sytopäivän farmakologiaa

Hoito saatiin annettua torstaina, aivan aikataulussaan. Veriarvot olivat nousseet kahdessa päivässä huimasti, leukkarit 1,9:stä neljään ja neutrofiilit 1,2:sta 3,1:een, ihme homma, liekö ajatuksen voimalla ja peukutuksilla edes jotain osuutta asiaan. Päivän kolmas hyvä arvo oli syöpämarkkeri ca 12-5, joka oli tipahtanut ensimmäisen hoidon jälkeen kahdestakymmenestäkuudesta kahdeksaan. Omalla kohdallani tuo markkeri näyttää vain suuntia, mutta ainakin tuo suunta on oikea.

Labrakäyntiä ja näitä loistavia arvoja varten sairaalaan pitikin lähteä jo ennen seitsemää, joten vein autoni hoitoon sairaalaan parkkiin, minulle kun oli luvattu poikkeuksellisesti pirssikyyti kotio pitkän päivän kunniaksi. Auton rattiin ei taxol-tipan jälkeen muutoinkaan asiaa, siinä kun vaikuttava lääkeaine, marjakuusen kaarna, on uutettu alkoholiin. Edellinen lääke, doketakseli taas oli marjakuusen marjoja, joten ihan luonnonlääkintälinjalla tässä ollaan:) Tämänkertainen hoitopäivä kerrattakoonkin muhkean lääkeluettelon kautta, joka ei kuitenkaan taida tri vogelin luonnonlääkenormeja täyttää.

Kotona nautin jo edellisiltana aperitiivina omepratsolia (vatsansuojalääke) sekä prednisolia (kortisoni), prednisolit otin vielä aamulla uusiksi.

Sairaalassa ensimmäinen rohto oli Zinacef-antibiootti, joka valutettiin suoneen kirran toimenpidehuoneessa tulehdusta ehkäisevästi ennen portin laittoa. Kyseessä oli vain varotoimi, veriarvot kun olivat käyneet uppeluksissa.

Sitten vähän xylocainia tahi jotain muuta paikallispuudutetta oikeaan soliskuoppaan, useampi pistos. Sitten odoteltiin, vesa-anestesiologi sanoi että hänen käsissään ei kivusta tarvitse kärsiä. Kiitos kiitos. Ei tarvinnut kärsiä muutoinkaan, meillä oli oikein letkeä kaksi ja puolituntinen lääkärin ja hoitajan kanssa. Ehdittiin ruotia työpaikkojen pikkujoulut ja lääkäreiden oscar-gaalat siinä vesan asentaessa keskuslaskimokatetria, minun huudellessa kommentteja sinisen lakanan takaa ja alta. Ompeluhommien jälkeen laitettiin letkuun vielä tujaus hepariinia letkun auki pysymiseksi.

Takaisin syöpäosastolle, taksikyydillä. Kälkättelin petissä omiani, taisin jatkaa vielä pikkujoululinjalla, ja sängyn ohjaimissa ollut jaana-hoitaja kyseli jo kautta rantain, olinko kenties sittenkin saanut jotain esilääkettä. En, syntymähumalaa tämä vain, vastasin. Syöpäpotilaat voivat olla myös hyväntuulisia, ihan oikeesti.

Osastolla sain vihdoin ruokaa, ja kyytipojaksi antihistamiini-tabletin. Jälkiruuaksi, makoisan vispipuuron lisäksi, annosteltiin uuden portin kautta päivän toiset vatsansuojalääke ja kortisoni, oradexon, jota sain tupla-annoksen viime hoidon jälkeen ilmaantuneiden kutina- ja nokkosrokko-oireiden takia. Samasta syystä taxol-tiputus aloitettiin siedätyshoitona, viisi minuuttia lääkettä ja viiden minuutin tauko, ja sama toistettiin karboplatiini-tipan alussa. Ja hyvin meni, ihan pientä jalkapohjien kutinaa lukuunottamatta (mikä nyt oli niin pientä ja meni ohi itsekseen joten siitähän ei tarvinnut edes mainita:). Sytolääkkeillekin voi allergisoitua, anafylaktisen shokin vaara on suurimmillaan kahdella ensimmäisellä hoitokerralla.

