lomalle lampsis

Peltosen kanssa otettiin varaslähtö hiihtolomalle, ja vietettiin aurinkoista talvipäivää kotosalla. Ennen kahdeksaa väki väheni talosta, ja jäimme kaurapuuron syöntiin, minä, peltsi ja nallevauva. Neiti nimittäin haki nälkäisen nallevauvan huoneestaan itkemästä, nosti reippaasti paitansa ylös ja ryhtyi imettämään pienokaista. Samalla toki jatkui oma puuronsyönti, nalle vasemmalla rinnalla ja puuroa omaan suuhun oikealla kädellä. Yritin kertoa pikkuäidille, että yksikätisyyteen oppii kyllä myöhemminkin, nauttia nyt vaan siitä ettei virkattu vauva vaadi oikeasti niin paljon hoitoa ja huolenpitoa, mutta tämä hoitaja on selvästi vastuuntuntoinen ja tehokas.

Sama tehokkuus jatkui aamupalan jälkeen. Sillä välin, kun sain laitettua tiskit ja pakattua keräyskartongit ja -muovit odottamaan kauppareissua, oli neiti ehtinyt pitää nallelle jo balettitunnin, laittaa tämän unille ja herättääkin, syöttää uudestaan ja "ulkoiluttaa".Vielä ehti neiti myymälänhoitaja pitää pystyssä lähikauppaakin, jossa kaikki maksaa kakskytviis. (Tämän energian kun saisi valjastettua palvelemaan kodinhoitoa..) Kauppaleikkien jälkeen oikea kauppareissu, muutama pulkkamäki takapihan kukkulalla (jota lakeuden lapset vuoreksi kutsuvat) ja lounas -ja nukahdimme kumpikin päiväunille. Peltosen tahdissa tekee tiukkaa pysyä.

Ja tätä tahtia on viikko luvassa.. Hiihtoloma on täällä pohjoisessa parhaalla mahdollisella mallilla, eli edessä päin. Ensi viikkoon sattunut hoito askarrutti etukäteen, edellinen suunniteltu perheloma kun meni eri residensseissä majaillessa.. minä sairaalassa ja muu väki kreetalla. Punnittuani eri vaihtoehtoja hoidon järjestämiseksi rohkaistuin viimein anomaan lomaa kuin koulutyttö, "me lähdettäis reissuun..". Ja lääkäri sanoi sen, mitä itsekin loman anojille vastaan, "lähtekääpä ihmeessä ja nauttikaa matkasta, loman jälkeen jaksaa taas paremmin näitä (koulu)hommia". Viikon pitemmästä hoitotauosta ei kuulema ole haittaa, 3-5 viikkoa on turvallinen väli.

Joten, lomalle lampsis ja nokka kohti pohjoista. Täältä tullaan, sirkka! (ja erkki:)

puhdas tyttö

Yllättävän tyynenä makoilin pohjoisen keskusröntgenin tutkimushuoneessa annamarin etsiessä etäpesäkkeitä sisäelimistä ultraäänianturin avulla. Katselin kattoa, kääntyilin ja hengittelin ohjeiden mukaan, kiltisti ja hiljaa. Röntgenlääkärit tuntuvat olevan melko vaisua porukkaa, ja mielelläni heille työrauhan suon, onhan kyse Minun tutkimuksestani. Monen monta kattoa ja katonrajaa olen tutkistellut hiljaisena erilaisten toimenpiteiden aikana, on ilmastointiputkea ja ilmanvaihtohormia, johtokimppuja ja johtolistoja, likaisia kattoja ja valkoisia kattoja. Tämänpäiväinen tutkimushuone oli keskikokoa, käytännöllisen mallinen ja varmaan aika vasta remontoitu, tästä kielivät uuden näköiset kaapistot sekä puhtaat ilmanvaihtoaukkojen ympärykset.

Ja puhdas olin minäkin. Jos en vitivalkoinen niin ainakin kaikki näkyvä lika oli vatsastani pesty pois, ei etäpesäkkeitä. Tämän annanmari ystävällisesti päätti kertoa loppuviimeksi, kun jo olin lavitsalta nousemassa. "Ei siellä mitään ollut" tuntui ihanalta, kaikessa lyhykäisyydessään tokaistuna. Varsinkin kun sitä edelsi intensiivinen tehosteainetesti, jossa suoneeni ruiskutettiin aivan uutta coctailia, rikkiheksafluoridia, jonka tehtävänä oli paljastaa maksassa näkyvän muutoksen laatu. Vanha tuttu kystahan se siellä.

Juhlakahvit oli paikallaan. Sairaalan kanttiinin tonnikalaleipä maistui paremmalle, kuin mitä siihen käytetyt ainekset antoivat aihetta. Joko kohta uskaltaisin nostaa lipun salkoon -erävoitto syövästä? Suomen kansa jos mikä on viisastettu sananlaskujen avulla olemaan turhan tyytyväistä ja onnellista porukkaa, ja kieltämättä haluan varoa nuolaisemista ennen tipahdusta. Kuitenkin, kaikki positiiviset uutiset tällä Rintamalla ovat aina pieni juhlan paikka. Että kippis. Ja kiitos.

sijaistoimintoja

Olen viime päivinä ollut sangen puuhakkaana. Kisoja seuratessa ovat puikot huiskineet (jotta villapaita valmistuisi ennen kuin pakkaset ovat tältä talvelta ohi). Kisojen seuraamisen ohessa alkavat kodin kaapit olla inventoitu ja nuotit järjestelty, pieneksi käyneet lastenvaatteet pakattu odottamaan kuljetusta seuraavalle käyttäjälle ja huonekasvit suihkuteltu talven pölyistä. Alkuviikkoon on mahtunut myös monta leipomusta ja leipomuksen nauttimista, vieraita ja vierailuja. Kun opiskeluaikana sain näin paljon aikaiseksi muutamassa päivässä, tarkoitti se lähestyvää tenttisumaa. Mikä tahansa muu homma kelpasi, kun se siirsi tenttiinluvun aloittamista.

Enää ei tarvitse tentteihin valmistautua, kahdenkin ammatin paperit pöytälaatikossa olen turvassa tenteiltä ja niihin liittyviltä sijaistoiminnoilta. Tämän viikon puuhilla on kyllä sama tarkoitus: kun on ollut kivaa tekemistä, eivät ajatukset ole päässeet liikaa pyörimään huomisessa ultraäänitutkimuksessa. Röntgenosastolla tehtävä koko vatsa-alueen ultratutkimus ja seuraava seerumista mitattava ca 12-5 -arvo kertovat kevääni kulusta. Jos ultraäänikoneen näytölle ei ilmesty lisäselvityksiä vaativia tummanpuhuvia läikkiä tai pisteitä ja syöpäarvo pysyy alle kolmessakymmenessä, jää seuraava sytostaattihoito tällä erää viimeiseksi. Ja toisinpäin.

