kohti kristallia

Pari viikkoa sitten seurasimme puolen valtakunnan tavoin naapurimaan kuninkaallisia häitä. Häävastaanotollamme nautittiin ystäväperheen kanssa prinsessakakkua, kilistettiin juhlalaseja ja kyynelehdittiin (me naiset vain) säännöllisin väliajoin: morsian saapuu, isä luovuttaa tyttärensä, "jaa", sulhasen käsi tärisee, katseet kohtaavat, jne. Juhlahumun seuraaminen herkisti, mutta samalla koin suurta kiitollisuutta siitä, että omat häät on onnellisesti suunnilteltu, järjestetty, tanssittu ja siivottu.

Neljäntoista vuoden jälkeenkin lahjaksi saatu hääkansio on vielä kuvia vailla, mutta sivujen väliin tallennetuista lappusista pääsee koko lailla kiinni kesäkuisiin tunnelmiin. Päivä oli ihana, ilmakin kuin morsian ja juhlaohjelma täynnä tunnetta ja yllätysnumeroita. Kuninkaallisten häiden televisiointi päättyi häävalssiin, eikä kaikkea näytetty rahvaalle, mutta epäilen vahvasti, etteivät vicce ja danny päässeet edes loppuillasta mukaan hääohjelmaan, leikkimään ja laulamaan yleisön eteen. Dannyn kaverit eivät kertoneet noloja sattumuksia hääparin taipaleelta, eikä morsiota kiikutettu ryöstösaaliina kulmakapakkaan, jossa vähemmistöön kuuluva tumma naisihminen olisi katsonut tulevaisuutta korteista. Ei muuten pitänyt paikkaansa se lapsien lukumäärä, yhdeksän kyllä kuulostikin nuoresta morsiosta hurjalta.

Toivottavasti sentään ruotsissa tunnetaan rantasuomalaisten perinne tanssittaa tuore aviovaimo tervetulleeksi ämmäin säätyyn. Suvun naiset ja naispuoliset ystävät vievät morsiamen tanssilattialle, piirin keskelle. Kukin hakee nuorikkoa vuorollaan tanssiin, ja tanssin lomassa morsian saa käytännönläheisiä neuvoja avioelämää varten. Suurin osa neuvoista taitaa olla unohtunut, osa lienee täysin painokelvottomia, mutta isoäitini vinkki on jäänyt mieleen. Hän kehotti lajittelemaan pyykin huolellisesti, erityisesti alusvaatteet kannatti pestä erillään, hedelmällistä sukua kun ollaan:)

Kesäkuisten bernadotte-suvun häiden ehdoton huippuhetki oli monien mielestä tuoreen sulhasen puhe -niin minustakin. Siinä muuttui sammakko kertaloikalla hovikelpoiseksi prinssipuolisoksi, ah, voih ja loiskis. Tuon puheen jälkeen olisi kynnys hääpuheen laadintaan aika korkealla. Onneksi 29.6.1996 kynnystä ei vielä ollut, eikä ollut tekemistäkään pohjanmaan junassa, jolla kolkuteltiin kahdeksan tuntia hääpaikalle, morsiamen kotitanhuville satakuntaan paria päivää aiemmin. Eväsleipien syönnin lomassa tuleva hääpari kirjoittikin puheen, jonka sitten luki juhlakansalle seurojentalon lavalla jossain kulkurinvalssin ja sukkanauhan heiton välissä. Kursiiviosat luki vaimo ja tyyppikirjaimet vaimon mies.


Vappuna yhdeksänkolme tiinan puhelin soi
"no se on mikko tässä moi!"
Ensi kerran silloin mikosta kuulin,
hän jutteli mulle viinistä kostunein huulin.

Kirjeitä ja katseita vaihdettiin,
me ihastuneita olla taidettiin.

Kun suomi täytti vuosia seitsemänkuusi,
polki oulun kaduilla pari uusi.
Kului vuosi yhteistä aikaa,
siinä taisi olla paljonkin taikaa..
koska kesken iltauutisten
minä mieleni rohkaisten
laskeuden alas polvilleni
kysyin: "tuletko vaimokseni?"
..vihdoinkin...