Kuuden maissa olin nauttinut suonensisäisiä nesteitä vaaditut kolme litraa (keittosuolahuuhteluineen kaikkineen), ja hiilasin itseni taksitolpalle. Ensimmäistä kertaa ajelin komeasti yhteiskunnan kustantamalla kyydillä kotiin, jossa iltapalaksi nautin varmuuden vuoksi vielä primperanin (pahoinvointiin) sekä buranaa (haavakipuun). Aamulla alkoi sitten vielä kolmas kortisonikuuri, dexametason, jota piti syödä vielä muutama päivä sytojen jälkeen, samoin kuin prednisolia. Ja vatsantoiminnasta täytyy pitää huolta, muistuttivat hoitajat lähtiessä, ja josta muistutti vielä kurkkuun pyrkivä mikä-lie, joten illan päälle muistin ottaa vielä pari laxoberonia. Ja närästykseen rennietä. Jokohan siinä oli kaikki?

Että kun joku maustaa aamuteeni edelleen muovilla vielä neljäntenä päivänä sytojen jälkeen, en tiedä mitä näistä rohdoistani syyttäisin. Pahoinvointi on onneksi lievää ja kovasti laskusuuntaista jo tässä vaiheessa, mutta toki salmiakkitikkareita ja kurkkupastilleja on kulunut. Parhaimmalta maistuvat kuitenkin happamat maut. Siinä missä doketakselin jälkihuurut viettivät roskaruuan kimppuun, tekee nyt mieli raikkaita makuja, tuoretta salaattia, kylmää puolukkaa ja karvaita mehuja. Parempi lääke tämä taxol, ihan selvästi:)

aikataulussa ollaan, vielä

Ensimmäisellä hoitokerralla lääkäri kirjoitti minulle maksusitoumuksen peruukkia varten. Syöpäpotilailla nyt on jotain pieniä iloja ja etuisuuksia, yksi niistä on peruukki per vuosi, joten en käynyt kertomaan että edellinenkin pertsa on ihan iskukunnossa, yksien häiden ja pikkujoulujen jäljiltä. Doketakselilla eivät hiukset lähteneet, harvenivat vain, mutta uudella coctaililla syöpälook on taattu. Että nyt lähtee, odotahan pari viikkoa, kehottivat hoitajat.

Ja niin ne läks, ihan aikataulussa ja kertaheitolla. Maanantaiaamun suihkun jälkeen harjasin enimmät hiukset pois, minkä jälkeen siirryin käsinpoimintaan. Päivä sujui vielä tyylikkäästi huivin kanssa taiteillen, mutta illalla pohjanmaatourneelta palattua piti käsittelyt suorittaa uusiksi. Kymmenen minuuttia uurastettuani peilistä katsoi pöllönpoika, johon tutustelin yön yli, mutta aamulla otin philipsin esiin. Toista yötä en enää nieleskelisi hiuksia. Eteen jätin kuitenkin vielä niiskuneititupsun, josta riittää perheen nuorisolle hupia, ja itselleni ehkä hiukan esteettistä iloa, se kun pilkottaa huivin alta jotensakin normaalin näköisesti.

Moni on surrut puolestani hiusten menetystä, joten minun ei kauheasti tarvitse. Yritin analysoida tunteitani siinä kylppärin peilin edessä taiteillessa, ja tunsin ainakin

a) hienoista helpotusta. Sytostaatit vaikuttavat vahingollisesti ainakin joihinkin soluihin.
b) uteliaisuutta. Miltä näyttäisin ilman tukkaa? Hiuksia kun on ollut aina, mittaakin yleensä vähintään polkan verran.
c) huvitusta. Tilanne nyt vaan oli hieman absurdi.
d) harmitusta, enemmän kuin surua. Ja se harmituskin on enemmän käytännöllistä lajia. Perheenemännän edustuskunto vaatii taas enemmän irto-osia ja aikaa. Hampaat on sentään omat.
e) kosmetiikkaosaston kutsun. Nyt tarvitaan vähän lisää hunaa puuliin. Ja ehkä uusi ripsari, ja kulmakynä, puuteri..
f) luottamusta. Ne kasvavat takaisin, vahvempina. Niin kuin minäkin. Aivan kuten syöpäjärjestöjen mainoksessa luvataan.