Luontainen optimisti minussa menee tutkimukseen (yhdessä miehenpuolen kanssa) toiveikkain mielin. Alitajunnasta tai jostain muusta hämärästä nousee kuitenkin mieleen muisto syksyltä: samaisessa tutkimuksessa, jonka piti vain poissulkea mahdolliset etäpesäkkeet, löytyikin, ei mikään piste eikä pilkku, vaan 15 cm:n pituinen epämääräinen kasvusto alavatsalta. Uusi syöpä siis. Että mitähän tällä kerralla.

Kaikkea jännitystä ei kuitenkaan kannata vielä huomiselle ladata. Jotkut röntgenlääkärit eivät suostu kommentoimaan tutkimustulosta suoraan potilaalle, vaan tuloksista pitää soittaa seuraavana päivänä hoitavaan yksikköön. Siis vaikka potilas siinä vieressä lavitsalla makaa ja näkee näytöltä varjoja ja läikkiä, kuvitteellisia ja olemassa olevia. Näytön lisäksi ovat vielä äänet; klik klik tarkoittaa, että Jotain mitataan. Toivottavasti huominen lääkäri ymmärtää, että osaan ottaa kaikenlaiset uutiset vastaan ihan fiksusti. Kuuntelen, kysyn ja tarkennan, kiitän ja poistun. En itke enkä epäile, syytä enkä raivoa, tähänkään asti. Toivotaan ettei huomennakaan tee mieli.

liberec

Sairaslomailulla on puolensa. Näinä päivinä moni miettii tavallista tarkemmin työkuntoaan, joko aamulla tai viimeistään puolen päivän aikaan. Ettei vaan päätä kivistäisi, silmiä särkisi.. ainakin pidennetty kahvitauko on paikallaan! Sairaslomalla ei tarvitse moisia miettiä, sen kun nappaa telkkarin päälle ja istuu seuraamaan mm-kisoja. Eikä edes tarvitse teeskennellä työntekoa!

Olen lomani aikana vältellyt tv:n katsomista päiväaikaan, eikä se ole edes ollut vaikeaa. Kovin montaa kertaa sitä ei iltaisinkaan tule katsottua, joskus tuokio keltaista perhettä (isompien lasten salasana simpsoneille, peltsi tosin on murtanut koodin jo aikoja sitten..) tai ohjelmatiedoista napattu kiinnostava elokuva. Tv:n katselun vähäisyys ei johdu ainoastaan heikosta tarjonnasta, vaan taktikoinnista: säästän sohvaelämää ja katsomattomia sarjoja ja elokuvia tuonnemmaksi. Sitten ja jos kun joskus tulee sellaisia päiviä, että voimat riittävät sopivasti kanavan ja asennon vaihtamiseen kotikatsomossa, linnoittaudun kotisohvalle ja katson kaikki oscar-voittajat ja "tämä pitää mennä elokuviin katsomaan mutten sitten ehtinytkään"-leffat.

Mutta hiihto ja muu urheilu on eri maata. Arvokisoja kuuluu katsoa, ja nimenomaan suorana. Olen keskellä yötä herännyt katsomaan tiina lillakin hopeaheittoa losin olympialaisissa, ja koulu- ja opiskelupäiviä on surutta kulutettu suuren urheilujuhlan hengessä mm. sarajevon ja lillehammerin kisojen aikana. Ensimmäisiä elämyksiä penkkiurheilijan taipaleella taitaa olla lahden mm-kisat 1978, jolloin kisalähetysten jälkeen kerrostalon pihalle ilmestyi monta helenatakaloa ja hilkkariihivuorta suksimaan kullasta ja hopeasta.

Ja mukava on liberecinkin kisoja katsella, suomalaisilla taas suksi luistaa ja jännitystä riittää. Katsomossamme vaan on päivisin kovin tyhjää, ja urheilujuhlan tuntua saa itse pitää yllä. Sillä vaikka koululaisten päivät ovat melko lyhyitä, kestää ainakin esikoisen kotimatka kolme kertaa kauemmin kuin metrilleen sama matka aamulla toiseen suuntaan, joten jännittävimmät hetket on jo katsomossa koettu. Kotikommentaattorikin kotiutuu töistä vasta kauan kisojen päätyttyä, ja joudun tyytymään televisioselostukseen, joka ei ole ollenkaan niin värikäs ja kaikenkattava.

Kisaohjelma on kiinnitetty tv-huoneemme lasivitriiniin kuin päivän sana.. huomenna luvassa joukkuesprinttiä! Ja väkeä kotikatsomoon.. tervetuloa piknikvieraat!

salakuunneltua

Naisten pukuhuoneet ovat oivia paikkoja elämän havainnointiin. Penkillä istuen pääsen osalliseksi ympärillä velloviin keskusteluihin naisen elämästä, vaikka ulkopuolisesta näyttää siltä kuin keskittyisin kuoriutumaan päällysvaatteista ja vetämään jumppakenkiä jalkaan hiljaa ja hartaasti. Muutama kasvo- ja nimituttu jumppaaja joukossa toki on, ja säätilat ja hiihtokelit heidän kanssaan vaihdamme, mutta muuten anonyymius sopii minulle erinomaisesti. Ilman nimeä ja ammattia kuulen enemmän.

Erästä kaksikkoa odotan sunnuntai-ilta toisensa jälkeen. Sieltä he saapuvat, aina viimetingassa, uudenkarhea maasturivolvo pysäköi ulko-oven viereen ja leidit tekevät kiireitään valittaen näyttävän sisääntulon. Lähes jännittyneenä odotan päivän sanaa, eli missä tänään mättää, sillä nämä rouvat osaavat asiansa: aivan kaikesta on löydettävissä jotain kielteistä! Miten oikeaoppista kielteistä ajattelua, lähes ihailtavaa. Volvon omistajalla on selvästi enemmän asioita hampaankolossa, apukuski toimii myötäilijänä ja lisää hänkin välillä höystöä juttuun. Kuuntelen ja otan opikseni.

Kiire on ehdottomasti paha juttu, sillä näinkin tärkeille ihmisille on annettu samat kaksikymmentäneljä tuntia vuorokauteen. Kalenteri on täynnä, aikataulut eivät pidä, ja joka paikasta vaaditaan osallistumaan. Kuten koulusta. Opettajat lähettelevät sähköisessä reissuvihossa ilmanaikuisia viestejä, joihin pitäisi vastata, saattavat jopa soittaa kotiin -tai mikä pahinta: työpaikalle. Lisäksi tulee kutsuja vanhempainiltoihin ja -vartteihin, joihin rouvat eivät kuulemma tapaa osallistua ja ovat tehneet sen erittäin selväksi myös lastensa opettajille. Jostain niitä menojakin pitää karsia.

