Olin mielestäni pärjännyt loistavasti, ollut hyvä potilas. Olin kysellyt asiallisia kysymyksiä etukäteen kirjoittamastani paperilapusta ja kuunnellut tarkkaavaisesti ohjeita tehden tarkentavia lisäkysymyksiä (kuitenkin niin, että osoitin luottavani lääkäriin). Olin ollut reipas ja kohtelias, ja kiittänyt jopa syöpädiagnoosista, jonka sain kuulla lähes heti saavuttuamme kirurgin vastaanotolle. Hyvää syksyn jatkoa toivottaen siirryimme miehen kanssa takaoven kautta sairaanhoitajan vastaanottohuoneeseen, jossa huoneen empaattinen haltija kertoi tulevasta operaatiosta ja hoitojaksosta, kysyipä tuntemuksistakin ja sairasloman tarpeesta.
Siinä vaiheessa tarvittiin nenäliinaa. Silmät kostuen kerroin, että on niiiiin ikävä jäädä pois töistä, kun haastava ja tavallisuudesta poikkeava lukuvuosi on juuri alkanut mukavasti. Siis ikävä JÄÄDÄ POIS TÖISTÄ. Haloo, kolmen lapsen äidillä on syöpä, ja surkeinta on jättää työt sairasloman ajaksi. Kyseisessä huoneessa lienee nähty monenlaisia reaktioita, eikä hoitaja hämmentynyt alkuunkaan ajatuksenjuoksustani. Itse kelasin tapaamistamme jälkeenpäin, muistaen siitä pienetkin yksityiskohdat, ja ymmärsin itseäni. Siinä muovituolilla istuessani olin jo mielessäni viittä vaille vainaa, lapset puoliorpoja ja miespolo leski. Lasten ajatteleminen tuossa tilanteessa olisi luultavasti vienyt kaiken itsehillinnän, joten välttelin sitä tiedostamatta.
Perheenäiti ja syöpä -yhtälössä kaikkein vaikeinta oli ja on lapset. Miten lapset kokevat äidin hoidot, sairaalareissut, puolikuntoisuuden, puhumattakaan siitä, jos sairaus uusiutuu ja tilanne muuttuu vakavammaksi, parantumiseen tähtäävä hoitaminen muuttuu hoivaamiseksi ja saattamiseksi? Rankkoja kysymyksiä, onneksi eivät ajankohtaisia. Erään ikä- ja kohtalotoverin kanssa kerran puhuimme, kuinka eri maailmassa me syöpäsairaat pienten lasten äidit elämme verrattuna gynen syöpäosaston potilaiden enemmistöön, joka on kaiketi eläkeiän ylittänyttä. Sytostaattireissuilla monet rouvat siunailivat, kuinka on epäreilua, etteivät he ehkä näe lastenlastensa kasvavan. On se, mutta epistä on sekin, jos ei näe lastensa kasvavan.
Kotialbumiprojektini hyytyminenkin kai selittyy itsesuojeluvaistolla. Vaikka viime vuonna olisi todella ollut hyvää aikaa järjestellä perhekuvat kansioihin teksteineen päivineen, ei homma ottanut tulta alleen. Perhekuvissa vietetään synttäreitä, kevätjuhlia, lähdetään kouluun reppu selässä, poimitaan mustikoita kesälomareissulla ja hymyillään kameralle harvalla hammasrivistöllä. Ihania muistoja, ihanat lapsemme! Ja tämän kaikenko olen vaarassa menettää typerän syövän takia?
Henkinen kantti on vahvistunut, vuosi syöpää on tehnyt tehtävänsä. Välitön vaara on ohi ja elämä uomissaan. Lapsia komennan yhtä ärhäköin äänenpainoin kuin ennen sairastumistanikin, ja hermon katkeaminen on lähellä, kun koululaisten huoneen lattialta löytyy kaksi koneellista pyykkiä ja luvattomia karkkipapereita. En jouda miettimään karjumiseni vaikutusta lasten kehitykseen, enkä pelkää menettäväni tätä arkirumbaa, kiukuttelu- ja siivouspäiviä. Valokuvien katselukaan ei enää ahdista, mutta niiden albumiin laitto onkin toinen juttu.
Onneksi kaikkia muistoja ei tarvitse leikata ja liimata, vaan perhehistoriaamme voi sukeltaa myös kotivideoiden välityksellä, joita perheenisä ja lapset ovat yhdessä tehneet. Koululaistemme luvalla, tässä teille linkki erääseen vw-filmsin laatuelokuvaan "dinosaurus nyökkäilee". Elokuvassa nyt jo koululaiset lapsemme metsästävät dinosaurusta nokka vuotaen. Antoisaa elokuvahetkeä!
dinosaurus-video
Kuuluisia (?) potilaita..
2 vuotta sitten
13 kommenttia:
Täytyy sanoa, että tippa tuli linssiin. Voi kunpa meidän syöpäkin olisi sinotaurus, jonka voi vai poksauttaa hengiltä pois yhdessä hujauksessa ja sanoa: "hyvä lääkäri setä,tä teit ten"
Hieno leffa, Julia Robertsit ja Harrison Fordit tutiskoon kun nämä starat pääsevät valokeiloihin.
Ihanaa tuo lasten vilpitön heittäytyminen mielikuvitus-seikkailuun ja upeaa, että se on saatu tallennettua vielä filmillekin.