Huomenna on taas torstai toivoa täynnä. Hoitoaikataulu on edelliseltä kierrokselta tuttu, kolmen viikon välein, jos veriarvot ovat kunnossa. Ja se jos tapahtui jo heti ensimmäisen hoitokerran jälkeen. Sytostaattitiputus on vaakalaudalla, leukosyytit ja neutrofiilit kun ovat siinä hilikulla, vaikka olo on mitä mainioin. Aamuseiskalta otetaan uudet labrat, ja jos ne ovat kunnossa, tiputetaan taxol ja karboplatiini esilääkkeineen, mutta jos leukkarit eivät ole nousseet siirtyy hoito seuraavalle viikolle. En haluaisi siirtää hoitoa jos ei ole aivan pakko, joten päädyimme veriarvojen tarkastukseen, sillä sairaalaan olen joka tapauksessa aamulla menossa. Kirran puolelle, jossa solislaskimoni preparoidaan esille ja siihen asennetaan paikallispuudutuksessa portti, jonka kautta tulen jatkossa coctailini nauttimaan. Kätevää, sekä laitto että lääkkeen anto, lupasi hoitaja, kun ehdotti toimenpidettä minulle.

Päätän jo etukäteen, etten pety, vaikka veriarvot huitelisivat huomenna vielä alamailla. Kun kerran olen kaupungissa, menen sinne kosmetiikkaosastolle, ainakin vähän katselemaan. Syyskenkiäkin voisi kokeilla. Ja tottakai käyn myös kahvilla. Tai peräti lounaalla - se kun maistuu vielä:)

tarveharkintaista terapiaa

Työnteko sairaslomalla on tehty melko mahdottomaksi, tähän tulokseen tulin viikon kestäneiden haastattelututkimusten jälkeen. Ja mikäpä minä olen lakia ja sen tulkintoja muuttamaan, vastassa kun on suuria kysymyksiä vastuista, vakuutuksista, työkyvyn uudelleen arvioinnista ja siitä pahimmasta, tarveharkinnasta.

Harkitaanpa nyt hetki sitä tarvetta niin ei viranomaisten tarvitse. Eli, rahaa tarvitsen, olkoon se sairauspäivärahaa tai palkkaa. Talovelkaa pitää lyhentää ja perhe ruokkia, tiliotteesta löytyy näitä miinusmerkkisiä tarpeita kuukaudessa keskimäärin kolmen sivun verran, tarpeellista ja turhempaa. Se harkintapuoli on hankalampi. Alkusyksy meni syöpäuutisesta toipuessa, ajatukset kiersivät kehää maksa - keuhkot - luusto - aivot -, tämä elimestä elimeen leviävä reitti on viime vuosina tullut aivan liian tutuksi syöpäystävien kautta. Elokuussa eivät jakolaskut ja välituntiriidat olisi tuonne kehälle mahtuneet, vaikka se melko nopeasti laajenikin kehoni ulkopuolelle ja sai lisää valoa, toivoa ja uskoa huomiseen.