Tänään olivat vuorossa lasten tavarat. Pojan toppahousut olivat löytyneet koulusta, ties kauanko olivat olleet kadoksissa. Että eivät koulussa katso onko lapsella toppahousut jalassa kun tämä lähtee kotiin! Poikahan on voinut viikkotolkulla kulkea ilman toppahousuja, ihan vastuutonta toimintaa koululta. Osa tavarakeskustelusta meni korvieni ohi, kun jo pääsimme levittäytymään jumppasaliin, mutta saatuani hyvän kuuntelupaikan sain kuulla vielä yhden huumorihelmen.

Apukuski oli kiireittensä vuoksi joutunut turvautumaan lastenvahtiin, lukioikäiseen nuoreen tyttöön. Muutoin oli kuulemma tyttö ollut ihan kelpo, mutta hoitohommansa lomassa tämä oli mennyt pesemään pöydällä olleet likaiset astiat. Aivan käsittämätöntä, vaikka rouva maksaa lastenhoidosta (hyvin maksaakin), niin likka pesee tiskit!

Siis että jonkun moottori voikin käydä noin kielteisellä kauralla! Vaikka jutut enimmäkseen huvittavat, toivon, että osa niistä olisi liioittelua. Edes se osa, joka koskee rouvien suhdetta jälkikasvuunsa. Jospa ihan aina ei olisi oikeasti niin kiire, kerkeisi vaikka katsomaan yhdessä läksyjä ja lukemaan iltasadun kaupan päälle.

veroton luontaisetu

Kotiuduin juuri vauhdikkaasta viikonlopun aloituksesta kaupungilta. Sydän pumppaa vielä humpan tahtiin ja viini virtaa suonissa, joten on pakko pysähtyä hetkeksi tähän koneen ääreen tasaamaan hengitystä ennen kuin yrittääkään matkata unten maille.

Pisnesmaailmassa ilmaiset lounaat, päivälliset ja pienimuotoiset häppeningit ovat arkipäivää, luonnollinen osa työkulttuuria. Toisin on meillä julkisella puolella, missä raha liikkuu laiskemmin. Siinä on pisnestä ja lounasta, kun oppilaiden keskellä syö jauhelihapihviä ja keitinpottuja yrittäen vielä nauttia siitä kaiken ohjeistamisen lomassa (tuota, sitä pihviä ei ole tapana nuolla eikä haukatakaan haarukan nokasta.. tai: niistäpä välillä nenä niin ei tule lisämaustetta ruokaan..). On siis selvää, että kun opettajille kerran-pari vuodessa tarjotaan illallinen ja pari lasia viiniä mielenkiintoisten luentojen päätteeksi, osaamme nauttia noista tilaisuuksista. Viis takana lymyilevästä kaupallisesta hengestä.

Tänä iltana siis oli karttakepit jätetty narikkaan, pedagogiporukka osaa tosiaan irrotella. Taitava opepumppu tahditti tanssia, ja parketilla pyöri useampi sata kansankynttilää, vastavalmistuneista eläkeiän kynnykselle, vekkihamerouvista ja pikkutakkiherroista tatuointityttöihin ja niittivyöpoikiin. Tyyli oli vapaa, yhteisenä päämääränä ehkä kuitenkin kuluttaa ainakin puolet nautitusta antipastolautasesta. Itselläkin harvat hiukset hulmusivat levottoman tuhkimon aerobic-version tahdissa, ja ehdin pariin kertaan harmitella farkkujen alle jääneitä villasukkahousuja.

Kirjakustantaja oli järjestänyt hienot puitteet, mutta kaikkea ei firman sentään tarvinnut tarjota. Loistava seura on työpaikkaani kuuluva luontaisetu, eikä edes verotettava sellainen! On siinä mahtavia työkavereita. Koskahan viimeksi olen viettänyt kokonaisen illan ilman syöpää, ilman puhetta tai ajatuksia koko taudista? Onneksi tädit jaksaa vielä heilua, ja jaksaa setätkin, vaikka ei tänä iltana.

Niin, ne oppikirjat. Tunnustan: juuri nyt evvk. Luotan teihin, kollegat!

haittaa ei

Perheemme sisäistä huumoria edustaa lause “haittaa ei”. Tämä syntyi eräänä arki-iltana puoli kuuden maissa, kun kaksi päiväkodista haettua leikki-ikäistä vietti hetken siestaa pikkukakkosen ääressä. Sohvalle mukaansa neiti kaksi vee oli ottanut pienet askartelusakset, ja ohjelmia seuratessaan oli samalla tullut suikaloineeksi jalassaan olevat sukkahousut haaruksista vyötärölle asti. Keittiöstä kurkkaavalle äidille tyttö lausahti hätääntyneesti, nousevalla intonaatiolla “haittaa ei..?”. Ei haitannut, ei, mutta sakset lähtivät jäähyhyllylle.

Sen jälkeen on ajoittain ollut hyvä muistuttaa itselle ja koko perheelle asioiden tärkeysjärjestyksestä osuvalla sloganilla. Monelle pikkujutulle saa todeta “haittaa ei”, vaikka ensireaktio lasin särkymiseen tai värjäytyneeseen pyykkiin saati hieman isompiin (taloudellisiin) vahinkoihin olisi “haittaa hemmetisti”.

Haittaa ei on terve elämänasenne, jota itse olen vuosia opiskellut ahkerasti, mutta jonka jotkut saavat jo synnyinlahjana. Kävelevä esimerkki, tässä suhteessa äärimmäisen lahjakkaasta kaverista, on esikoisemme, joka tälläkin hetkellä tramppaa jossain päin kylän raittia eriparikengät jaloissaan. Kengät ovat toki samaa merkkiä ja samannäköiset, vieläpä vasen ja oikea, mutta koko heittää kahdella numerolla. Ihan hyvät ovat, kuulemma, eikä haittaa.

sijoitus

Kuulun ikäryhmään, jota kosiskellaan säästämään tulevaisuuden varalle. Joutavaa mainospostia! Eläkesäästämistä turhempaa touhua en tässä elämänvaiheessa voisi kuvitella, ja olenkin tulevaisuuden sijaan päättänyt sijoittaa tähän päivään. Kuukausittaista eläkevakuutusmaksua vastaavan summan voin halutessani käyttää yleiseen mielenvirkistykseen, aina silloin tällöin. Tänään oli sijoituspäivä.

Lehdessä oli ilmoitus kahdesta teatterilipusta yhden hinnalla, ja talossa erinomaisen pätevä lastenhoitaja. Miehellä vapaailta, ei töitä eikä matkoja, joten oli otettava hetkestä kiinni. Ja kulttuurisijoitus kannattaa aina, teatterielämys on live ja siksikin niin kiinnostava. Lisäksi on hauska mennä seuraamaan esitystä ilman ennakkotietoa ja -odotuksia, yrittää päästä mukaan tarinaan ja miljööseen, tyyliin ja aikakauteen.

