dinosaurus nyökkäilee

Olin mielestäni pärjännyt loistavasti, ollut hyvä potilas. Olin kysellyt asiallisia kysymyksiä etukäteen kirjoittamastani paperilapusta ja kuunnellut tarkkaavaisesti ohjeita tehden tarkentavia lisäkysymyksiä (kuitenkin niin, että osoitin luottavani lääkäriin). Olin ollut reipas ja kohtelias, ja kiittänyt jopa syöpädiagnoosista, jonka sain kuulla lähes heti saavuttuamme kirurgin vastaanotolle. Hyvää syksyn jatkoa toivottaen siirryimme miehen kanssa takaoven kautta sairaanhoitajan vastaanottohuoneeseen, jossa huoneen empaattinen haltija kertoi tulevasta operaatiosta ja hoitojaksosta, kysyipä tuntemuksistakin ja sairasloman tarpeesta.

Siinä vaiheessa tarvittiin nenäliinaa. Silmät kostuen kerroin, että on niiiiin ikävä jäädä pois töistä, kun haastava ja tavallisuudesta poikkeava lukuvuosi on juuri alkanut mukavasti. Siis ikävä JÄÄDÄ POIS TÖISTÄ. Haloo, kolmen lapsen äidillä on syöpä, ja surkeinta on jättää työt sairasloman ajaksi. Kyseisessä huoneessa lienee nähty monenlaisia reaktioita, eikä hoitaja hämmentynyt alkuunkaan ajatuksenjuoksustani. Itse kelasin tapaamistamme jälkeenpäin, muistaen siitä pienetkin yksityiskohdat, ja ymmärsin itseäni. Siinä muovituolilla istuessani olin jo mielessäni viittä vaille vainaa, lapset puoliorpoja ja miespolo leski. Lasten ajatteleminen tuossa tilanteessa olisi luultavasti vienyt kaiken itsehillinnän, joten välttelin sitä tiedostamatta.

Perheenäiti ja syöpä -yhtälössä kaikkein vaikeinta oli ja on lapset. Miten lapset kokevat äidin hoidot, sairaalareissut, puolikuntoisuuden, puhumattakaan siitä, jos sairaus uusiutuu ja tilanne muuttuu vakavammaksi, parantumiseen tähtäävä hoitaminen muuttuu hoivaamiseksi ja saattamiseksi? Rankkoja kysymyksiä, onneksi eivät ajankohtaisia. Erään ikä- ja kohtalotoverin kanssa kerran puhuimme, kuinka eri maailmassa me syöpäsairaat pienten lasten äidit elämme verrattuna gynen syöpäosaston potilaiden enemmistöön, joka on kaiketi eläkeiän ylittänyttä. Sytostaattireissuilla monet rouvat siunailivat, kuinka on epäreilua, etteivät he ehkä näe lastenlastensa kasvavan. On se, mutta epistä on sekin, jos ei näe lastensa kasvavan.

Kotialbumiprojektini hyytyminenkin kai selittyy itsesuojeluvaistolla. Vaikka viime vuonna olisi todella ollut hyvää aikaa järjestellä perhekuvat kansioihin teksteineen päivineen, ei homma ottanut tulta alleen. Perhekuvissa vietetään synttäreitä, kevätjuhlia, lähdetään kouluun reppu selässä, poimitaan mustikoita kesälomareissulla ja hymyillään kameralle harvalla hammasrivistöllä. Ihania muistoja, ihanat lapsemme! Ja tämän kaikenko olen vaarassa menettää typerän syövän takia?

Henkinen kantti on vahvistunut, vuosi syöpää on tehnyt tehtävänsä. Välitön vaara on ohi ja elämä uomissaan. Lapsia komennan yhtä ärhäköin äänenpainoin kuin ennen sairastumistanikin, ja hermon katkeaminen on lähellä, kun koululaisten huoneen lattialta löytyy kaksi koneellista pyykkiä ja luvattomia karkkipapereita. En jouda miettimään karjumiseni vaikutusta lasten kehitykseen, enkä pelkää menettäväni tätä arkirumbaa, kiukuttelu- ja siivouspäiviä. Valokuvien katselukaan ei enää ahdista, mutta niiden albumiin laitto onkin toinen juttu.

Onneksi kaikkia muistoja ei tarvitse leikata ja liimata, vaan perhehistoriaamme voi sukeltaa myös kotivideoiden välityksellä, joita perheenisä ja lapset ovat yhdessä tehneet. Koululaistemme luvalla, tässä teille linkki erääseen vw-filmsin laatuelokuvaan "dinosaurus nyökkäilee". Elokuvassa nyt jo koululaiset lapsemme metsästävät dinosaurusta nokka vuotaen. Antoisaa elokuvahetkeä!

dinosaurus-video