lomailua ja Lomailua

Keskiviikon reissu valkoiseen taloon onnistui pienen douppauksen ansiosta. Piikki neupogenia, ja leukkarit ja neutrofiilit nousivat 20 pykälää, eli vaaditut raja-arvot täyttyivät komeasti. Muutoin keikka ei mennytkään ihan niin kuin strömsössä. Seurassa ja hoidossa ei taaskaan ollut moittimista, tutulla mukavalla jengillä oltiin taasen koolla. Itse asiassa kaikki sujui mukavasti jälkiruokaan saakka.

Karboplatiinin aiheuttamat lievät oireet on tähän asti pystytty pitämään kurissa tuplakortisoneilla, joskin niistä huolimatta olen niiskutellut salaa ja aivastellut peiton suojissa. Edellisen tiputuksen lopuksi ilmaantunut pala kurkkuun antoi kuitenkin varoituksen tulevasta. Kymmenen minuutin tiputuksen jälkeen alkoi naamani helottaa, samoin kaula, vaikka kaukoviisaasti olin laittanut jälleen huivin sen peitoksi. Pirkko ja hilkka olivat kärppänä vuoteeni vierellä, ja tiputus keskeytettiin vastusteluistani huolimatta.

Koska olo helpottui nopeasti, sain suostuteltua hoitajat jatkamaan tippaa, ja parikymmentä minuuttia menikin mukavasti rupatellessa. Sitten rupesivat kutiamaan kämmenet ja kohta koko rouva. Kutisi ja helotti. Siinä vaiheessa kun hengitys muuttui limaiseksi, vatsaa kouristi ja kyökin valkoiseen oksupussiin -tosin onneksi ilman materiaalia, olin jo valmis itsekin myöntämään, että tiputuksen keskeytys oli paikallaan. Kun lääkäri-päiviltä tuli vielä viimeinen sana karboplatiinin lopettamisesta, olin oikeastaan vain helpottunut.

Niin mielelläni olisin halunnut jatkaa samalla, hyvin (ja kauan -peräti 16 ja puoli kertaa) sietämälläni lääkkeellä. Ja harmittaahan sekin, että nyt on yksi ase vähemmän käytössä tähän taisteluun, tähän talvisotaan, joka on muuttumassa jatkosodaksi. Jatkuu jatkuu, vaikka soisi jo loppuvan. Löydänpä silti ensimmäisestä allergiastani niitä hyviäkin puolia: jos jollekin on pakko olla allerginen, niin onneksi se ei ole suklaa. Tai salmiakki, joka taasen maistuu, näin dagen efter. Ensi kerralla saanen karbon sijasta sisplatiinia, jonka kyytipojaksi luvattiin vahvemmat pahoinvointilääkkeet. Tänksis tädit.

Lieneekö reaktion syytä vai yleisen laiskuuden, mutta olo on tänään kohtuu vetämätön. Pihalla on kiva istuskella auringonpaisteessa, katsella pyykin kuivumista narulla ja naapureiden haravointia. Itsestä ei vielä ole moiseen, eikä ole vielä työhönkään, vaikka niin suunnittelin. Pidennetyn pääsiäisloman jälkeen työintoa taas riittäisi, mutta ollaan nyt lomalla.

Niin se loma. Mikä ihana sana. Viikko lapin lumilla, tai niinhän me etukäteen luulimme. Hanget kuitenkin hupenivat kilpaa lomapäivien kanssa, ja lankalauantaina oli jo kannettava välillä suksia vesiesteiden yli ja vedettävä ahkiota kanervikossa. Rinteessäkin piti auringon puolella laskea kiviä väistellen, mutta nämäkös olisivat olleet esteitä lomailolle. Eivät suinkaan. Sinnikkäät laskettelu- ja lautailukoululaisemme (kiitos maukka!) eivät olisi lähteneet rinteestä edes vessatauolle, ja äiteen piti päästä kokeilemaan laina-nanoja moneen kertaan. Ovat muuten omiaan vesihiihtoon, ja merkkikin on kohdillaan, ovathan ne peltoset. Hiihtoretkellemme pääset mukaan alkupuolen kuvien myötä.

