tutun myrkyn lykkäs

Maanantainen työpäivä meni kuten työpäivät koulussa tapaavat mennä: täysin toisessa todellisuudessa. Opettajaa ei työpäivän aikana ehdi vaivaamaan syöpä saati pienemmät murheet, mutta koulun päätteeksi asettamani puhelimen hälytys "soita gyn.pkl" oli täysin turha. Ei ollut päässyt soitto unohtumaan, ei. Langan toisessa päässä piti oleman tietoa tulevaisuudestani, lyhyemmällä ja pitemmällä aikaperspektiivillä.

Tulevaisuusvisiot välitti päivi, yhtä empaattisesti kuin aina ennenkin.

- Ylilääkäri on katsonut sinun kuvasi, ja hänen mukaansa maksan muutos ei ole pienentynyt viime kuvista ollenkaan. Toisaalta ei ole kasvuakaan, eikä uutta levinneisyyttä. Nyt on ajateltu kolmen hoidon sarjaa vielä samalla yhdistelmällä, ja sen jälkeen tehtäisiin pet-aineenvaihduntatutkimus, jossa nähtäisiin kasvaimen tila paremmin. Miltäs tällainen suunnitelma kuulostaa?

Alku ei taaskaan kuulostanut hyvältä, mutta jätin mielipiteeni lausumatta, sillä jatkoselitys sentään tarjosi toivonpoikasta. Tuttua vitsiä mukaillen tässä oli nyt kaksi mahdollisuutta: lääke on tehonnut, mutta jäljelle on jäänyt kuollutta solukkoa, se kuuluisat 12mm. Hyvä jos on tehonnut, mutta jos ei ole tehonnut, on kaksi vaihtoehtoa: lääkkeen teho on hiipumassa tai on lakannut kokonaan. Hyvä, jos on vasta hiipumassa, mutta jos on jo hiipunut, on taas kaksi vaihtoehtoa: uusi kemikaaliyhdistelmä tai... En tiedä. Toivottavasti jotain. Tuo vitsihän päätyy lopulta selluksi ja sitä kautta vessapaperiksi, jolloin elämän todetaan menneen päin peetä:)

Huristeltuani neljäkymmentä kilometriä labraan ja takas, noudettuani peltsin päiväkodista, soitettuani mehiläisen ajanvaraukseen, keitettyäni ja tarjoiltuani sopan perheelle, ajeltuani toiset neljäkymmentä kilometriä lastenlääkärille ja apteekin kautta takas, alkoi uusi hoitosuunnitelma kuulostaa jo aivan hyvältä. Toukokuun puolen välin tietämille mentäisiin tutuilla kemikaaleilla, jotka tiedän sietäväni hyvin, ja joilla suurella todennäköisyydellä on vielä tehoa jäljellä. Ja vielä mahdollisuus, että tilanne olisi jo nyt tautivapaa. Miksi en tarttuisi toivoon, kun sitä ylilääkärin toimesta minulle tyrkytetään? Ulla toivoa mulle tyrkyttää, hän aikoo pattini myrkyttää..

Tiistain olen yrittänyt tyrkyttää itseäni myrkytettäväksi. Labrat ovat ilman douppausta kunnossa, mutta anniskelupaikka on buukattu viimeistä pöytää myöten täyteen koko viikoksi, eikä kanta-asiakaskortillakaan pääse jonon ohi. Kutsua odotellessa nautimme keuhko- ja korvatautisen peltsin kanssa kevään lämmittävistä säteistä ja suklaamunkeista. Ja kuuntelemme terassille kantautuvaa koulun kellon soittoa vailla kiireen häivää. Joku muu lähtee tunnin pitoon:)

*** muoksis: Kantaravintolastani vapautui kuin vapautuikin pöytä jo huomiseksi, hovimestari soitti. Jee jee. Oikeesti***

juoste(n kustu)