Tänään oltiin porvoon valtiopäivillä suomen sodan jälkeisissä tunnelmissa, ja tyylilaji liikkui suomifilmin, mahtipontisen draaman ja jopa farssin välimaastossa, sujuvasti samassa näytelmässä. Vaikka sillisalaatilta kuulostaakin, oli näytelmällä ansionsa, kirkkaimpana muutama erinomainen joukkokohtaus ja roolityö. Porvoon torilla taivasteltiin keisarin naimareissua suomessa, kansan- ja elekielellä, lauluin ja tanssein, ja sodasta palaavat sotilaat olivat vähyydessään vaikuttava näky. Rakkaudesta riutuvan karl-magnusin kokemukset ja tunteet esitettiin hienovireisesti ilman turhaa paatosta, eikä äidinkään huoli tyttärensä naimakaupoista jättänyt kylmäksi.

Vakuuttavin kaikista oli kuitenkin mäntsälän kartanon naispalvelija, venäläismaatuska, joka lohdutti nuorta ullaa moneen kertaan. Kun rehevä äitihahmo sanoo topakasti monta kertaa "kaikki jarjestuu, kulla kulla", siihen uskotaan katsomossakin.

Jo tämän takia kulttuurisijoitus kannatti. Kyllä kyllä, kaikki järjestyy.

harrastuksia

Aikaa on kiva jäsennellä, ja viikko on oiva perusyksikkö sen hahmottamiseen. Peltonenkin harjoittelee aikakäsitteitä: huomenna me mentiin laskemaan mäkeä. Vaikka aikamuotojen käytössä suhteessa ajan määreisiin on vielä harjoiteltavaa, ovat jotkin asiat viikon sisällä oikeilla paikoillaan. "Maanantaina mulla on taapelobaletti, tiistaina malin muskali ja keskiviikkona aina vapaapäivä ja seulakunnan kelho". Siinäpä se onkin, alkuviikko tiivistetysti.

Lasten harrastukset tuntuvat olevan joissain perheissä statusjuttu, meillä ei, eivätkä ne ole edes vanhempien toteutumattomia toiveunia. Tämä äiti on ainakin saanut tanhuta, tanssia balettia, partioida, soittaa, hiihtää kilpaa, valokuvata, voimistella, tyttökerhoilla, kokata, laulaa kuorossa jne aivan riittävästi, ja omaan kokemukseen nojaten voi myös sanoa, että kaikki on ollut opiksi ja elämänkokemukseksi, osa myös hyödyksi.

Meillä kolmikko on saanut itse valita kiinnostuksen kohteensa, ja ajan kuluessa kohteet ovat vaihtuneet. Kun esikoinen antoi muskarissa ohjaajan jakamat soittimet suoraan isälleen ja kehotti tätä osallistumaan muutenkin puolestaan laululeikkeihin, oli aika lopettaa pojan musisoinnit. Tilalle tuli liikuntaleikit, jonka tilalle jalkapallo, jonka tilalle sähly ja yleinen palloilu. Tytöt taas harrastaisivat kaikkea, mihin lupa, kyyti ja rahat heltiävät. Mistä tätä energiaa oikein virtaa?

Harrastukset rytmittävät viikkoa, toistuvat säännöllisesti, joten ei ihme, että peltonenkin laskee päiviä harrastusten mukaan. Eräänä päivänä hän myös laski harrastuksia. Ensin lueteltiin polleana omat, sitten hän osoitti isosiskoa: "sulla on se baletti ja baletti ja tanssi". Isoveljen harrastuksetkin peltsi muisti hyvin, "paltio ja pallonpeluu". Kohteliaasti neiti tiedusteli myös vanhempiensa harrastuksia.
- Mitä sää äiti hallastat?
- No, jos nyt vaikka jumppaa ja kirjoittamista tällä hetkellä, vastasin.
- Mitä sää isä hallastat?
- Mulla ei ole nyt mitään erityistä harrastusta, aloitti isä.
Ei hätää, neidillä oli harrastus tarjolla:
- Säähän viet mut autolla sinne balettiin, sehän on sun hallastus.
Ja jotta isälläkin olisi enemmän harrastuksia eikä tälle tulisi paha mieli, tyttö jatkoi:
- Sitten sulla on se pyykinlaitto!

ystävänpäivän iltana

Peltonen on katsonut nuorimmaisen oikeudekseen aloittaa uusi traditio perheessämme, ja kipittää aamun ensi hetkiksi vanhempiensa viereen, osuipa tuo aamu sitten puoli kuuteen tai yhdeksään, tai jonnekin sinne välille. Unentuoksuista tyttöä ei henno käännyttää kammariinsa, varsinkin kun neiti tekee kaikkensa, jotta saisi pysytellä vieressä. Kauaa ei kolmevuotias malta uutta unta odotella, vaan äiti saa osakseen silittelyjä ja laulun sanoja korvaan kuiskittuna. Tänä aamuna, osa sopi hyvin päivän teemaan, kuten "lakkaus on lumivalkoinen" ja "ystäväni tuttavani latilitilalla.. äiti miten se sitten meni?". Se meni niin, että lähdimme tutkimaan aamun lastenohjelmatarjontaa, ja laululeikit ja muu ystävänpäivän vietto käynnistettiin vasta myöhemmin.

Eikä ystävänpäivänvietto jäänyt vain peltosen ja oman perheen juhlaksi. Puhelin piippaili ihanien ihmisten ihanien viestien merkiksi, ja postipoikakin oli muistanut meitä. Päivällä kävi kukkaistyttö ovella ja illalla vielä hymyilevät pullakuski ja pääleipuri täyttämässä pakastimen, toistamiseen. Kiitollisena, suu täynnä suklaapiirakkaa haluankin toivottaa kaikille ystävilleni, uusille ja vanhoille, tutuille ja tapaamattomille, lähellä ja kaukana, ihania ystävänpäivän rippeitä (tai murusia..)! Ja piirakasta puheenollen: nyt sitä taas saa. Tervetuloa juhlimaan ystävyyttä muutoinkin kuin sille varatun päivän merkeissä. Pullakahvien lisäksi voimme laulaa ja leikkiä, vaikkapa seuraavanlaisesti:

Röh röh possut, peikkoja monta,
röh röh possut, peikkoja monta,
röh röh possut, peikkoja monta,
leikki niin huoletonta.

Röh röh possut, kaatuvat kaikki,
röh röh possut, kaatuvat kaikki,
röh röh possut, kaatuvat kaikki,
saparot suorana maahan.

Onneksi peikoilla voimat riittää,
onneksi peikoilla voimat riittää,
onneksi peikoilla voimat riittää,
peikkoja possut kiittää.

Röh röh röh röh röh röh röh...

säv&san risto järvenpää

ultra bra

Sytostaattihoidossa käyminen on kummalla tavalla rauhoittavaa. Sairauden vaihe, jossa ponnistellaan aktiivisesti syövän karkoittamiseksi tuntuu kaikkine sivuvaikutuksineenkin seesteiseltä: tiedämme, missä mennään, eikä odotusta tai epävarmuutta juurikaan tarvitse sietää. Ymmärrän hyvin konkarisyöpäläisiä, jotka kertovat hoidon loppumisen erinomaisinkin hoitotuloksin olevan eräänlainen kriisinpaikka, joillakin koko sairastumiskriisi iskee kuulema vasta siinä vaiheessa. Odotellaan.

