"noinkolmekymppis"päivänä tuumittua

Syövän mukanaan tuomiin luontaisetuihin kuuluu ilo vuosien karttumisesta. Jokainen täyttyvä vuosi on juhlan paikka! Siinä missä ennen kerroin täyttäväni taas sen kaksikymmentäyksi, olen nykyään ylpeästi oman ikäiseni. Eli "noinkolmekymppis"päivänäni olen ilolla ottanut vastaan onnitteluita ja juhlavan verukkeen turvin nauttinut kakkua ja kuohujuomaa, hyvässä seurassa.

Harvasta vuosikerrasta on tehty laulua, meistä 87 rippilapsista ja 91 ylioppilaistapa on. Kelan anssi tiiviistää meidän aikuistuneiden tunnot muutamiin puhutteleviin säkeisiin. "Meistä tuli muurareita, taksikuskeja suutareita, yksinhuoltajaäitejä autokauppiaita -- meidän piti muuttaa maailma!". Sellaiset varmaan oli aikomukset, kukaan ei ole niin viisas ja pystyvä kuin tuore ylioppilas:) Mutta sellaisia meistä on tullut, ihan tavallisia virkamiehiä ja vääpeleitä, lääkäreitä myös, olen kuullut, ja äitejä, isiä. Keskiluokkaisia ja kohta keski-ikäisiä, toivottavasti myös keskimäärin tyytyväisiä ja onnellisia.

Lähes kaikista on tullut myös 38-vuotiaita, ei kuitenkaan kaikista. Oltiin vielä lukiossa, kun jape lähti kesäyönä autoajelulle, joka päätyi pikkuilmoitukseen maakuntalehdessä "ojaanajo vaati nuoren miehen hengen". Olin hautajaisissa, ensimmäistä kertaa saattamassa oman ikäistäni. Seuraavana vuonna istuin jälleen kukkavihon kanssa kotikirkkomme penkissä, olimme partiotovereiden kanssa saattamassa eevaa. Syksyllä olisivat alkaneet opiskelut, ja opiskelurahoja eeva oli tienaamassa silloinkin, kun etelästä tullut rekka ei huomannut pysähtymismerkkiä, vaan ajoi keskelle asfaltointityömaata kohtalokkain seurauksin. Vieläkin muistan iltateehetket eevan oman pienen kodin keittiössä.
Muutama vuosi sitten kuulin myös luokkatoverini jannen menehtyneen. Vankilakierre päättyi hänen kohdallaan lopullisesti viimeisenä kotiutumispäivänä.

Syntymäpäivänäni muistelen heitä, ja ajattelen olevani onnekas. Olen elänyt kaksi kertaa pitempään kuin jape tai eeva. Olen saanut opiskella, tehdä mieluista työtä, nähdä maailmaa. Minulla on perhe ja oma koti, josta nuorena kuolleet toverini tuskin ehtivät edes haaveilla. Vaikken ole maailmaa muuttanutkaan, ainakaan kovin radikaalisti ja näyttävästi, olen varmasti keskimääräistä tyytyväisempi taviselämääni virkamiehenä, äitinä ja vaimona.

Keskimääräistä onnellisempana katselen keskiluokkaisen kotitalomme (aina) keskeneräiseen puutarhaan, jossa syreeni aloittelee kukintaansa. On se kesä täällä pohjoisessakin, ja etelän epäilijöille piti käydä nappaamassa kuvatodiste -keskellä hyttysparvea.


UNKARINsireenin tuoksua ja kauniita kesäpäiviä toivottelen kaikille!