Ensimmäisen hoidon jälkeisestä krapulasta toivuttuani tunnen olevani työkykyinen, ainakin suurimman osan aikaa. Tämä tosin on vain tunne, veriarvot elävät salattua elämäänsä, enkä tiedä todellista kykyäni kamppailla perusflunssaa ja yrjöä vastaan, ne kun liikkuvat koulun käytävillä yhtä ahtaasti ja innokkaasti kuin kuusisataa koululaistakin. Tämä on kait se suurin järkisyy pysytellä kiltisti sairaslomalla, kotiäitielämästä nauttimassa. Ja onnistuuhan sekin. Tämän viikon kohokohtia ovat olleet lämminhenkiset lounastreffit kavereiden kanssa, jääkaapin ja peltosen vaatekaapin inventaario sekä kaalilaatikon teko, luvassa on vielä tätiyhdistyksen kokous, kylppärin pesua ja balettitossun nauhojen ompelua.

Nautitaan nyt tästä elämänvaiheesta ja sen suomista mahdollisuuksista. "On niin helppo olla onnellinen, tyytyy siihen mitä on..", ja tällä tyytyväisyydellä mennään lokakuun loppuun saakka. Siinä vaiheessa harkitsen sitten työkykyni uudelleen lääkärin kanssa ja haen tarvittaessa jatkoa kotielämääni. Olen ihan tietoinen siitäkin, että syksyn kuntohuippu on saavutettu ja ohitettu, ja että marraskuussa en enää juokse kympin lenkkiä vaikka viime lauantaina se sujui vielä ihan kepeästi. Hmm. Sujuikohan se liian kepeästi? Pitäisikö sytostaattivaikutusten olla voimakkaammat, jotta lääke oikeasti tehoaisi? Onkohan maksapesäkkeeni pienentynyt? Tuntuukohan tuolla vasemmallakin puolella jotain?

Kuka vielä miettii, mihin sitä työtä tässä oikein tarvitaan? Onneksi lainsäätäjä ja tulkitsija eivät sentään kiellä käyntejä työpaikalla, vaikkapa pullapäivinä. Kahvittelun lomassa saatan eksyä joskus luokkahuoneenkin puolelle, ihan tarveharkinnan perusteella. Kollegoiden lisäksi saatan ajautua jutusteluun myös oppilaiden kanssa, ja joku tietämätön voisi kutsua sitä kasvatukseksi tai peräti opetukseksi. Ehei, ei oteta riskiä kelan kanssa. Nuo mahdolliset tilanteet ovat ihan silkkaa terapiaa:)

laulu työnteon vaikeudesta

Keskiviikkoaamuna letitin peltosen hiukset, pakkasin päiväkotirepun ja heilutin hyvästiksi ylpeälle viskarilaiselle. "Äiti hakee tänään sitten ajoissa, ettet rupea pihalla kitisemään että nytkö jo", evästin neitiä, joka pääsääntöisesti haluaa mennä päiväkotiin joka aamu, se kun on hänen jobinsa. Isän ja peltsin jälkeen lähtöä tekivät koululaiset, ja kymmeneltä talossa olin vain minä sekä ylen ykkönen. Tiskit ja pyykit oli hoidettu vartissa, yhteentoista mennessä palasin jo kylältä labra- ja apteekkireissulta, kaupassakin olin ehtinyt poiketa. Olin kunnossa ja ainakin voimaini tunnossa. Viikko sytostaateista, ja olo alkoi olla kutakuinkin normaali, kahvi meni alas, jalat jaksoivat saman kuin pää eikä sohva vetänyt puoleensa. Entäs sitten, tik tik.

Onhan niitä, hommia. Talo voisi olla siistimpi, lusikkalaatikot valkoisemmat, pyykit silitettyjä ja ikkunoista olisi kiva nähdä läpi vielä talvella, mutta yksikään niiden eteen tehtävä homma ei huitsittanut. Neuleentekele eikä dekkari innostanut, ja ilmakin oli vielä aamusumuinen, torille tai metsäretkelle ei viitsinyt lähteä, yksin varsinkaan. Koska oli keskiviikko ja pullapäivä, päätin reippailla työpaikalle kahville, asiantynkääkin oli yhden reissun verran. Opettajahuoneen mukavan kahvituokion jälkeen eksyin vielä omaan luokkaani, porisin tunteroisen kullannuppujeni kanssa ja ajattelin, että tätähän minä voisin tehdä, työtä. Voimien ja veriarvojen mukaan, vaikka päivän silloin, toisen tällöin.

