pizzaa ja muuta purtavaa

Miehen kännykän herätys piipittää joka arkiaamu samaan aikaan. Tänä aamuna noustessamme aurinkokin oli jo ylhäällä, ja kaamosajan kirkasvalolampun ääressä vietetyistä aamupimeän hetkistä tuntui olevan ikuisuus. Hyväntuulisena hämmentelin elovenaa koululaisten kömpiessä alakertaan. Lähestyvän viikonlopun kunniaksi kaksikko oli suht iloisella mielellä, mikä tarkoittaa että murahdusten sijasta aamupalan lomassa vaihdettiin muutama sanakin. Ihana aamu! Puuron jälkeen pikavisiitti hulluille päiville, josta sairaalaan, josta satutädiksi kirjastolle, josta kaupan kautta pitsanpaistoon ja salaatintekoon, jne. Miten sitä sanotaankaan osuvasti, että "jos haluat luojan nauravan, tee suunnitelmia".

Kaikki sujui hyvin sairaalaan saakka. Arjan juttusille päästiin melkein ajoissa, mikä tarkoittaa parinkymmenen minuutin ylimääräistä odotusta. Ei paha ollenkaan. Osastonylilääkäri kyseli kuulumiset ja tulevastakin juteltiin, ja sitten vielä otatko sitä paitaa pois.. Olin toki odottanut rinnan arven, terveen rinnan ja imusolmukkeiden tilan tutkimista, mutten ollut muistanut valmistautua henkisesti siihen, että jotain voisi löytyä. Arja nimittäin tunsi jäljelle jääneessä rinnassa pahkuran, jonka laatu olisi syytä selvittää, pikaisesti tietty. Jep jep, ajattelin vain, ja väitän ettei edes verenpaineeni noussut, kun vastasin että mielellään juu.

Pikaisesti olikin jo vajaan tunnin kuluttua -upeaa miten suuressakin sairaalassa löytyy joustoa, ihmisen mentäviä aukkoja byrokratiassa! Tyynenä tiirailin taas hämärässä huoneessa näyttöruutua, etsien mustia aukkoja yhdessä annamarin kanssa, joka oli tuttu viime käynniltä, ns. maksareissulta. Rauhallisesti, sentti sentiltä taitava nuori röntgenlääkäri liikutti anturia kainalossa ja rinnan päällä, pysähtyen välillä tarkastelemaan suurennosta. Eikä löytänyt mitään. Kiitos kovasti ja ehdinkös käydä vielä siinä keuhkokuvassa ennen sädehoitoyksikön aikaa..?

Keuhkokuva napsastiin rintaoireideni perusteella, vaikka itse niitä vähättelinkin -mitä lie heijasteita parantuvasta arvesta. Kuvan ottaminen ja tilanteen tarkastaminen oli kuulema oireiden perusteella ihan paikallaan, sillä se ei kuuluisi kummankaan syövän peruskontrolleihin. Arja on tarkka täti ja suhtautuu potilaan tuntemuksiin aina vakavasti, sanoi hoitajakin, joka tuntui arvostavan ylilääkäriä yhtä paljon kuin itse häntä arvostan. Joten, paita pois, keuhkot täyteen ilmaa, hengittämättä, saa hengittää. Vastaukset kuulen alkuviikosta.

Vasta sädehoitoyksikön aulassa suunnittelukäyntiä odotellessa oli aikaa ajatella ja spekuloida. Mitä jos toisessa rinnassa olisikin ollut kasvain? Mitä jos keuhkoista löytyykin kasvustoa? Josjosjosjosjos. Mikään ei oikeasti ole turhempaa kuin olisi voinut olla -tyyppinen murehtiminen, eikä tuleviakaan mahdollisia vastoinkäymisiä voi helpottaa yhtään suremalla niitä etukäteen. Joten en siinä penkilläkään viitsinyt ruveta rypemään pessimistisissä mielikuvissa, vaan syvennyin keväisiin kauneus- ja muotivinkkeihin sekä kodinsisustukseen. Siihen nimittäin oli hyvin aikaa, sillä hoidon suunnitteluun käytettävä kone oli rikki, ja korjaaminen kestikestikesti, puolitoista tuntia.

Iltapäivän aikataulut menivät uusiksi, sillä vasta viiden tunnin sairaalavisiitin jälkeen nousin kellarista kirkkaaseen päivänvaloon. Mitäpä siitä, pääasia että hommat saatiin hoidettua. Rinnassa komeili seitsemän tatskaa, ei mitään tribaalikuvioita vaan hienon hienoja mustapäitä, joiden tehtävä on auttaa kohdistamaan tappavat säteet oikeille kohdille. Hoitoja varten tehty muotti jäi odottamaan ensimmäistä sädehoitokertaa, joka on vasta pääsiäisen jälkeen, 15.4, päivälleen viisi viikkoa viimeisestä sytostaattihoidosta. Viisi viikkoa on takaraja sädehoidon aloittamiselle, mutta aiemmin ei koneisiin ollut aikoja, eikä hoitoa kannata kuulema aloittaakaan juuri ennen pitempää taukoa, joka pääsiäisen takia olisi luvassa. Joten vielä puolitoista viikkoa lomaa ennen seuraavaa taistoa. Ei kun auringonpaisteeseen ja nauttimaan elämästä. Ja siitä pizzasta, jonka ehdimme kuitenkin ennen vieraiden tuloa leipoa:)