Dammisaaresta löytyi kotimme
hyvin saman katon alle sovimme.
Joskus yhteistä onnea myös koetellaan
etenkin kun kodinhoito-oppeja opiskellaan.
Tiskirättimytystä oli tulla kriisi,
"aina toi sama biisi".

Mutta ei pienet töyssyt mitää haittaa
elämää kun yhdessä taittaa
nyt jo tanssitaan häitä,
vuosi on suunniteltu
-ja jännitetty-
näitä.

Kovasti kiitos anoppi ja appi
siis kiitos anoppi ja appi
ja tietenkin pappi
sekä koko sakki!
Erityiskiitokset heidi ja heikki
teiltä sujuu laulu ja leikki.

Olemme nauttineet tästä päivästä
ja voimme yhdessä muistella menneitä,
kun kylään ouluun tulette meille
muutakin kuin lämmintä kättä tarjoamme teille!

Ja nyt jatketaan juhlia näitä,
juhlikaa, tanssikaa häitä!



---
Ah, voih ja loiskis noita sanoja ja tunnelmia, mutta edelleen olemme tuo sama hääpari. Tiskirätistä pitää aika harvoin vääntää kättä, olemme selvästi kehityskelpoisia talousihmisiä ja sopuisiakin, kyllä vaan. Pyöräily on vaihtunut enimmäkseen autoiluun, (mikä on valitettavaa), eikä koti löydy enää kaupungista vaan maalta, mutta edelleen toivotamme kylästelijät tervetulleiksi.

Huraa, huraa, huraa, huraa norsunluiselle vuosipäivälle, ensi vuonna juhlitaankin kristallihääpäivää!

paluuliikenteessä

Valtakunnallisen radiokanavan mukaan juhannuksen paluuliikenteeseen lähdettiin poikkeuksellisen myöhään, aurinkoisesta ja lämpimästä säästä johtuen. Mummilan keittiön mittari näytti reipasta kymmentä astetta, ikkunat helisivät tuulen voimasta ja järvellä näkyi vaahtoipäitä, joten meidän lähtömme ei ollut säästä kiinni. Ennusteen mukaan kotonakin olisi samanlaista, joten joimme päiväkahvit rauhassa ennen taipaleelle lähtöä.

Novan toimittaja kertoi liikenteen alkaneen puuroutua lahti-heinola -välillä jo alkuiltapäivästä. Samaan aikaan kainuussa liikenne sujui rauhallisesti. Ensimmäiset reippaat kolmekymmentä kilometriä kapoista soratietä sujui kahden auton taktiikalla, ohitettiin siis yksi ja vastaan tuli yksi. Hautausmaalla näkyi muutama auto parkissa, mutta kirkonkylä oli autio. Radiossa poliisi kehotti käyttämään kiertoteitä, sillä kuumimmilla tieosuuksilla autot matelivat kahdenkymmenen kilometrin tuntivauhtia. Jouduimme mekin ajamaan ehkä kymppikilsan alinopeutta, kun edessä matkasi "kaikkien kaveri", vaikkakaan ei teiden tukkona vaan ihan hyvää vauhtia.

Lylykylän risteyksen kohdilla heiluivat tupasvillat kauniisti, niidenkin heiluntaa todistimme vain me ja ehkä pari muuta autokuntaa. Valkeisjärven kioskilla olikin sitten jo väkeä, parkissa oli jopa neljä autoa kerrallaan ja jonossakin useampi ihminen. Myyjä valitteli kiirettä ja kysyi voisiko mitenkään "vetää yhre rööki", kun ei ollut koko päivänä kuulema ehtinyt. Siitä vaan, tämä siis oli juhannusruuhka:) Onneksi ei tarvinnut kuumassa autossa kärvistellä, terassille puhalsi raitis tuuli neljäntoista asteen kesäsäässä. Pysyivätpähän hyttyset poissa.