Lomafiilis on kumma juttu. Kaikki tsemppaavat, pienintä myöten. Kuusivuotislahjaksi saatu uhma jäi kotiin, eikä solevin mökin lattialla nähty ensimmäisiäkään itkupotkuraivareita. Isommat eivät kertaakaan muistaneet käyttää lempi-ilmauksiaan "vähänkö välii" ja "onko pakko?". Kaikkein isoimmat eivät voineet kadota pyykkivuoren tai sanomalehden taakse, kittilä-lehti ja ruttuinen hymy kun eivät houkutelleet lukemaan:) Eikä nettimaailmaankaan ollut menemistä, kun konetta ei otettu edes matkaan. Viihdykkeeksi riitti yhdessäolo ja rupattelu sekä aina matkassa kulkeva jukeboksi. Joka lauloi dingon tahdissa "levoton tuhkimo tekee itsestään Vampyyrin". Tai herkisteli juha tapion matkassa "anna pois, Pilkuista puolet".

Pilkuilla tai ilman, ihanaa oli. Kun tähän lisätään vielä iltakylät ystävien luona, saunaillat, hyvä ruoka ja parempi mieli, ei lomasta puuttunut mitään. Ei edes pääsiäispupua, joka oli poissaollessamme käynyt munimassa terassillemme juuri oikean määrän suklaayllätyksiä. Niin mukavia nuo puput!

viimeistä päivää

Kevättä kohti mentäessä tädin tempo on tuttu accelerando. Työtä, taksikuskin hommia ja pelastusarmeijapuuhaa, kestävyyttä vaativaa perusharjoitusta, mutta olen siinä ihan hyvä. Alkuviikosta ehdin kuitenkin jo huokaista, että tässä sitä mennään taas kuin viimeistä päivää.

Tiistai-iltana tuli ystävältä tieto, johon en ollut valmistautunut, johon en ollut halunnut valmistautua. "Leukemia on vahvempi kuin saamani rankat hoidot, eikä lääketieteellä ole enää mitään tehtävissä". Sen sijaan, että ebba-ystäväni olisi pitkän hoitorupeaman ja viikkojen eristysjaksojen jälkeen viety kiireesti kantasolusiirtoon helsinkiin, kuten oli suunniteltu, toivottu ja rukoiltu, matkusti hän sairaalasta kotiin. "Elää viimeistä päivää" sai konkreettisemman merkityksen.

Me ystävät olimme vielä hämmentyneitä ja hiljaisia, mietimme, miten suhtautua tilanteeseen ja mitä sanoa ystävällemme, ja miten kömpelöiltä lohduttaviksi tarkoitetut sanamme mahtaisivatkaan kuulostaa, kun saimme ebbalta jo viestin kotoa. Vapaasti lainaten: "Tilanne on nyt tämä, vaikka muuta toivoimme -tai oikeastaan rankat hoidot pistivät toivomaan jo tätäkin vaihtoehtoa. Nyt iloitaan hyvistä hetkistä oman kullan kainalossa ja nautitaan eloiloista ja elinpäivistä niin kauan, kun niitä riittää."

Live-elämän sanansaattajan kirje oli myös täynnä vahvaa sanomaa ja luottamusta siihen, että kaikki on kuitenkin korkeammassa kädessä, eikä elämä pääty kuolemaan. Jos ei tule kesää, tulee ikuinen kesä. Nieleskelin ja luin rivit moneen kertaan.

".. Ja vaikka kesää emme näkisikään, voisivat nämä jäljellä olevat päivät olla onnellisia ja niiden päättyessäkin tietäisimme tapaavamme vielä kerran."

Viestit kertovat, että viimeistä päivää eletään aivan toisin kuin sananparressa. Elämä on vahvasti vivace ja con amore, poco a poco myös ritardando. Tilapäivitykset kertovat päivähetkestä pihakeinussa, äidin tekemistä herkuista ja miehen hellittelyistä, ja me ystävät painamme tykkää, TYKKÄÄ. Elämme vahvasti mukana. Arvaapa ebba, paljonko olet ajatuksissamme! Viestit kulkevat, ja pääsiäisreissun jälkeen kuljen minäkin, jos vaan vielä jaksatte vieraita.