Tänään kuultiin väliaikatietoja, jotka entisestään huojensivat mieltä. Lääkärintarkastuksessa alavatsa näytti tautivapaalta vyöhykkeeltä. Ei ikäviä pikku varjostumia, joita yritin ultran näytöltä tiirailla. Loppukuusta tehdään vielä tarkempi koko vatsan ultraäänitutkimus, jonka perusteella päätetään mahdollisesti sytostaattien lopettamisesta seuraavaan kertaan, ja aina täytyy mainita: tällä erää. Vaikka onhan mahdollista, että kuulun siihen 2o prosentin eliittijoukkoon munasarjasyöpäläisiä, jotka selviävät taudista kerralla.

Hoidot eivät kuitenkaan sytostaatteihin lopu, vaan pienen hoitotauon jälkeen luvassa on kevättä rintaan, eli adjuvanttisädehoito poistetun rinnan paikkeille. Aikaisempien tutkimusten mukaan siellä ei pitäisi mitään näkyvää hoidettavaa olla, vaan kyseessä on kaiketi varmuuden vuoksi -toimenpide, mutta koska rinnan aluetta ei moneen kuukauteen ole mitenkään tutkittu, alkavat kaikki kolotukset tuntua vaarallisilta tai ainakin vähän arveluttavilta. Minä, joka aiemmin viis veisasin pienistä kivuista tai vähän suuremmistakaan (onhan burana keksitty), tunnustelen terveen rinnan vähintään kerran viikossa, ja päivittäin mietin, tuntuisiko jossain päin kehoa jokin pikku nipistys.

Nyt ei nipistele eikä kolota, eikä olokaan ole etova, kiitos primperanin. Sen kunniaksi iltapalaksi vielä purkillinen suklaajäätelöä, nam.

tapahtui eräänä iltapäivänä

Aurinko paistaa, räystäät tippuu, ennätysmäiset lumikinokset hohtavat ja syöpäarvo on kuusi. Onnelliseen päivähetkeen ei tarvita enää muuta kuin ehkä kuppi kahvia ja se nykyään sallittu siivu kotipullaa (kaupasta). Aika vähään sitä on tyytyväinen, kuten siihen, että veriarvot ovat juuri viiterajoilla ja huomenna voidaan taas rinta- ja munasarjasyöpäläisiä kurittaa kokonaisella lääkesatsilla.

Päiväkahvin jälkeen peltonen joutuu vapaapäivinään pakkolevolle, sillä iltapäivällä, tasapuolisuuden nimissä, jutellaan isompien ihmisten asioita. Välipalan ja akkarin äärestä kuulee mielenkiintoisia kommentteja koulumaailmasta ja muualtakin, sekä yllättävän tarkkoja havaintoja elävästä elämästä. Keskimmäinen pukee ajatusvirtansa jatkuvaksi puhevirraksi, tyyliin "puhun, siis olen", esikoinen on sanoissaan säästeliäämpi mutta puhe taas tapaa olla täyttä asiaa.

Tänään pohdimme mm. keräilyharrastusta. Esikoinen arvuutteli muumimukikokoelmamme arvoa, ja tästä puhe siirtyi vanhojen tavaroiden keräilyyn ja hinnanmuodostukseen. Näppäränä kaverina hän oivalsi heti: sehän on niin kuin mun poke-kortit, mitä harvinaisempi, sitä arvokkaampi. Hei, meillähän on pojan kanssa melkein yhteinen harrastus!

Vieressä puhegeneraattori-tytär suolsi tarinaa tulevasta idols-konsertista ja kaikesta siihen liittyvästä, tyyliin "mä laitan päälle sen anna-paidan ja alle pitkähihasen ja sit ajateltiin että me ehittäs lakata kynnet ennen konserttia jos me voitais lähteä jo sillä aikasemmalla junalla et jos sä soitat minnalle ja te sovitte että mentäis sillä ja tultais vasta sitte sunnuntaina kun me voidaan ottaa ne enkun kirjat mukaan". Tauko. Joka tarkoitti että äidiltä oli kysytty jotain, eli takaisinkelaus..enkun kirjat, aivan, olin kärryillä. "Hmm, maltatteko te lukea siellä reissussa siihen kokeeseen, olisiko kuitenkin parempi että tulisitte jo lauantaina takaisin?" Ei ollut parempi.

Pieni hetki omaa aikaa, ja isommat ovat jo valmiita herättämään pikkukarhun päivälevolta. Tästä alkaa peltos-karhun tähdittämä ilta, laulua, leikkiä ja väliin suuria viisauksia, väsyn yllättäessä illansuussa myös ajoittaista kitinää, velmuja ilmeitä, karkuun juoksua ja pieniä tihutöitä.

Tämän illan teema oli muskari, peltosen uusi harrastus. Epäilen vahvasti, etteivät peltosen valitsemat laulut kuuluneet eilisiltaisen muskarihetken ohjelmaan, vaikka neiti niin väitti. Kolmevuotiaiden musiikkileikkikoulutuokiossa tuskin lauletaan suomipoppia (pysy aina pikkuveljenä ja lintuna älä koskaan miehisty..), eikä helmikuussa virittäydytä adventin tunnelmiin, kuten huonomuistinen muskariohjaajamme (me odotamme jeesusta, se liekkiin leimahtaa..). Kotitöiden lomassa pääsen välillä soittamaan rytmikapuloita, ja koululaisetkin pääsevät vuoron perään mukaan elefanttimarssiin.

Pitkät iltapäivät koululaisten kanssa ovat kivoja, ja työssäkäyvälle lähes tuntemattomia. Kiireettömät arkihetket lasten kanssa -toivon- jäävät meidän kaikkien mieliin, sillä, kuten valtakunnankasvattaja keijo tahkokallio on todennut: lapset eivät kasva vain sunnuntaisin. Vaikka mitä kuulee puhuttavan opettajan työajoista, en työssä ollessa kotiutunut koulusta juuri koskaan ennen puoli viittä, tunnit eivät valmistu itsestään. Iltapäivä iltapäivältä alan yhä enemmän oivaltaa näitä ihania asioita, joita sairaslomaani liittyy. Kaikella lienee tarkoituksensa.

Muistan, en muista

Olen viikon verran värkkäillyt tietokoneeni parissa, pyörinyt optimassa ja muualla verkkoympyröissä, harjoitellut tiedon ja kuvan siirtoa ja muuta, minkä edessä olen aiemmin tavannut nostaa kädet pystyyn, antautuakseni. Tarkoitus olisi saada käytyä aloittamani verkkokurssi kunnialla loppuun ja ansaita kokonaiset kolme opintopistettä. Ensimmäiset opintopisteeni muuten, tähän asti olen kerännyt viikkoja.