Matkanteko oli rauhallista, tavallista rauhallisempaa. Jokikylän kaupan kohdalla käännyin vaistomaisesti katsomaan takapenkille, näillä kulmilla tapaavat päiväunilaiset aina herätä. Penkillä olivat kuitenkin vain akuankat, niiden lukijat olivat jääneet muutamaksi päiväksi korpimaisemiin. Mummilan mäellä tulevat seuraavat päivät olemaan tavallista vilkkaampia, kun taas kotosalla koetetaan nauttia luovasta joutenolosta. Siinä maalausurakan jälkeen, pihankäännön lomassa, huilitauolla ja puoliajalla...

kaverikahvit kakkonen

Vertaisystäväni k soitti iltasella. Yhdessä olemme rintasyöpäjengi BRCA bandidos, joka perustettiin menneenä talvena. Tällä kertaa puhelumme aiheena oli täysrinnattomuus. Koolle oli suositeltu terveen rinnan poistoa samoin perustein kuin itselleni, perinnöllisyyspuolen lääkäri oli vetänyt jopa ässän hihastaan: kymmenvuotisseurannassa 40% geenikantajista löydetään syöpä toisestakin rinnasta. Ei tarvinnut ystävänikään enää päätöstä miettiä. Kun on suuressa jaossa saanut huonot kortit, on hyvä, että pelin säännöissä joustetaan. Saa käydä pakalla tai pelata jokerin, kuinka vaan.

Minä tsemppasin parhaani mukaan. Elämä nupopäänä on itse asiassa paljon yksinkertaisempaa kuin yksisarvisena -nyt siis pysytään käytännön asioissa, ja jätetään henkinen puoli sikseen. Keksin hetisiltään ainakin kolme hyvää syytä "lautailuun", siis sen hengissä pysymisen lisäksi.

1. Symmetrinen vajavaisuus sallii vähän avarammat kaula-aukot.

2. Rinnattomana eivät vaivaa toispuolisuuden aiheuttamat ryhtiongelmat.

3. Jos ne ainoat urheiluliivit sattuvat olemaan pesussa, voi iltakympin jälkeen lähteä huoletta lenkille ilman tissejä. (Siihen aikaan illasta vanhaa valtatietä ajavat vain ne, jotka pelkäävät liikenteessä joko ikänsä tai mahdollisen promillemääränsä vuoksi, kummassakin tapauksessa näkö heittää..)

Lisäksi täytyy vielä sanoa, että (kontakti)proteesien kanssa voi elää kutakuinkin normielämää, normiliiveissä. Naisten jumpan jälkeen pukuhuoneessakaan ei etuvarustukseni kerää katseita. Kait se on niin kuin suomen kansa tietää: hullu ei huomaa eikä viisas virka. Eikös vain? Kuvassa siis ne ainokaiset urheiluliivit, mallia lidl, 6,99e.

Puhelun päätteeksi päätettiin koon kanssa pitää BRCA bandidosin KesäKokoontumisajot. Ja kuten tapana, karkasi mopo taas käsistä. Ajattelimme, että meidän laadukkaaseen seuraamme vertaistuen piiriin ovat MYÖS ULKOJÄSENET ERITTÄIN TERVETULLEITA. Emme halua unohtaa myöskään kannatusjäseniämme, joten ei tarvitse olla rinnaton, ei geenikantaja eikä välttämättä edes syöpäinen, jos haluaapi tulla kanssamme kesäillan viettoon

Keskiviikkona KolmasKymmenes Kesäkuuta.

Koon Kanssa Kokoonnumme oulun Kaupungissa, KävelyKadulla, Kraniittipallolla, Kello Kuusi.
Jos siis satut olemaan näillä Kulmilla, Kipaisehan Kanssamme KaveriKahville!

Sitä ennen, Kaunista KeskiKesän juhlaa Kaikille!

aamutuimaan

Rinnattoman elämä vaatii vähän enemmän säätöä, tissittömyys pitää huomioda jo ennen elovenaa. Tämä emäntä ei voi noin vain nousta sängystä ja rientää avaamaan ovea, kun se kesäloma-aamuna soi hävyttyömän aikaisin (kahdeksalta). Naapurin ninnillä ja siirillä voisi leuka loksahtaa siinä portailla seisoessa, keltaisen talon niukka-yöpukuisen emännän edessä, ja saattaisipa kavereilta hätäännyksissä unohtua sekin, miksi ovemme takana seisovat. Että olette varmaan kysymässä voiko peltonen alkaa..? No ei voi, kun nukkuu vielä (saisitte nukkua tekin, hohhoijaa..).