Tiesin kutakuinkin vastassani olevat haasteet, mutta ajattelin ottaa niistä selvän. Palvelunumerossa 020692204 vastasi hannu Kela, ja keskustelustamme todettakoon vain sen verran, etteivät siinä kohdanneet ihmiset, asiat, aaltopituudet eivätkä kemiat. Sen kuitenkin ymmärsin, että olen ilmoitusvelvollinen suhteessa kaikkeen, mikä koskee muuta tekemistä kuin 24/7 sairastamista. Jossain vaiheessa katsoin asiakseni korostaa, etten ole aikeissa hyötyä tästä taloudellisessa mielessä mitään, saisinhan saman rahan sohvalla maaten. En edes aio huijata mitään enkä ketään, minä sinisilmäinen umpirehellinen suomalainen perheenemäntä. Ja olen minä oikeasti sairas.

Summaksi sain, että voisin työpäivän joskus tehdäkin, kunhan vaan muistan ilmoitusvelvollisuuteni. Ja että se voi sitten muuttua harkinnanvaraiseksi, se sairauspäiväraha, riippuu käsittelijästä. Voisihan sitä ottaa riskin, ajattelin, ja päätin soittaa vielä palkanlaskijalle. Hänen mukaansa tässä kyllä nyt tarvittaisiin uusi lääkärintodistus, jossa todettaisiin, että olen sittenkin työkykyinen. Minkähänlainen olisi sairauslomatodistus, jossa todettaisiin, että olen samalla sekä työkyvytön ja työkykyinen? Pitänee selvittää seuraavalla hoitokerralla. Tällä erää olen anonut sairauslomaa lokakuun loppuun, jatkopaperikin on kirjoitettu, mutta annan sen ja ajatusten hautua vielä ainakin seuraavaan sytostaattikrapulaan.

En ihan vähästä lannistu. Torstaina lähdin taas työmaalle, vähän pidemmälle kahvittelukeikalle. Välillä eksyin luokkahuoneeseen, ja saatoinpa neuvoa hieman vähennyslaskujen alkeitakin, ihan vaan siinä rupattelun ja kahvittelun lomassa. Että jos lautasella on kolme perunaa ja syöt yhden, niin kaksi jää. Tämä oli nyt tosi surkea esimerkki, kun ruokaa ei kannata jättää. Keksisikö joku toisenlaisen laskun? Ja että ännä on kiva kirjain, nythän me saadaan vaikka mitä sanoja. Ja lausekin, uuno ui, kukas sen keksi, hienoa. Kouluillahan on kummeja ja mummeja, olisinko minä vaikka koulukummi? Kummi tai pummi, kaikki olivat tyytyväisiä pyrähdykseeni, eniten minä itse, mutta ehkä myös Kelan hannu. Joka muisti varoittaa, että vapaaehtoistyökin voi viedä sairauslomakorvauksen, jos käsittelijä niin päättää.

Toivon tämän käsittelijän ymmärtävän, ettei työkyky ole on ja off, mustaa ja valkeaa, joko tai. Ja että antaessaan saa. Ja että elämän tarkoitus on rakastaa ja tehdä työtä. Kuka viisas senkin on todennut, mutta vinha perä siinä on. Ja jos olet kuullut laulun rakastamisen vaikeudesta, älä ota sitä tosissasi. Tämä oli laulu työn tekemisen vaikeudesta, se kun tuntuu noista kahdesta huomattavasti haastavammalta:)

soreasti koreasti

Lauantaina tuli täyteen kaksi vuotta syöpäelämää. Syyskuun neljäs päivä 2008 kuulin sairastavani rintasyöpää ja lokakuussa löytyi vatsanpeitteisiin levinnyt munasarjasyöpä. Vaativan leikkauksen jälkeen, noustessani ensimmäistä kertaa istumaan sänkyni laidalle, ajattelin olevani tyytyväinen, jos näen vielä joulun - heikossa kunnossa se tuntui realistiselta tavoitteelta. Tuli joulu ja tuli toinen, ja uskoni tuleviinkin jouluihin palasi, ei elämä loppunutkaan syöpädiagnoosiin. Eikä se lopu edes uusimiseen, vaikka niin saatoin ajatella vielä joku aika sitten.