Annoin sairaalabyrokratialle tasan vuorokauden aikaa, mutta iltapäivällä oli jo aivan pakko etsiä puhelimen osoitekirjasta "gyn.pkl" ja painaa vihreää luuria. Kuten arvelin, ei lääkäri ollut ehtinyt edes vilaista saapuneita lausuntoja, mutta liisa-hoitaja lupasi yrittää tunkea paperini jonnekin väliin. Tai ei jonnekin, vai joidenkin, ehkä sirkan ja leenan tai ritvan ja rauhan väliin -kaikkien meidän asiahan on tärkeä. Tarkoituksena ei ollut etuilla, mutta laskeskelin seuraavan mahdollisen hoidon sattuvan jo tiistaille, ja sitä ennen pitäisi tutkia ja doupata verikin kuntoon.

Liisa soitti takaisin kun kävelimme peltsin kanssa päiväkodin pihalta autoa kohti. Aloitus sai mieleni hyräilemään hautajaisvirsiä. Oi herra jos mä matkamies maan.. - Tässä tarvitaan nyt isomman lääkärikollegion päätöksiä. Maanantaina ylilääkäri ja muut osaston onkologit ovat paikalla ja he perehtyvät sinun tapaukseesi yhdessä. Marja-lääkäri ei nyt ruvennut ottamaan kantaa hoitojen jatkumiseen tai lääkityksen muuttamiseen.

Ookoo. Avasin päiväkodin portin ja rupesin tyynesti nyhtämään liisalta yksityiskohtia radiologin lausunnosta samalla, kun näytin peltsille kansainvälisiä käsimerkkejä: shh, äiti puhuu puhelimessa, tuolla on meidän auto, laita itse turvavyö kiinni.

Liisalla ei ollut onneksi kiire, vaan hän luki koko lausunnon, joka päättyi huojentaviin sanoihin "ei progressiota". Sisäelimet siistit ja tarkkarajaiset, ei nestettä pleurassa tahi vatsaontelossa, imusolmukkeet osin suurentuneita mutta normaalin näköisiä. Missään muualla ei nähdä tautia, mutta maksassa, tutulla tontilla pallean vieressä havaittavissa edelleen harventuma, "heikko juoste", kooltaan n. 12 mm. Sinne juosteeseen taisi täydellinen tautivapaus hukkua, mutta matkamiehen matka sentään jatkuu, ja täysillä mennään. Vessaan, sillä huojennuksesta olin pissata housuun.

- Ihan hyvä tuloshan tämä on, vai mitä? uteli liisa vielä ystävällisesti, ja lupasi henkilökohtaisesti esittää maanantaiaamuna paperit ullalle ja huolehtia mahdolliseen hoitoon liittyvät valmistelut, labrojen tilaukset ja sen sellaiset. Hyvä tulos, kyllä vain. Ankaran aloituksen jälkeen kerrotut huojentavat yksityiskohdat saivat tilanteen kuulostamaan lähes tautivapaalta. "Ei progressiota" oli kuin synninpäästö, vaikka toisaalta progressiota ei ollut juuri tapahtunut toivottuunkaan suuntaan.

Ei tullut pääpalkintoa, mutta kyllä tällä tulokselle päästiin vahvasti mitaleille. Mitalin sijaan sain mieheltä kukkakimpun, ja juhlaruuaksi tekaisin pellillisen pizzaa, jonka me aikuiset huuhdoimme alas lasillisella olvin leikki-skumppaa -oikea odottakoon sitä lumivalkeaa, jota vielä jaksan toivoa. Mitalijuhlat jatkuvat näköjään keittiön pöydän ääressä lastenlaulujen ja peltsi-äiti -piirustuskilpailun merkeissä, ja huipentuvat kahdeksalta kotisohvalle hauskoihin kotivideoihin. Huipentumaan on odotettavissa yleisöä myös yläkerrasta, eli koko perhe on koolla.