Aloittamani verkko-opinnot eivät kuitenkaan liity tietojenkäsittelyyn tai -tekniikkaan, vaikka näin alussa siltä tuntuu. Opiskelun apuvälineeksi tarkoitettu optima ja muu sälä tahtoo välillä varastaa pääroolin, ja itse tarkoitus unohtuu. Ja se itse tarkoitus on harjoitella luovaa kirjoittamista. Vau! Opettajakoulutuksessakin, äidinkielen sivuaineopinnoissa, vähän pääsin rustailemaan omiani, mutta muuten luovuuden käyttö on ollut kirjoitelmissani vähäistä. Gradukin piti kirjoittaa tiettyjen sääntöjen mukaan turhia tarinoimatta, eivätkä myöhemmät kirjalliset tuotokseni (kuten reissuvihkoviestit huoltajille) ole sen luovempia. Heleätä helmikuuta vaan teille kotiväet!

Nyt siis luvan kanssa, tarinointia ja terapiaa (lasken kaikki mieluisat toiminnot terapiaksi, sillä se, mikä tuottaa mielihyvää vähentää myös ahdistusta). Ensimmäinen harjoitukseni olkoon julkinen. Kirjoitusharjoitus piti aloittaa sanalla "muistan", ja muutaman minuutin kirjoittamisen jälkeen jatketaan sanoilla "en muista". Olkaa hyvä.

Muistan hämmästyneeni. Miten yleensä niin flegmaattinen, luokaksi kutsuttu nuorisojoukko, innostui keskustelemaan uskonnon tunnilla. Tai ehkei sentään keskustelemaan, mutta huutelemaan mielipiteitään, muitakin kuin "älä ämmä jeesustele" tai "vitunks välii".

Marja-Leena istui nuorekkaasti opettajanpöydän kulmalla, heilutteli saapikkaiden verhoamia sääriään ja nautti tilanteesta, näin ajattelin. Hymykuopat olivat tavallista syvemmällä, jalat heiluivat vauhdikkaasti ja etusormi jakeli puheenvuoroja nopeassa tahdissa. Kaikki halusivat kertoa, miten ihmisen tulisi elää viimeiset viikkonsa. Jos siis yllättäen kuulisi, että elämää olisi enää sen verran jäljellä. Muutama viikko, ehkä muutama kuukausi elinaikaa -miten sen viettäisit, näin uskonnon lehtori oli pohdintatehtävän meille esitellyt.

En muista, mitä itse ajattelin. Ehkä yhdyin mielessäni kuoroon, joka toisti: matkoja, juhlia, elämän nautintoja! Rahat pankista, vaikka ryöstämällä, mutta elämästä kaikki irti. Marja-Leena hymyili, kuunteli ja nyökkäili. Keskusteltu oli ennenkin, ei tosin näin vilkkaasti, ja opettaja osasi tehtävänsä. Marja-Leena kyseli, kommentoi jatkokysymyksillä, ja provosoi, mutta valmiita vastauksia hänellä ei koskaan ollut.

Ehkä siksi tuo yhdeksännen luokan oppitunti on jäänyt mieleeni. Tällä kertaa opettajalla oli mielipide. Kuunneltuaan elämännälkäistä ja juhlahumuista nuorisoa hän ilmoitti, että ei, ei hillitöntä juhlintaa eikä toteuttamattomia unelmia. Marja-Leena kertoi meille, kuinka ihminen, kaikessa ihmisyydessään, haluaa elämän yllättäen saapuneessa illassakin jatkaa tavallista elämää, käydä kaupassa, pestä pyykkiä, tehdä töitä. Uskoimmekohan?

Meistä yhdeksännen luokan keskustelijoista osa jatkoi lukioon, myös opettaja. Välillä marja-leenalla oli pitkiä poissaoloja, jolloin tuntikeskusteluja viritti nuori ilona, vastavalmistunut maisteri, mutta kohta taas opiskelimme paavalin matkoja ja muuta mielenkiintoista marja-leenan tutussa ohjauksessa. Kunnes abikeväänä hymykuoppaista opettajaa ei enää näkynyt. Jotain tiesimme olevan vialla, olihan hän kerran kesken tunnin pillahtanut itkuunkin ja lähtenyt heittelemään lumipalloja lukion seinään. Masentunut raukka. Olisi edes miehen hankkinut.

Viisi vuotta oli kulunut yhdeksännen luokan muistoihin jääneestä uskontotunnista, kun kuulin marja-leenan kuolleen. Kuolinviestin kertoi ullan isä, kirkkovaltuuston puheenjohtaja ja muutoinkin luotettava mies, turun viking linen terminaalissa, jonne hän oli kesäkuisena iltana tullut vastaan tytärtään ja tämän ystäviä, nauravia ja elämännälkäisiä euroopan valloittajia. Palapeli valmistui mielessäni nopeaa tahtia, loput tiesin kertomattakin. Uskonnon lehtorimme oli viisi vuotta taistellut vakavaa sairautta vastaan. Tarvinneeko edes tarkentaa, että tuo vakava sairaus oli rintasyöpä.

viikonlopputerapiaa

Kun pakkaa autoon viiden hengen talviulkoiluvaatteet varakappaleineen, lasketteluvälineet, vuodevaatteet, pyyhkeet, ruokatarvikkeet, kasan lastenkirjoja, nalleperheen, vauvanuken (jolle myös vaihtovaatteet) sekä viisi henkeä, on ansainnut loman. Ja lomanaloituslasillisen -aivan sama mitä. Takapenkin taisteluporukka oli vihdoin saatu saunapuhtaina vastapetattuihin sänkyihinsä, ja miehen kanssa kilpailimme tv:n ääreen nukahtamisen nopeudesta.

Muutamaa tuntia aiemmin koko reissun mielekkyys tuntui hetkittäin kaukaa haetulta. Eteisen komentokeskukseen tultiin tekemään tilannekatsauksia ja valituksia: En ota kauluria mukaan, miks pitää laittaa haalari miksei takkia ja housuja, en kyllä istu peltosen vieressä, eikö me pysähdytä syömään matkalla. Ja autossa uudet virret: toi tönii, toi häiritsee, onko sun pakko hengittää, on kuuma (no ota edes pipo pois päästä..).

Kuitenkin, jo perjantai-iltana, suuroperaatiosta selvittyämme, viikonloppu tuntui ihanalta irtiotolta. Ja siltä se tuntui lauantainakin, ja sunnuntaina, mäessä, mäen alla, aamupalalla, ravintolaillallisella, sohvalla loikoillessa ja suloista sekasotkua katsellessa. Mökkielämään ei kuulu pyykit, siivous -eikä syöpä. Tauti ja lähestyvä hoito kävivät viikonlopun aika mielessä ehkä parisataa kertaa, mikä on ainakin parisataa vähemmän kuin kotioloissa. Kyllä kannatti, kaikki vaivannäkö.

arkea ja juhlaa

Neiti synttärisankari sanaili keksimäänsä ajatusta aforismin muotoon. Suu hymyssä hän ilmoitti "elämä ei ole elämisen arvoista, jos ei ole, mitä odottaa". Seuraava versio oli "elämässä pitää olla aina jotain odotettavaa, muuten siinä ei ole mitään järkeä". Sitä odotettavaa on keskimmäisellä riittänyt alkutalvesta, kaverisynttärit isän järjestämine hampurilaisbaareineen, perheen mökkiviikonloppu kainuussa ja junamatka idols-tähden konserttiin ystävän kera -isoimpia mainitakseni. Vauhdin ja alkavan nuoruuden huumassa ajatus elämän kulkemisesta tähtihetkestä toiseen on hymyilyttävän ymmärrettävä.