Heti maksametastaasin löytymispäivänä sanoin miehelleni, että elämän pitää jatkua mahdollisimman normaalina. Syövän ja hoitojen ei anneta vaikuttaa perhe-elämään enempää kuin on aivan pakko, ja suunnitelmista, reissuista, lasten harrastuksista ja omistakin pidetään kiinni. Eletään laadukasta arkea ja nautitaan kotielämästä, ettäs tiedät, rouva on puhunut. Mies mietti päivän verran sanomisiani, ja tuumasi sitten, että ei, nyt eletään vähän täydemmin. Tehdään asioita hetken mielijohteesta, reissataan hiukan ja nautitaan elämästä. Ehätti kuitenkin tarkentaa, että toki kukkaron sanelemissa puitteissa, mutta siinä vaiheessa minä istuin jo netin ääressä tutkimassa matkustusmahdollisuuksia, äkkilähtöjä ja kaupunkilomia. Ex tempore pystyyn polkaistu itävallan matka oli sitä täydesti elämistä, ehkä jopa kukkaron puitteissa, matka kun tullee kuitatuksi peruuntuneen reissun vakuutuksesta.

Elämän juhlasta pidetään muutenkin kiinni. Isä ja isot lapset ovat tavanneet käydä elokuun lopussa kesänlopettajaisreissulla härmän huvipuistossa, eikä tuota viime viikonlopun reissua tullut mieleenkään perua yhden syövän vuoksi. Tällä kertaa mukaan pääsi peltonenkin, jotta sain rauhassa toipua hoidosta. Turha kuvitella, että neiti enää jatkossa jää reissusta pois. Kahdeksan tunnin aikana tämä ehti käydä kolmisenkymmentä ajoa laitteissa, jonka jälkeen jaksoi vielä heilua nuorisokonsertissa ja ihastella ilotulitusta, ilman että olisi vahingossakaan levähtänyt rattaissa, jotka varta vasten lainattiin naapurista raskasta päivää varten.

Samaan aikaan toisaalla juhlistin kahta elämäntäyteistä vuotta. Syöpää tai ei, täyttä elämää nämä ovat olleet. Kaupunkikin vietti synttäreitään, ja juhli sitä monenlaisilla tapahtumilla, minä mukana. Kuljeskelin ihmismassan mukana auringonpaisteisella kävelykadulla ja söin kesän viimeistä pehmistä antaumuksella, seuraavan kerran mansikkaraitaa sitten ensi vuonna! Neljäksi kiiruhdin kaupungintalon juhlasaliin nauttimaan barokin makupaloja nuoren orkesterin tarjoamana, minkä jälkeen oli vuorossa salaattibaarin makupalat. Kanacaesarin, primperanin ja parin salmiakkipastillin jälkeen alkoi tuntua siltä, että jaksaisin vielä yhden juhlallisuuden, ja hyvä että jaksoin. Johanna & mikko iivanainen duo oli puhuttelevaa, rehellistä ja taidokasta laulua & soittoa, kansanlauluja ja negrospirituaaleja omilla sovituksilla.

Illalla nukkumaan mennessä olin vielä haltioissani tunnelmallisesta keikasta täpötäydessä yliopiston kappelissa. Johanna tulkitsi soittajapaimenen väkevästi, ja laulun sanoissa oli sanomaa enemmän kuin kansanlaulun sepittäjä aikoinaan lienee tarkoittanutkaan. "Hei, soreasti, koreasti pillini soipi.." tuntui kiirivän kohti viidettä penkkiriviä, vasenta laitaa. Niinhän tässä mennään, soreasti, koreasti. Nautitaan elämän juhlasta, iloitaan arjesta ja pysähdytään jokaiseen hyvään hetkeen.