Ihanaa, vaikkei tautivapaata. Maanantaihin ei ole mitään kiirettä.

kunnes toisin todistetaan

Vietin keskiviikkoista uskonpäiväniltaa siemailemalla colonsteriliä ja tekemällä äkkilähtöjä vessaan. Litra tunnissa vauhdilla sain istuskella pitkiä aikoja tyhjän päällä, ja siinä istuskellessa oli aikaa pohdiskella päivän teemaa. Usko alkaa olla koetuksella. Edelleen uskon demokratiaan, oikeuden voittoon, ihmiseen ja ihmisen poikaankin, mutta usko tautivapaaseen kevääseen on ollut lujilla viime päivinä.

Pelkkä kevääseenkin uskominen on vaikeaa metristen hankien keskellä, ja usko tautivapaaseen on hiipunut kontrollitutkimusten lähestyessä -pessimistihän ei pety. Yhdeksännen ja tällä erää viimeiseksi suunnitellun sytostaattihoidon jälkeen, tietokonekuvauksia odotellessa, ovat ePäpesäkkeet ruvenneet vaivaamaan, ja käsi hakeutuu milloin mitäkin pattia palpoimaan. Tuntemuksia on vuoroin maksassa, keuhkoissa ja suolistossa, ja ovat ne sitten ePäpesäkkeitä tai näiden lihallisia serkkuja etäpesäkkeitä, vaivaavat ne lähinnä mieltä, kipuja ei ole. Tuntemuksille löytyy myös aivan fiksunkin kuuloisia selityksiä, kuten kiinnikkeet tai sädehoidon jälkitila, mutta valitettuani vaivojani ääneen sain tingattua lääkäriltä normiultran tilalle tarkemmat kuvaukset.

Siksi siis kahdenkymmenenkahden tunnin paasto ja sitruscoctailit, jotka vielä vuorokausi nauttimisen jälkeen juoksuttavat vessaan. Kuvat on kuitenkin onnellisesti otettu, ehkä ne on myös tulkittu ja lausuttu, ehkä ne lepäävät onkologini pöydällä odottamassa päätöksiä. Päätin antaa niiden levätä siellä rauhassa, karistin tulevat mielestäni ja otin keväisestä iltapäivästä kaiken irti.

Sairaalasta lähtiessä aurinko paistoi täydeltä terältä, asteet olivat plussan puolella ja linnut lauloivat läkähtyäkseen. Iltapäiväaurinko paistoi kahvilan ikkunasta, kun lusikoimme ystävän kanssa leivoksiamme. Ja vielä vaan aurinko jaksoi paistaa muutamaa tuntia myöhemmin astuessamme rouvaseurassa elokuvateatterista ulos. Hyvä poika -elokuvan analyysi jatkui kreikkalaisen ruuan ääressä, ja maailmasta tuli taas piirun verran parempi paikka.

Jos tautivapaani jää tällä erää tähän keväiseen irmelinpäivän iltapäivään, niin ainakin olen nauttinut jokaisesta hetkestä (ja suupalasta). Ja vielä aion viettää tautivapaan yön, ehkä päivän, kukaties viikonlopunkin. Olen totisesti tautivapaa kunnes toisin todistetaan!

näillä muistoilla

Satuimme sirkan kanssa naapureiksi, kuten niin monesti ennenkin. Minä olin aamun ensimmäisenä potilaana levittänyt tavarani neloseen, kantapöytääni, ja sirkka valitsi viitosen vierestäni, hoitajia vastapäätä. Katseltiin tyhjiä tippatelineitä ja pedattuja sänkyjä, ja kerrattiin vanha vitsi, että kaikki muut ovat parantuneet ja vain meillä on enää syöpä. Naurettiin päälle, mutta vähän ja vaisusti, sillä sirkkaa rupesi yskittämään.