Tällä kertaa kellon soidessa oven takana ei ollut siiri eikä ninni, vaan postipoika. Kannatti siis avata ovi - ja paketti. Itävallan postileimalla varustetusta lähetyksestä löytyi aito sacher-kakku, suoraan sacher-hotellista wienistä! Ihana synttäriylläri, eikä yhtään myöhässä.. olenhan 38-vuotias vielä n.11,5kk:) Kiitos vielä sisko, kakku on syöty viimeistä murua myöten.

..psst.. otan mielelläni vastaan tietoja mahdollisista proteesiyöpuvuista:)

passi, hammasharja ja rinnat

Pakkasin koko yön. Tai silta se ainakin tuntui, vakipainajaiseni, joka pitkän tauon jälkeen tuli yövieraakseni. Matkalaukut nököttivät budapestin reissun jälkeen vielä koskemattomina makuuhuoneen oven pielessä, mutta niin vaan niitä piti ruveta uudestaan täyttämään. Tällä kertaa olin matkalla yhdysvaltoihin, massachusetsiin, jossa parikymmentä vuotta sitten vietin kokonaisen kesän stipendiaattina (oppimatta silti kirjoittamaan osavaltion nimeä oikein, toim. huom.).



Rapakon yli suuntautuvaa matkaa varten taittelin punaiseen lentolaukkuun asukokonaisuuksia ja kenkiä, varasin matkalle ristikoita ja lukemattomia kodin kuvalehtiä, ihan kuin irl. Mitä lie tällaiset tylsät unet kertovat näkijästään? Kiirekin oli (kuten elävässä elämässäkin, aina), ja mieleen juolahti asioita vielä kentälle lähdön aikoihin. Ai niin, nesteet! Juoksin siis kuuliaisesti hakemaan minigrip-pussin keittiön kaapista, ja tungin sinne shampoon ja pullollisen tulista ketsuppia:) Tyytyväisenä istuin jo autoon, mutta sillä hetkellä tylsä pakkausuneni muuttui jo painajaiseksi: tissit olivat jääneet kuivumaan saunan lauteille! Laukkuun pakattiin siis vielä kakkosrinnat säilytysbokseineen, hoitotarvikkeineen kaikkineen sekä proteesiuimapuku, ja olin vihdoin valmis. Pääsin jo kentälle saakka, kun muistin, että pahus sentään, minullahan on nykyään perhekin..



Mitähän lie olisi lutzin perhe tuuminut, kun olisin pölähtänyt kylästelemään, yksin tai koko pesueen kanssa. Vieläköhän asuvat suttonissa, sinisessä talossa? Asian tarkistus ei kyllä ole suunnitelmissa ollut, muita reissukaavailuja sen sijaan näin kesäaikaan on. Painajaista edeltävänä iltana olin surffaillut halpojen lentojen perässä, siskolikkaa tekisi mieli katsomaan, hän kun ei suomeen tänä suvena pääse. Muutkin unen elementit selittyvät aika hyvin, tämänkertaisessa painajaisessa on aineksia kauppalistasta lähtien, ja eikö vain se äidin huono omatuntokin jossain taka-alalla kolkuta. Vaikka hyvin täällä oli pärjätty vanhempien unkarin reissun aikana. Talo ja lapset olivat puhtaita ja järjestyksessä:)



Ja hyvin pärjäsimme me vanhemmatkin, neljä päivää tonavan rannalla. Helle pysytteli yli kolmessa kympissä, joten me pysyttelimme metronkantaman päässä majapaikastamme. Sillekin säteelle sattui paljon nähtävää ja tehtävää, kuten komioita kirkkoja, maanalaisia luolastoja budan vanhassa kaupungissa, eläintarha ja schetzenyin kylpylä.
Onneksi tulivat tällekin reissulle mukaan ne proteesiuikkarit ja uimatissit:) Visiitistä vielä kuvatodiste.

kuka meitä hoitaa?