Ja nyt se hyvä hetki on pala valkosuklaakakkua ja ehkäpä kuppi kahvia, viiden päivän kahvittomuuden jälkeen! Elämä alkaa maistua, muultakin kuin muovilta:)

annan teille tulevaisuuden ja toivon?

Torstai oli toivoa täynnä. Mieheni olisi viettänyt synttäriaamuaan varmasti mielummin jossain muualla kuin gynelogian klinikan syöpäosastolla, mutta siellä hän kanssani ihasteli vasta remontoituja tiloja odotellessamme lääkärille pääsyä. Vau, olipas valoisaa ja kodikasta! Olin iloinen, ettei hoitajia sentään oltu uudistettu, ja nämä tulivatkin kaikki käymään sänkyni vieressä toivottamassa tervetulleeksi, olin kuulema ollut pitkään pois. No jaa, melkein puolitoista vuotta, ja pitempääkin olisin voinut pois pysyä. Aika on suhteellinen käsite, totesi tähän vieruspetin rouva, joka tapaa käydä hakemassa lääkityksen joka vuosi, tähän mennessä niitä vuosia on kertynyt yhdeksän. Toivon tulevani perästä.

Moni ystävä kyseli, oliko munasarjasyöpä se hyvä vain huono vaihtoehto. Tjaa. Enpä tiedä. Maksasyövän ennuste ei ole niitä kauneimpia, mutta rintasyövän puolesta taas olisivat puhuneet useat mahdolliset hoitolinjat. Munasarjasyöpä oli jo löytyessään levinnyt, joten se tuntui vaihtoehtona loogisimmalta. En osannut toivoa mitään näistä kolmesta, enkä käyttänyt juurikaan energiaa hyvä vai huono -vastauksen hakemiseen. Ja olisinko edes osannut toivoa sen paremmin kuin talon akka, joka kansansadussa sai makkaran eteensä, sitten nenäänsä ja lopuksi nenästä pois. Toiveista tai toivomattomuudesta huolimatta nämä ovat minun madonlukuni ja näillä mennään, eikä ollenkaan toivottomana. Koska jokaisesta asiasta löytyy aina se hyvä puoli (kyllä löytyy, turha vikistä siellä ruudun toisella puolella), oli se tässäkin: pääsinpä tutulle osastolle, upean hoitotiimin hoivaan. Hoitajat ja lääkärit, kansainvälistä valioluokkaa. Ansaitsevat kaikki sertit.

Lääkäreiden ykkösvaliolla, päivillä, ei ollut kiire, ja rempseän rauhallisesti jutustellen hän esitteli meille taistelukaavioita. Sytostaateilla mentäisiin, seröösiä tautia on turha lähteä maksasta polttamaan, sillä tämän lajin karsinooma on viekas tekemään kehoon ultrassa näkymättömiä pesäkkeitä. Hyvin selitetty, päivi. En vänkää enempää. Tiputuksena jatkuisi tuttu karboplatiini, mutta doketakselin tilalle vaihdettaisiin paklitakseli, joka onkin munasarjasyövän ykköslääke. Viimekertaisiin lääkevalintoihin vaikutti myös rintasyöpä, jota nyt ei tarvitsisi huomioida - pieni tuuletus tälle! Jatkossa olisi luvassa myös avastinia verisuonten kasvun estoon, joko sytostaattien yhteydessä tai estohoidoksi niiden jälkeen. Sytostaattien rinnalla menisi sitten kolmenlaista kortisonia, mahansuojalääke ja antihistamiini, ja varautua pitäisi myös särky-, vatsantoiminta- ja pahoinvointilääkkeisiin. Ja enemmän kuin lääkkeitä, olisi luvassa sivuvaikutuksia. Mutta näillä, päivi jatkoi, on tarkoitus pitää tauti mahdollisimman pitkään taas kurissa.