Kanssasisareni, tuo ylväs ja ryhdikäs nainen, joka kantaa kauniisti niin nahkaisen käsveskansa kuin nailonkiharansakin, on upea pakkaus. Sirkan kanssa jutustelu on diskuteerausta ja mietiskely funtsaamista, mutta turhia ei sirkka funtsaile, sillä vastaus kaikkeen on "totta helkutissa". Totta helkutissa mää hiihdän tänä talvena, pulinat pois etten vesijuoksuun voisi mennä ja eikö se ny oo selvä se loma että pääsen mökkiä laittamaan kesäteloille. Sirkan kanssa olemme päättäneet, ettei periksi anneta, ja näissä helkutin hoidoissakin käydään vielä kahdeksankymppisinä, jos emme siis sitä ennen koe ihmeparantumista. Niinkin kunnioitettaville kymmenille sirkalla on tosin matkaa vain jokunen vuosi, mutta yhteinen huumori, diagnoosi ja sisun määrä kompensoivat ikäeroa. Met vain tulemme juttuun.

Asiaan päästiin, kun salkkareissa tuli kohta, jonka sirkka oli nähnyt aiemmin kotitv:stä. Ismon ja elsan (tuulan ja paavon?, heikin ja kaijan? no, ainakin miehen ja naisen) keskustellessa kiihkeästi(lapsesta?, toisesta naisesta?) keskityin poimimaan kantapään silmukoita, mutta lopetin työn kuullessani varovaisen yskähdyksen vieruspetiltä. Sirkalla oli asiaa. Olin nähnyt kumartuneen ryhdin ja varovaisen istahtamisen vuoteen laidalle, ja tiesin saavani selityksen.

- Siellä on askitesta, siitä tämä turvotus ja hengästyminen. Himskatti sentään. Ja syöpäarvo on tuplaantunut, eilen soittivat. Kyllä se oli taas kova juttu koko meidän jengille. Kun meillä oli niin ihana yhteinen mökkiloma tyttären perheen kanssa, ja nyt sitten tämmönen uutinen. Ei auta muu kun pistää taas nokka nousuun ja uudella tsempillä etiäpäin.

Kuukautta aiemmin olimme yhdessä laskeskelleet seuraavan hoidon osuvan talvilomalle, ja sirkka päätti anoa lykkäystä. Minä kannustin vieressä, kyllä me tänne aina keretään, nautitaan nyt elämästä. Sirkka sai lykkäyksensä ja minulle annettiin sama määräys: lentokentille ja koneisiin ei kannattanut lähteä testaamaan vastustuskykyä hoidon jälkeisenä päivänä. Sehän sopi. Viikko ylimääräistä hoitojen välissä ei merkitse mitään, niinhän sitä sanotaan. Viikko ylimääräistä ei toivottavasti merkitse mitään. Voiko viikon hoitotauko olla merkittävä? Eihän viikon hoitotauko ole merkittävä? Eihän?

Arvasin, mitä sirkka mietti, mutta pyörittelin päätäni. Ehei. Lääketieteestä en tiedä, mutta joskus viikko vain on ihan muulla tavoin merkittävä. Tähtihetket, onnenretket, me olemme ansainneet ne. Viikon muistoilla me taas jaksamme etiäpäin, kohti sitä kahdeksankymmenvuotispäivää. Tsemppiä sirkka!

muutamia tähtihetkiä viikkoni varrelta, yhdessä lauletuin sanoin

taas on aika auringon

-kevätauringon ensimmäisiä lämpimiä

säteitä grazin torilla

On elämä kaunista ollut niin

kuin kudottu lankoihin kultaisiin..

- syntymäpäiväsankaritar lähdössä

matkalle, sateenkaaren päähän

Sateenkaaren päässä:

.. mutta jos sä matkallasi

löydät hyvän ystävän,

löytänyt oot silloin

aarrettakin enemmän.

kun on oikein pieni,
voi nukkua orvokin lehden alla

-tai tädin käsivarsilla, kuten
keisarinna ja kummipoika

Tämä elomme riemu ja rikkaus

sekä rinnassa riehuva rakkaus..