Nuo kirjoittamasi murheet perheen pärjäämisestä ovat minullakin tässä syöpäajatukseen totuttelussa se kirpein pala. Nyt tuntuu etten ainakaan heti voi kertoa pojille asiaa oikealla diagnoosilla, anoppini kuoli juuri kuukausi sitten haimasyöpään ja pelkäämpä että pojille tulisi turhan synkät ajatukset jos kertoisin, että minullakin on syöpä. Ehkä esim. kysta kuulostaisi "mukavammalta";)
Osittain se on tottakin, aamulla kävin vatsavaivojeni vuoksi vatsaultrassa ja sieltä löytyikin munasarjakysta ja sappirakon täydeltä kiviä.
Helpottavaa, ettei ollut vakavammasta kyse. Rintaleikkausaikakin jo tuli 9.9.09
-tuon päivämäärän olisi ehkä muistanut ilman noin mieleenpainuvaa numerosarjaakin :D
Mukavaa viikkoa sinulle ja perheellesi!
Voi miten liikuttava video, katsoin moneen kertaan.
Aivan ihana video, suloiset lapset <3 Hyvää vointia ja siunausta koko perheelle :)
Ihana video! Voi miten aika kuluu nopeasti! Uskon tuon kaiken huolesi lapsista ja ukkokullasta. Perhehän on tärkeintä mitä täällä maanpäällä voi olla! Rukouksin monesti teitä muistaen.
Maikki
Kiitos kivasta elokuvahetkestä! Esitys oli loistava ja hauska, joten katsoin sen useaan otteeseen.
Terveisiä päätähdille Venlalle ja Valtterille!
Aurinkoisia koulupäiviä toivottaen,
Sinikka
Ihana filmi...
Ihan kylmät väreet menivät käsivarsia pitkin ja tippa tuli silmään niin kuin muillakin...
näköjään.
Kiitos, kun linkitit filmin meillekin katsottavaksi ;))
hyvä leffa:)
kiirusta on pitänyt ja luin juttusi jo eilen ja jotain kirjoitinkin..mutta pyyhin pois:) meni liian pitkäksi jaaritteluksi:)
Niinpä totean vain, että sellaisia muistoja ja tuntoja herätti kirjoituksesi jotka olin jotenkin jo haudannut aktiivisesta muistista johonkin..mutta tarpeellisia välillä miettiä. Esim. toi sairaala reissu..näin aulan silmissäni jossa pölmistyneet naiset istuivat joko yksin tai miehensä kanssa, toiset vakavan oloisina, toiset itkeä tihruuttaen puristaen vihreää kansiota käsissään(myöhemmin selvisi että piti sisällään kyselyä suostuuko tutkimuksiin tieteen hyväksi)...sitten tuo tunne epäreiluudesta...pieni ikävä asenne kävi mielessäni maatessani 6 hengen huoneessa jossa olin 39v:nä muiden ollessa reilusti 80 ikävuoden paremmalla puolella tai liki...murehtivat elämätöntä elämää samalla kun minä mietin, että jos tuohon asti olisi ollut elossa olisi elämä oikeudenmukaisempaa.Eli monenlaista ajatusta on matkalle mahtunut..mukava edelleen näitä tuntoja virtuaalisesti vertaiselää:)..nykyisin hieman stressaavan kiireisenkin arjen keskellä...ja samoin..lapset kuulevat volyymitasoltaan kovempaa ääntä ihan samanlailla kun ennen syöpä dg:a;)ei siis jalostanut tauti minua.
Kiitos kiitos! Välitän kehut staroillemme, pitkätukka-valtsulle (viikon päästä 12v) ja huulikiilto-venlalle 10v. Oi niitä aikoja.. Lapset kasvavat, kamalaa ja ihanaa.
Peltonen haluaa myös elokuvaan, ja nimenomaan peppi-elokuvaan. Luonnollisesti peltsi saa olla peppi, ja sisaruksia hän on kysynyt, josko nämä voisivat olla "annika ja tommika". Eivät kuulema voi. Katsotaan, mitä studiomme saa aikaiseksi yhdellä näyttelijällä.. Kuvaukset lienevät ensi viikonloppuna, kun äitee matkustaa tapaamaan (tosi) vanhoja kavereita. Ihanaa!!
Ja vielä: tilun leikkaukseen kovasti onnea ja seesteistä mieltä. Olkoon tuo päivämäärä onnenluku.
Eipä sitä näköjään kaikkea muistakaan:) Sen vihreän kansion olin ehtinyt unohtaa..
Mutta tuo ajatus ettei ope voi jäädä töistä pois, on tyypillistä meille opettajille. Viimeiseen asti pitää yrittää luotsata luokkaa eteenpäin suunnitelmien mukaan. Minulle keväinen poisjäänti herätti aivan samoja kysymyksiä. ja nyt uusintana tänä syksynä, voinko todella jäädä pois... Taidamme myös elää paljon työmme kautta, työrooli on vahva.
Hauska videopätkä, mukava muisto lapsille. Minä myös mielsin sinotauruksen syöpätaurukseksi. Peppi-elokuvaa odotellessa...
Ihana elokuva :D mäkin odottelen stara Peltosta kehiin!
Ihanaa, meluisaa, värikästä ja rakkauden täyteistä syksyä kouluun ja kotiin.
Heips,
Tässä pieni mainoskatko:
aloitin uuden blogin sairastelustani:
maligni-suspekti.blogspot.com.
Mukavaa päivänjatkoa!
Lähetä kommentti