Yritin kuitenkin vähän pehmentää mielipidettä. Tiskikoneen latauksen lomassa kyselin varovaisesti, mitä sitten jos ei olekaan mitään mahtijuttua näköpiirissä.. Ehdotin aforismin muodoksi "elämä maistuu mukavammalta, jos on jotain, mitä odottaa". Liian pliisu, ei kelvannut, mutta neiti runeberg muotoili sitten itse vielä armollisemman version "elämä on ihanaa, kun on mitä odottaa". Siihen olimme molemmat tyytyväisiä.

Harmaan arkipäivän evankeliumia lienee turha yrittää julistaa elämän nousukiidossa eläville nuorille. Ja onpa kohokohdista toiseen eläminen monille aikuisillekin tuttua, itsellenikin. Tarvitaanko arjesta nauttimiseen muistutus elämän rajallisuudesta? Syöpä jokapäiväisenä seuralaisena ainakin toimii tehokkaana herättelijänä. Huippukokemusten, matkojen ja juhlien sijaan onni löytyy usein arjesta, kuten mll on yrittänyt jo vuosia mainostaa. Maanantainen pyykkivuoren valloitus ja viikonlopun laskettelu vuokatinvuorella ovat kumpikin täyttä elämää. Tosin, nyt kun pyykkivuori on viikolla valloitettu, lähden mielummin viikonlopuksi sen toisen vuoren valloitukseen. Tai jään sen juurelle peltosen kanssa.

Niitä kumpiakin, arkea ja juhlaa, ja paljon paljon, haluan vielä elää. Elämänjano on valtava, suurempi varmasti kuin koskaan sitten niiden kiihkeiden nuoruusvuosien, jolloin kaikki oli ihanaa ja mahdollista. Jos säännöllisissä kontrolleissa syöpämarkkerin ja muiden tärkeiden arvojen lisäksi mitattaisiin elämänhalun määrää, olisi se huippulukemissa. Luultavasti jopa viitearvojen yläpuolella.

miksi runebergin päivänä liputetaan?

Muistan lukeneeni vuosia sitten artikkelin lasten kasvatuksen aloittamisesta jo sikiökaudella. Eli luurit äidin vatsalle ja klassista soimaan, ja lapsi on syntyessään suuri mozartin ystävä, ehkäpä tuleva säveltäjä. Tämän vaikutusteorian paikkansa pitävyyttä on hauska miettiä omien lasten kohdalla. Tietoisia virikkeitä ei meidän syntymättömille lapsille ole tarjottu, mutta paljonhan sitä ääniä vatsanahan läpi yhdeksän kuukauden aikana kantautuu.

Peltonen on selvästikin ollut vatsassani läsnä ekaluokan opetustilanteissa. Pikkuneidin pikkuvanhat neuvomiset ja kannustavat "hyvä, hienoa, kyllä sinä jaksat"-kommentit ovat suoraan alkuopettajan suusta. Esikoisen liikunnallisuus voisi olla perua äidin pyöräilyharrastuksesta, joka (autottomalla) kesti aina synnytykseen saakka. No, sairaalaan sentään mentiin autolla, mutta taisi pikkumiehellä olla silti satulankuva takaraivossaan. Keskimmäisestä taas voisi tulla basisti. Sillä.

Päivälleen kymmenen vuotta sitten istuin yliopiston musiikkiluokan orkesterikorokkeella ja soitin bassoa. Haastavaksi soittamisen teki valtava vatsani, joten perinteinen soittoasento ei tullut kysymykseen. Taidot eivät riittäneet pään päällä soittoon tai muihin näyttäviin suorituksiin, joten tyydyin pitämään soitinta oikealla kyljelläni, onnistui se niinkin, varsinkin kun bändimme biisivalikoima käsitti lähinnä neljän-viiden soinnun kappaleita. Bänditunnit kuuluivat musiikin sivuaineopintoihin, (niinkin mukavalla puuhalla voi siis yliopistotasollakin ansaita opintoviikkoja), joita suoritin kyseisenä lukuvuonna 98-99.

Musiikin erikoistujat oli uskomattoman mukavaa porukkaa, ja kehtaan jopa tunnustaa nauttineeni koko viidestätoista opintoviikosta (no, muutamaa virsitenttiä vaille), mutta pientä kiirettä tahtoi pitää välillä. Syynä oli se basistin vatsa. Kakkosen laskettuun aikaan oli enää kaksi viikkoa, ja olin kasannut loppumetreille kaikkea irtonaista sälää, laulu- ja soittotunteja, projektiopintoja ja ryhmätöitä, jotta voisin jäädä osittaiselle vauvalomalle loppukevääksi.

Bänditunnin jälkeen ajelin kotiin päiväkodin kautta noutamaan tulevan (tosi) iso(n) veljen, ikää 1v 5kk, ja suunnittelin käyväni vielä leipomosta hakemassa runebergin tortut pikkusiskon yllättävän kyläilyn kunniaksi, mutta jätin tortut odottamaan yön yli oikeaa päivää. Ehtiihän tuota, seuraavana päivänä ei olisi muuta pakollista kuin ryhmätyön tekoa aamuyhdeksästä eteenpäin, sitähän voisi viikonlopun kunniaksi lähteä vaikka puolilta päivin kotiin ja kaupungille sisko-tädin ja esikoisen kanssa.

Suunnitelmiin tuli muutos neljän jälkeen aamuyöllä. Pikkumies kätisi sängyssä, ja kävin viemässä tutin suuhun. Täytyy muistaa kiittää esikoista yöllisestä herätyksestä, sillä muutoin olisi kotisynnytys ollut lähellä. Yritin nimittäin saada unen päästä uudelleen kiinni, kunnes tajusin ettei se onnistu, kun on niin kipeä. Onneksi vielä puoliunessa ymmärsin, että tähän kipuun ei panadol tepsi, vaan pitää lähteä sairaalaan. Mies ja täti-sisko hereille, pikaiset ohjeet esikoisen hoidosta ja lähdimme pyry-yöhön.