-elon väliaikaisuudesta ei välitetty

itävaltalaisella viinitilalla, sillä

päivääkään ei vaihdettaisi pois

Wenn man sehr klein ist
kann man auf einer Vogelfeder fliegen
- siunattua ja riemullista elämänlentoa,
pieni keisarinna!

varaosaelämää

Lähes kolme viikkoa hoidosta ja olen taas ihan tavis. Supervoimani ovat kadonneet kortisonivaikutusten hiipumisen myötä, ja tehotytön tilalla on peruspohjalainen perheenemäntä, joka haluaisi aamuisin nukkua vielä viisi minuuttia. Ja jota välillä väsyttää ja piskin pissilenkille lähtiessä laiskottaa.

Muutoin olo on mainio, kuten tässä vaiheessa sykliä kuuluukin. Hoidosta ei muistuta enää kuin tunnottomat jalat ja nenästä aamuisin tippaseva veri. Tuntopuutoksia en enää edes huomaa, ja nenäverenvuotokin on vain esteettinen ongelma, lähinnä itselleni. Kun aamuisin katson peilistä kaljua ja rinnatonta muukalaista, jolla on kortisonin leventämät leukaperät ja saman lääkkeen aikaansaamia finnejä siellä täällä, voin vain todeta, ettei naispaholaiselta puuttunutkaan enää kuin punainen pukinsorkka nenän alta.

Koira saa tyytyä naispaholaisen seuraan varhaisella lenkillämme, mutta ennen aamupalaa olen jo edustuskunnossa. Varaosat ovat paikoillaan, pahimpiin koloihin on taputeltu pakkelia ja kulmakarvatkin on nypitty -ei kun piirretty. Kaksi kauniisti kaartuvaa linnunsiipeä, ei mitään suttuisia siittiöitä, kuten kampaajani opasti. Välillä siivet ovat lempeät, välillä vähän tuimemmat, piirtäjän fiiliksen mukaan, ja niillä fiiliksillä mennään sitten koko päivä -paitsi jos käy niin kuin on käynyt, että hikinoro tai käsi pyyhkäisee kajalit kadoksiin. Koska minulla ei tietenkään ole meikkikynää matkassa, voi uudet siivet piirtää vaikka sakuralla. Täydestä menee.

Varaosaelämä on oikeastaan ratkiriemukasta. Jos kahvilassa sattuu riisumaan takin ja hanskojen lisäksi myös peruukin naulaan, voi sen ottaa elämää rikastuttavana ja riemastuttavana kokemuksena. Yhtä riemastuttavaa on huomata kesken lattian luuttuamisen, että oikea rinta on tipahtanut lattialle ja koira tutkailee sitä kiinnostuneena. Hauskuutta voi hakea (ainakin jälkikäteen) myös proteesin perässä sukeltelusta hotellin uima-altaassa. Hauskaa, riemullista ja rikasta, sitä tämä elämä on, varaosilla tai alkuperäisillä. Sytostaateilla, muilla myrkyillä tai luomuna. Sivuvaikutuksilla tai ilman.

Moni on kysellyt, odotanko jo kovasti hoitojen loppumista. Että joko tämä sytoelämä kyllästyttää? Tautivapaan kevään pitäisi olla yhden hoidon päässä, mutta vasta maaliskuun viimeisen päivän tietokonetomografian jälkeen tiedetään paremmin. Tottahan toivon, enemmän kuin mitään, että tauti olisi tällä erää selätetty, mutta luvassa on korkeintaan hoitotauko, ei hoitojen loppuminen. Jossain vaiheessa, ennemmin tai myöhemmin, lienee taas luvassa suonensisäisiä ystäviä, ehkä jotain muutakin hoitoa.