Mies kertoi pihallamme kirmaavalle lapsijoukolle, että me keltaisen talon vanhemmat olemme lähdössä ulkomaanmatkalle. Naapurin kuusivuotias siiri kurtisti kulmiaan, ja kysyi heti huolestuneena:
- Kuka MEITÄ sitten hoitaa?
Vastaus ei tuntunut siiriä vakuuttavan, ukki ja paapa eivät kuulostaneet hänestä luotettavalta vaihtoehdolta:)

Ensimmäinen hoitovuoro saapui tänään iltapäivällä, ja peltonen aloitti yhteistyön ukin kanssa hetisiltään. Ruokapöydässä lastenvahti kyseli, miten isompia sisaruksia oikein hoidetaan, ja peltsi opasti mielellään.
- Täytyy sanoa "pojalle", ettei se saa pelata tietokoneella. Ja sitten "neidille" pitää sanoa, että tavarat pitää laittaa paikalleen. Se ei koskaan laita tavaroita, ja sillä on huone sekaisin. Niin, niitä pitää komentaa sillä lailla.
Nuorimmaisella itsellään ei kuulostanut olevan mitään paheita, joihin pitäisi puuttua. Muisti hän vihdoin yhden asian, joka on kielletty.
- Mää en saa enää märistä prisman lattialla.

Äiti voisi kertoa viisivuotiaan vinkeistä vähän enemmänkin, mutta eiköhän ne kujeet sieltä paljastu ihan itsestään. Kuulo on neuvolassakin laitettu seurantaan, mutta mahdollinen (korvavaikun? tulehdusten? aiheuttama) lievä kuulonalenema ei selitä kaikkia väärin kuulemisia. Tänäkin iltana oli yritystä ilmassa.

- Äitiiii!! Saanko mennä siirin pihaan?
- Äläpä menekään. Kello on jo kahdeksan ja meillä on iltapala aivan kohta. Olette kyllä leikkineet tänään ihan riittävän monta tuntia.
Ovi kolahtaa. Kymmenen minuutin päästä etsiskelen neitiä huomatakseni hänen sittenkin hävinneen naapurin pihaan. Ei kun hakemaan.
- Minähän sanoin, ettei enää saa lähteä kylästelemään.
Neiti katsoo minua hyvin hämmästyneen näköisenä, silmät sirrillään, ja vastaa varsin muodollisesti:
- No voihan harmi! Minä kun ihan kuulin, että mene vaan. Ja että ole ihan niin kauan kuin haluat:)

Kyllä täällä silti pärjätään. Isoisät pitävät vahtia kotipihalla ja -kujalla, toimivat taksikuskeina ja pistävät välillä einettä pöytään täyteen ladatusta jääkaapista tai pakastimesta. Kattilallinen kalakeittoa, pellillinen lihapullia, makaroonilaatikko, kanakastike ja nakkipaketti, piirakoita, purilaisia ja jäätelöä. Että vaikka jonninmoinen tuhkapilvi pölähtäisi haittaamaan kotiinpaluutamme alkuviikosta, ei kotijoukoilla ainakaan nälkä pääse yllättämään. Mutta eipä kiirehditä vielä kotiinpaluuseen, sillä menomatkakin alkaa vasta reippaan viiden tunnin päästä. Nyt hetkeksi päätä tyynyyn, ja sitten, täältä tullaan tonavan helmi!

"noinkolmekymppis"päivänä tuumittua

Syövän mukanaan tuomiin luontaisetuihin kuuluu ilo vuosien karttumisesta. Jokainen täyttyvä vuosi on juhlan paikka! Siinä missä ennen kerroin täyttäväni taas sen kaksikymmentäyksi, olen nykyään ylpeästi oman ikäiseni. Eli "noinkolmekymppis"päivänäni olen ilolla ottanut vastaan onnitteluita ja juhlavan verukkeen turvin nauttinut kakkua ja kuohujuomaa, hyvässä seurassa.

Harvasta vuosikerrasta on tehty laulua, meistä 87 rippilapsista ja 91 ylioppilaistapa on. Kelan anssi tiiviistää meidän aikuistuneiden tunnot muutamiin puhutteleviin säkeisiin. "Meistä tuli muurareita, taksikuskeja suutareita, yksinhuoltajaäitejä autokauppiaita -- meidän piti muuttaa maailma!". Sellaiset varmaan oli aikomukset, kukaan ei ole niin viisas ja pystyvä kuin tuore ylioppilas:) Mutta sellaisia meistä on tullut, ihan tavallisia virkamiehiä ja vääpeleitä, lääkäreitä myös, olen kuullut, ja äitejä, isiä. Keskiluokkaisia ja kohta keski-ikäisiä, toivottavasti myös keskimäärin tyytyväisiä ja onnellisia.