Tuollaiseen säähän ei lähdetä kuin hyvästä syystä, totesi kätilö, ja kehotti meitä odottelemaan vapautuvaa huonetta, sillä kovin monella muullakin oli tuona yönä ollut hyvä syy sairaalamatkaan. Siivooja pisti vauhtia huoneen järjestelyyn, kun huomasi kävelyni käytävällä, jalat ristissä ja seinistä kiinni pitäen. Emme ehtineet ihailla vasta remontoitua ja kauniisti sisustettua synnytyshuonetta sen enempää, sillä heti oli ryhdyttävä töihin.

Runebergin päivän aamuna klo 5.48, reippaan tunnin päästä sairaalaan saapumisesta, aukaisi kaunis neiti kevät ensimmäistä kertaa äänensä. Ja niin lähti tekstiviesti yliopistolle: täällä on nyt 3500g ja 48cm kokoinen syy olla saapumatta ryhmätyön tekoon:)

miesten pukuhuoneessa

Minä hikoilin maanantai-illan verkkokurssin lähitapaamisessa, joten miehelle lankesi tyttöjen tanssiin kuljetus. Tänä vuonna taksikyydit ovatkin olleet enemmän hänen vastuullaan, mikä tietysti itselleni sopii, onhan tuossa auton ratissa tullut keikkaa heitettyä vuosien varrella. Neiti keskimmäinen tanssii balettia jo kuudetta vuotta, ja treenejä on kahdet viikossa, juhlanäytösten alla enemmänkin. Klassisen tanssin lisäksi valikoimaan on tullut vielä latinalaisrytmit, joten niitä tanssimaan kuljetetaan vielä kolmas kerta -onneksi ystävissäkin on salsaajia, ja voimme hoitaa kuljetuksia kätevästi kimpassa. Sopivan vakavasti neiti tanssitaiteilija harrastukseensa suhtautuu, ja mielellään häntä kuljetamme kaupunkiin ja takas, kaupunkiin ja takas.

Peltosen balettiura taas alkoi vasta viime syksynä, vähän sattumalta, kun huomasimme baletti2:n ja taaperobaletin tuntien yhtäaikaisuuden. Kolme ja puoli vuotta nuorimmainen on kulkenut matkassa mukana, kun neitiä on kuljetettu tanssiin, ja aina joutui nuorin jäämään oven taakse isojen tyttöjen aloittaessa lämmittelyn. Mutta nyt puettiin päälle vaaleanpunainen puku tutuineen ja kultaiset tossut: onko onnellisempaa ilmettä nähty! Siinä missä neiti keskimmäinen on ruumiinrakenteeltaan siroluinen, sopusuhtainen ja ylväsryhtinen rantaruottalainen (isältä perittyä), on peltonen äitinsä oloinen, pehmeärakenteinen pullatyttö. Tanssin riemu ja ylpeys omasta harrastuksesta on kuitenkin liikuttavaa.

Liikuttavaa on myös peltosen seura. Seuraavat miesten pukuhuoneen tapahtumat ovat välikäden kautta kerrotut, mutta niin elävät, että näen ne edessäni. Tapahtui maanantai-iltana kulttuuripesulan tanssistudiolla: Miesten pukuhuoneessa 4 isää odottaa baletti2 -ryhmän tyttösiä tunnilta. Mukana on myös peltonen, jonka oma tunti on jo päättynyt. Miehet (joista yksi on peltosen isä) istuvat omissa oloissaan penkeillä, (luultavasti näpräilevät puhelimiaan) ja peltsi hyppii tasajalkahyppyjä huoneen ympäri, kädet lanteilla. Hypittyään aikansa neiti rohkaistuu sitten kyselemään miehistä itselleen hyppykaveria, kuka tulis kanssa hyppimään. Yllättäen miehet valittelevat väsymystä, mutta ep ei anna periksi, vaan lupaa, että välillä saa levätä jos ei jaksa.

Sisukkaana tyttönä, kauan vängättyään peltsi saakin itselleen kaverin lattialle. Sitten toisen. Vuoronperään pääsivät kaikki neljä miestä tanssinopettajan yksilöohjaukseen, "hyvä", "juuri noin", "muista jalat yhdessä", kannustusta ei puuttunut. Välillä sai levätä ja käydä leikistä syömässä. Tunnin teho tarkistettiin kokeilemalla miesten otsaa "onko tullut hiki". Lopuksi vielä kiitokset reippaudesta, ja yhdellä jalalla hyppien motivointi tulevaan: ensi kerralla me sitten opetellaan tällaista!

Onkohan ensi kerralla vaimojen vuoro viedä tyttäriä tanssimaan..?

atk, ajankohtainen takin kääntö

Nuoresta iästäni :) huolimatta olen käynyt peruskoulun ja lukion täysin ilman tietoteknisiä apuja. Valinnaisaine nimeltä ATK tuli yläasteelle joskus jälkeeni, samoin tietokoneet. Rippikouluikään saakka lienen ajatellut, että tietokoneella työskentely tarkoitti kaksiväristen pelien pelaamista commodore 64:lla tai jotain sinne päin.

Ammattiopinnoissa oli sitten jo itsekin pakko jättää hyvästit mustalle matkakirjoituskoneelle ja siirtyä mikroluokkaan tekemään harjoitustöitä TEKO4:n avulla. Vuosikausia kestäneen opiskeluputkeni aikana koneet ja ohjelmat päivittyivät ja paranivat, ja monta tutkielmaa ja opinnäytettä on erinäköisistä ja -äänisistä kirjoittimista tulostettu, ihan onnistuneesti. Silti suhteeni tietokoneisiin on sangen epäluuloinen, ja pitäydyn mielelläni tutuissa näppäimissä ja komennoissa -puheet siitä, etten mitään vahingollista saisi aikaan kokeiluillani, eivät vakuuta.

Oman historiani tuntien ihmettelen itsekin, miten olen tullut ilmoittautuneeksi kesäyliopiston VERKKO-OPINTOIHIN. Olen kotiäidin aamutoimien jälkeen perehtynyt ohjevihkosiin, jossa neuvotaan mm. miten tuon objektin optimaympäristöön ja muokkaan sitä, tai miten osallistun net-meetingiin. Parin tunnin päästä pitäisi istua ensimmäisessä live-meetingissä pätevän näköisenä. Mutta siis vasta parin tunnin päästä, joten hyvin ehdin vielä perehtyä uusien termien, kuten "tiedostopolku" tai "html-editori" sisältöön .

Henkilökohtainen atk-tuki asuu onneksi samassa taloudessa, eli paniikki pois. Mutta nyt olenkin päättänyt yrittää selviytyä ihan itte, tai melkein: en totta vie ole liian vanha oppimaan uutta. Lisäksi aviopuolisoiden väliset opetustilanteet eivät aina sisällä rakkaudellista pedagogiikkaa. Itselläni on mm. hämäriä mielikuvia reilun kolmenkymmenen vuoden takaa kuplavolkkarin takapenkiltä, josta käsin seurasin etupenkillä tapahtuvaa valmennusta insinööriajoa varten... Toisaalta, kortti tuli. Katsotaan, mitä tästä tulee.