Siksi varaosaelämä on oikeastaan ratkiriemukasta. Siksi sytoelämä on rikasta. Siksi sivuvaikutukset ovat vain pieni hinta siitä, että saan lisäaikaa. Lisää arkea, arkea ja välillä juhlaa, ja näin hiihtoloman kynnyksellä juuri sitä juhlaa. Perheen omat tähtihetket ja pikkuretket ovat juhlaa parhaimmillaan, ja juhlaa on luvassa myös keisarinnan hovissa, puolen suvun voimin.
Tähtihetkiä meille kaikille!

pukkaa kiirettä ja uutta tukkaa

Pakkanen on koetellut viime aikoina kansaa, ja on se koetellut kansankynttilääkin. Joka kuitenkin kutsumuksensa tuntien potkuttelee työpaikalleen joka aamu, villahuiviin kääriytyneenä ja lasit huurussa. Potkuttelee urhoollisesti, kaurapuuron voimalla, vaikka moottori on nihkeä ja näkyvyys heikko. Vaikka koneesta valuu norona öljyä, pääsee potkuttelija aina maaliinsa, ottaa höyryävän teemukin käteensä, aukaisee päiväkirjansa ja kiitollinen saadessaan aloittaa työpäivän.

Kutsumusta ja työniloa testataan uudelleen päivän välituntivalvonnoissa. Pakkasta on kuitenkin jo kymmenen astetta vähemmän, aurinko paistaa ja pikkuapinat ovat kiltisti häkissään. Vatsassa lämmittää kalapasta ja kirjakauppiaan tarjoama pikkumunkki. Hyvä ruoka ja parempi mieli -voiko sitä työltään oikeastaan enempää edes vaatia?

Tässä vaiheessa sytoilua, kun karboplatiinin etova vaikutus on väistynyt palitakselin aiheuttaman hillittömän ruokahalun tieltä, on pelkkä lounaskin riittävä syy saapua työmaalle. Sytostaattini sisältänevät muun myrkyn lisäksi myös aromivahventeita, sillä kaikki maistuu. Ruoka-ajat pitää katsoa kellosta, sillä muuten söisin jatkuvasti. Minulle maistuisi vesiriisipuuro ja koulunäkkäri, veteen säilötyt tonnikalahiutaleet ja vauvan maissinaksut, puhumattakaan pakastimen aarteista, kuten vuoden vanhoista leivonnaisen rippeistä -säälittävää. Onneksi tiedän ahminnan loppuvan kohta, ja sivuvaikutusten vaikuttavassa luettelossa vuoroon tulevat seuraavaksi tuntopuutokset käsissä ja jaloissa. Ei ollenkaan niin vaarallista.

Vaarallista ei ole myöskään hiuksettomuus, vaikka elämää hankaloittava sivuoire tämäkin on. En ole ehtinyt edes kaivata omaa tukkaa takaisin, sillä pertsa toimii ihan mukavasti ja palvelusaikaakin sillä on vielä jäljellä. Hämmästykseni olikin melkoinen, kun eräänä aamuna suihkusta tullessa kuivattelin itseäni kylpyhuoneessa ilmanvaihtokanavan alla ja tunsin päänahassani kutitusta. Hei, hiuksenihan hulmusivat tuulessa! Peili vahvisti tuntemukseni oikeaksi, uutta tukkaahan sieltä pukkaa. Tässä vaiheessa voisi mielessä viritä viisivuotiaan peruskysymys, miksi. Miksi nopeasti jakautuvat solut eivät enää tuhoudukaan samoin kuten syksyllä saadessaan saman annoksen, samaa myrkkyä?

Ja nyt tullaan yhteen työnteon parhaista puolista: Yhdeksältä englannin suullinen koe, sitten tunti yhteistä kirjaprojektia ja se tärkein, eli broilerikastike ja riisi. Välituntivalvonta, pari tuntia tuliketun taiteilua ja päivän päätteeksi vielä englannin suullinen koe loppuluokalle ja seuraavan päivän valmistelua. Huh hei. Hiuksille, myrkyille ja resistenteille en ehdi suoda ajatustakaan, saati että ehtisin kirjoittaa niitä googleen. Olen ainoastaan iloinen, että pukkaa uutta tukkaa ja kiirettä:)

tällä viikolla tarjoamme

Luin päiväkodin seinällä olevasta listasta peltoselle viikon ruokia. Maanantaista perjantaihin tarjolla oli possukastike ja potut, lihaperunasoselaatikko, puuro ja marjasoppa, kalapyörykät sekä lihakeitto, suomalaista perussapuskaa siis.