Ihmeeseenkin on lupa uskoa. Pikkuvirpojat kiertelivät tänään kujallamme oksia heilutellen ja terveyttä toivotellen. Meidän noitamme virpoo niin, että kuuluu savonmaallekin ja koko suomeen.

Tuoreeks terveeks!

tutun myrkyn lykkäs

Maanantainen työpäivä meni kuten työpäivät koulussa tapaavat mennä: täysin toisessa todellisuudessa. Opettajaa ei työpäivän aikana ehdi vaivaamaan syöpä saati pienemmät murheet, mutta koulun päätteeksi asettamani puhelimen hälytys "soita gyn.pkl" oli täysin turha. Ei ollut päässyt soitto unohtumaan, ei. Langan toisessa päässä piti oleman tietoa tulevaisuudestani, lyhyemmällä ja pitemmällä aikaperspektiivillä.

Tulevaisuusvisiot välitti päivi, yhtä empaattisesti kuin aina ennenkin.

- Ylilääkäri on katsonut sinun kuvasi, ja hänen mukaansa maksan muutos ei ole pienentynyt viime kuvista ollenkaan. Toisaalta ei ole kasvuakaan, eikä uutta levinneisyyttä. Nyt on ajateltu kolmen hoidon sarjaa vielä samalla yhdistelmällä, ja sen jälkeen tehtäisiin pet-aineenvaihduntatutkimus, jossa nähtäisiin kasvaimen tila paremmin. Miltäs tällainen suunnitelma kuulostaa?

Alku ei taaskaan kuulostanut hyvältä, mutta jätin mielipiteeni lausumatta, sillä jatkoselitys sentään tarjosi toivonpoikasta. Tuttua vitsiä mukaillen tässä oli nyt kaksi mahdollisuutta: lääke on tehonnut, mutta jäljelle on jäänyt kuollutta solukkoa, se kuuluisat 12mm. Hyvä jos on tehonnut, mutta jos ei ole tehonnut, on kaksi vaihtoehtoa: lääkkeen teho on hiipumassa tai on lakannut kokonaan. Hyvä, jos on vasta hiipumassa, mutta jos on jo hiipunut, on taas kaksi vaihtoehtoa: uusi kemikaaliyhdistelmä tai... En tiedä. Toivottavasti jotain. Tuo vitsihän päätyy lopulta selluksi ja sitä kautta vessapaperiksi, jolloin elämän todetaan menneen päin peetä:)

Huristeltuani neljäkymmentä kilometriä labraan ja takas, noudettuani peltsin päiväkodista, soitettuani mehiläisen ajanvaraukseen, keitettyäni ja tarjoiltuani sopan perheelle, ajeltuani toiset neljäkymmentä kilometriä lastenlääkärille ja apteekin kautta takas, alkoi uusi hoitosuunnitelma kuulostaa jo aivan hyvältä. Toukokuun puolen välin tietämille mentäisiin tutuilla kemikaaleilla, jotka tiedän sietäväni hyvin, ja joilla suurella todennäköisyydellä on vielä tehoa jäljellä. Ja vielä mahdollisuus, että tilanne olisi jo nyt tautivapaa. Miksi en tarttuisi toivoon, kun sitä ylilääkärin toimesta minulle tyrkytetään? Ulla toivoa mulle tyrkyttää, hän aikoo pattini myrkyttää..

Tiistain olen yrittänyt tyrkyttää itseäni myrkytettäväksi. Labrat ovat ilman douppausta kunnossa, mutta anniskelupaikka on buukattu viimeistä pöytää myöten täyteen koko viikoksi, eikä kanta-asiakaskortillakaan pääse jonon ohi. Kutsua odotellessa nautimme keuhko- ja korvatautisen peltsin kanssa kevään lämmittävistä säteistä ja suklaamunkeista. Ja kuuntelemme terassille kantautuvaa koulun kellon soittoa vailla kiireen häivää. Joku muu lähtee tunnin pitoon:)