Siinä se taas tuli, mahdollisimman pitkään. Etäpesäkkeisen taudin häätäminen huus hukkaan harvoin nykylääketieteeltä onnistuu, mutta tästäpä siirryimmekin päivin kanssa tulevaisuuteen. Kävimme läpi vaihtoehtoisia hoitolinjauksia, hormonihoitoa, geeniteknologian saavutuksia ja virushoidon viimeisimpiä kuulumisia. Kauniisti päivi teilasi huhun, jonka mukaan yliopistosairaalassa ei tehtäisi kokeellisia hoitoja. Kyllä vaan, kaikkea tehdään, mistä arvellaan hyötyä olevan. Mutta nyt uskotaan, että tällä vaikuttavalla lääkearsenaalilla saadaan vaste, toivottavasti jo kuudella hoitokerralla. Kaikkein toiveikkaimpien ennustusten mukaan saan taas tammikuussa tituleerata itseäni tautivapaaksi elostelijaksi.

Toiveiden toteuttamiseksi urakoitiinkin sitten kokonainen päivä, kylläkin aivan leppoisasti sängyssä lueskellen ja naapurin rouvien kanssa jutustellen. Mikäs tässä, valmiissa, ihanassa, maailmassa, perheiden ja tukijoukkojen ympäröiminä, hyrisimme yhdessä, ja kippistimme ne konjakit kahvin kanssa. Skål, mieheni! Ensi vuonna juhlitaan sitten tasavuosia (eikä niitä juhlita sairaalasängyn pohjalla..).

minun ärhäkkä naispaholaiseni

Maksassani lymyävä luumu alkoi muistutella itsestään heti kotiinpaluun jälkeen. Oikeassa kyljessä on tuntunut parin päivän ajan hienoista painontunnetta, ehkä vihlaisu silloin tällöin, mutta tramal-tasolla käyneenä en näitä tuntemuksia vielä kivuksi nimittäisi. Pikemminkin nämä olivat muistutus siitä, miksen tänäkään aamuna kunnon kansalaisen tavoin suunnannut kulkuani kohti tuottavaa työtä -tai edes kohti opettajainhuoneen keskiviikkoista pullatarjoilua. Ookoo, tämä ei siis ollutkaan ylimääräinen syysloma, jollaisena olin ruvennut elovapaatani mielessäni pitämään. Toisaalta, kun sairaalasta ei kerran mitään kuulunut, päätin olla terve syyslomalainen, kunnes toisin todistetaan. Minähän en sairaalaan soittelisi ja rupeaisi väkisin vänkäämään itselleni diagnoosia.

Mutta sairaala soitti, ja siihen loppui tautivapaani. Oikea kylki tuntuu jo kovin kipeältä. Vastustajastani oli vihdoin saatu selvä, munasarjasyöpähän se siellä, epätyypillisesti heti sisäelimeen metastasoituneena. Ärhäkkää laatua, kun ei tyydy vain vihjailemaan uusimisesta kerryttämällä nestettä vatsaonteloon, kuten odotettiin. Minun hormoonipositiivinen naispaholaiseni on jälleen irti! Hoitaja kertoi, että lopullinen koepalavastaus oli juuri saapunut, ja hoitosuunnitelmakin oli vielä vähän epäselvä, mutta taisteluun lähdetään heti huomenna. Lääkärit päättäisivät täsmäaseesta vielä tämän päivän aikana, aselajina tulee kuitenkin olemaan perinteinen myrkytyshoito.

Että huomenaamulla sitten puoli yhdeksältä hoitoon, kertasi hoitaja. Ihanaa, vastasin minä, ja päiviä nauratti langan toisessa päässä. Harvoin potilaat tänne noin hinkuvat. Kuitenkin, kyllä tämä tuloksen selviäminen ja taistelun alkaminen oikeasti on, kaiken uuvuttavan odotuksen ja pelottavan epätietoisuuden jälkeen, lähes ihanaa. Jos ei nyt ihanaa, niin ihan jees. Tai ainakin odotettua. Ja ennen kaikkea helpottavaa.