Ruokalistan alapuolella oli lappu, jossa tarjoiltiin jotain ihan muuta. "Meillä on vesi- ja parvorokkoa", tiedotettiin tarhalaisten vanhemmille. Jep jep, kumpaakaan en tiedä vielä peltosen sairastaneen, joten töihinpaluuni ajoitus kuulosti heti alkuunsa täydelliseltä. Rokkotauteja vielä odotellaan, mutta yksi nuhakuume (oksennuksineen) sekä märkäruveksi äitynyt angiina on huushollissamme hoidettu, ja tänä viikonloppuna kylään tuli perusyrjö. Itse olen välttynyt vielä kaikilta näiltä, vaikka joka laatua on tarjolla työmaallakin.

Tautien sijaan työ on tarjonnut parin viikon aikana itselleni lähinnä virkistystä ja piristystä -kuten kuvan pakollinen ulkoilu perjantaina. Mittari näytti kahtakymmentäneljää pakkasastetta vielä yhdentoista maissa, mutta kuudensadan oppilaan koulussa on käytävä kehnoimmillakin keleillä vähintään kerran päivässä pihalla tunteita viilentelemässä, myös opettajien. Tai ainakin välituntivalvojan:)

Työ on myös terapeuttista. Työpäivän pyörityksessä en muista olevani edes äiti (varaamatta jäävät hammaslääkäriajat esikoiselle ja kuusivuotisneuvola peltsille) saati syöpäpotilas (verikokeita varten piti puhelimeen laittaa kolme hälytystä). Puhumattakaan, että ehtisin seikkailla netissä etsimässä vastauksia päivänpolttaviin kysymyksiin (maksaetäpesäkkeisen syövän uusimmat hoitomuodot tai kotikuntani tarjoamat saattohoitomahdollisuudet).

Vastaanotto on ollut iloisen lämmin niin opettajan- kuin luokkahuoneessakin. Miten maltoinkaan olla puoli vuotta pois? Myös kodeista on tullut tervetulotoivotuksia sekä sähköisesti että kasvotusten, samasta lähikaupasta kun maitoa ostamme ja samoja lenkkipolkuja iltaisin sauvomme. Suhtautuminen sairauteeni on luontevaa ja (kymmenvuotiaan) mutkatonta. Oppilaat olisivat halunneet nähdä kaljuni, mutta kaikki pertsan käyttäjäthän tietävät, että peruukki on hyvä kiinnittää parilla liimatipalla päähän nolojen tilanteiden välttämiseksi.. Ei siis millään onnistunut:)

Ja kiitos kysymästä, hyvin olen jaksanut, mitä nyt perjantaina sammuin saunalyhdyn lailla ennen iltakymmentä ja nukuin kellon ympäri. Mutta nyt tullaankin yhteen työnteon parhaista puolista, eli viikonloppuvapaisiin. On kuulkaas kiva pistää perjantai-iltana pitkäkseen soffalle, kun arkena ei sitä ehdi tekemään.

Paitsi että tulevana arkena ehdin, sillä kolmen viikon hoitoperiodi alkaa olla taas lähtökuopissaan. Kahdeksatta ja tällä erää toivottavasti toiseksi viimeistä kertaa. Verikokeet olivat hoitajan mukaan "juuri siinä kinttaalla", eli maanantaisen ystävänpäivän kunniaksi pääsen tapaamaan sairaalaan ystävistä parhaimpia, niitä suonensisäisiä, ja sen jälkeen soffa vetää taas puoleensa. Vielä on kuitenkin jäljellä tätä ihanaa, ansaittua viikonloppua. Nautitaan tästä!