana olen siis todellinen tilastoharha. Kolmenkymmenen vuoden hoitajakokemuksella syöpähoitajani ei muistanut edes toista potilasta, jolla olisi rinta- ja munasarjasyöpä yhtä aikaa akuuttina ja hoidettavana. Pari ikäistäni munasarjasyöpäläistä hoitaja muisti vuosien takaa, epäili heidän olevan seurantapolin asiakkaina, kun ei ole hoidoissa näkynyt. Toivoa sopii.

Harvinaisen tilanteeni ymmärsin jo aiemmin, ja hakeuduin perinnöllisyyspoliklinikalle tutkimuksiin. Sepä olikin erilainen lääkärikäynti. Ei paitaa pois, ei muita tutkimuksia kuin sukutaustan selvittäminen ja ulkomaisen perinnöllisyyslääketieteellisisen kirjallisuuden selailu kaavioineen, pyöreän pöydän ääressä, vierekkäin lääkärin kanssa istuen. Aika outo tilanne, lääkärissä käynniksi. Sukutaustasta aloitettiin, olin jo etukäteen tehnyt sen eteen salapoliisityötä. Syöpäsairasta sakkiahan sieltä löytyi. Sukupuun yksi oksa näyttää kovin tummalta: perheen yhdeksästä sisaruksesta viisi sairasti syöpää,kuka missäkin. Muitakin yksittäisiä syöpätapauksia tuosta samasta oksasta roikkui, ja näiden takia lääkäri piti sukuamme potentiaalisena "familiaarisena" syöpäsukuna.

Familiaariset tekijät ovat vielä tutkimusasteella, eikä niitä voi seuloa, kuten jo tunnettuja BRCA1 ja BRCA2 -geenejä. Rinta- ja munasarjasyövän esiintyminen samalla ihmisellä kuitenkin viittaa geenin olemassaoloon, ja vaikkei suvusta löytynyt muita kyseisiä syöpätapauksia, viittaavat myös vatsan alueen syövät geenin mahdollisuuteen. Sain kuulla, että ns. Vahteriston kriteerejä käytettäessä todennäköisyys jomman kumman geenin löytymiseen "neuvottavalta" (eli minä) on peräti 49%. Siksipä mielelläni luovutin pari putkea verta hollantiin lähteväksi, jossa tarkat tutkimukset vievät useamman kuukauden. Tässähän kokee jo saavansa vastinetta verorahoille!

Toivoa kuitenkin sopii, etten kyseisiä geenejä kanna. Itsellenihän sillä ei mitään merkitystä ole, mutta lähisuku ja lapset ovat seuraava huolenaihe. Ykkösgeenin kantajalla on 80% riski sairastua munasarjasyöpään ja 50% riski rintasyöpään elämänsä aikana. Eli käytännössä geenin kantaja sairastuu jossain elämänsä vaiheessa ainakin jompaan kumpaan syöpään. Kakkostyypin geenissä prosentit olivat hieman kauniimmat ja sairastuvuusviivat iän mukaan loivemmat. Hurjaa, silti. Mutta se lääketiede, siihen laitamme toivomme.. mitä uusia mahdollisuuksia syövän seulomiseksi ja varhaiseksi hoitamiseksi onkaan luvassa. Ja parantamiseksi!