*** muoksis: Kantaravintolastani vapautui kuin vapautuikin pöytä jo huomiseksi, hovimestari soitti. Jee jee. Oikeesti***

juoste(n kustu)

Annoin sairaalabyrokratialle tasan vuorokauden aikaa, mutta iltapäivällä oli jo aivan pakko etsiä puhelimen osoitekirjasta "gyn.pkl" ja painaa vihreää luuria. Kuten arvelin, ei lääkäri ollut ehtinyt edes vilaista saapuneita lausuntoja, mutta liisa-hoitaja lupasi yrittää tunkea paperini jonnekin väliin. Tai ei jonnekin, vai joidenkin, ehkä sirkan ja leenan tai ritvan ja rauhan väliin -kaikkien meidän asiahan on tärkeä. Tarkoituksena ei ollut etuilla, mutta laskeskelin seuraavan mahdollisen hoidon sattuvan jo tiistaille, ja sitä ennen pitäisi tutkia ja doupata verikin kuntoon.

Liisa soitti takaisin kun kävelimme peltsin kanssa päiväkodin pihalta autoa kohti. Aloitus sai mieleni hyräilemään hautajaisvirsiä. Oi herra jos mä matkamies maan.. - Tässä tarvitaan nyt isomman lääkärikollegion päätöksiä. Maanantaina ylilääkäri ja muut osaston onkologit ovat paikalla ja he perehtyvät sinun tapaukseesi yhdessä. Marja-lääkäri ei nyt ruvennut ottamaan kantaa hoitojen jatkumiseen tai lääkityksen muuttamiseen.

Ookoo. Avasin päiväkodin portin ja rupesin tyynesti nyhtämään liisalta yksityiskohtia radiologin lausunnosta samalla, kun näytin peltsille kansainvälisiä käsimerkkejä: shh, äiti puhuu puhelimessa, tuolla on meidän auto, laita itse turvavyö kiinni.

Liisalla ei ollut onneksi kiire, vaan hän luki koko lausunnon, joka päättyi huojentaviin sanoihin "ei progressiota". Sisäelimet siistit ja tarkkarajaiset, ei nestettä pleurassa tahi vatsaontelossa, imusolmukkeet osin suurentuneita mutta normaalin näköisiä. Missään muualla ei nähdä tautia, mutta maksassa, tutulla tontilla pallean vieressä havaittavissa edelleen harventuma, "heikko juoste", kooltaan n. 12 mm. Sinne juosteeseen taisi täydellinen tautivapaus hukkua, mutta matkamiehen matka sentään jatkuu, ja täysillä mennään. Vessaan, sillä huojennuksesta olin pissata housuun.

- Ihan hyvä tuloshan tämä on, vai mitä? uteli liisa vielä ystävällisesti, ja lupasi henkilökohtaisesti esittää maanantaiaamuna paperit ullalle ja huolehtia mahdolliseen hoitoon liittyvät valmistelut, labrojen tilaukset ja sen sellaiset. Hyvä tulos, kyllä vain. Ankaran aloituksen jälkeen kerrotut huojentavat yksityiskohdat saivat tilanteen kuulostamaan lähes tautivapaalta. "Ei progressiota" oli kuin synninpäästö, vaikka toisaalta progressiota ei ollut juuri tapahtunut toivottuunkaan suuntaan.

Ei tullut pääpalkintoa, mutta kyllä tällä tulokselle päästiin vahvasti mitaleille. Mitalin sijaan sain mieheltä kukkakimpun, ja juhlaruuaksi tekaisin pellillisen pizzaa, jonka me aikuiset huuhdoimme alas lasillisella olvin leikki-skumppaa -oikea odottakoon sitä lumivalkeaa, jota vielä jaksan toivoa. Mitalijuhlat jatkuvat näköjään keittiön pöydän ääressä lastenlaulujen ja peltsi-äiti -piirustuskilpailun merkeissä, ja huipentuvat kahdeksalta kotisohvalle hauskoihin kotivideoihin. Huipentumaan on odotettavissa yleisöä myös yläkerrasta, eli koko perhe on koolla.

Ihanaa, vaikkei tautivapaata. Maanantaihin ei ole mitään kiirettä.