Lähes kaikista on tullut myös 38-vuotiaita, ei kuitenkaan kaikista. Oltiin vielä lukiossa, kun jape lähti kesäyönä autoajelulle, joka päätyi pikkuilmoitukseen maakuntalehdessä "ojaanajo vaati nuoren miehen hengen". Olin hautajaisissa, ensimmäistä kertaa saattamassa oman ikäistäni. Seuraavana vuonna istuin jälleen kukkavihon kanssa kotikirkkomme penkissä, olimme partiotovereiden kanssa saattamassa eevaa. Syksyllä olisivat alkaneet opiskelut, ja opiskelurahoja eeva oli tienaamassa silloinkin, kun etelästä tullut rekka ei huomannut pysähtymismerkkiä, vaan ajoi keskelle asfaltointityömaata kohtalokkain seurauksin. Vieläkin muistan iltateehetket eevan oman pienen kodin keittiössä.
Muutama vuosi sitten kuulin myös luokkatoverini jannen menehtyneen. Vankilakierre päättyi hänen kohdallaan lopullisesti viimeisenä kotiutumispäivänä.

Syntymäpäivänäni muistelen heitä, ja ajattelen olevani onnekas. Olen elänyt kaksi kertaa pitempään kuin jape tai eeva. Olen saanut opiskella, tehdä mieluista työtä, nähdä maailmaa. Minulla on perhe ja oma koti, josta nuorena kuolleet toverini tuskin ehtivät edes haaveilla. Vaikken ole maailmaa muuttanutkaan, ainakaan kovin radikaalisti ja näyttävästi, olen varmasti keskimääräistä tyytyväisempi taviselämääni virkamiehenä, äitinä ja vaimona.

Keskimääräistä onnellisempana katselen keskiluokkaisen kotitalomme (aina) keskeneräiseen puutarhaan, jossa syreeni aloittelee kukintaansa. On se kesä täällä pohjoisessakin, ja etelän epäilijöille piti käydä nappaamassa kuvatodiste -keskellä hyttysparvea.


UNKARINsireenin tuoksua ja kauniita kesäpäiviä toivottelen kaikille!

virttä vaille valmista

Viimeisen viikon päätteeksi istahdin työpöytäni ääreen ja katselin tyhjiä seiniä. Perhoset olivat lentäneet muuttolintujen ja kevätkukkien kanssa sinisissä muovipusseissa koteihin, ja poissa olivat keppinukketeatterin satuhahmot, kaunokirjainmallit, jumppapussit ja opettajanpöydän korkeat, huojuvat tornit. Opettajaoppaat, nuotit, kalvot ja monisteet on lajiteltu niistä kaappeihin ainakin "välttävästi". Päällisin puolin näyttää "kiitettävältä", mutta kaapin ovien aukaisu paljastaa, että syksyksikin on jätetty puuhaa. Osaa pitää huolen omista tavaroistaan.. no, ehkä "tyydyttävästi".

Kevätjuhlaan liittyy aina haikeutta ja suuria tunteita. Liikutukseen ei tarvita edes suvivirttä, riittää, kun katselee viittäsataa petteriä ja adalmiinaa ympärillän. Juhlapuvuissa tai isänmaanmultaisissa farkuissa, kampauksella tai ilman kampaa, mutta niin valmiina kesään ja seikkailuun. Viimeisenä varsinaisena koulupäivänä kajautimme yhteislauluissa "käyn ahon laitaa", ja lauantaina tiedän nopeimpien siellä jo käyskentelevänkin, heti kymmenen jälkeen. Kirmatkaahan kesälaitumille, ihanat kalastajapojat ja metsästäjän alut, luonnontieteilijät ja runonikkarit, hymytytöt ja laululinnut! Nauttikaa kesästä, syksyllä nähdään!

Se syksyllä näkeminen onkin pyörinyt päässä viime päivinä. Kovin tuoreessa muistissa on samaiset hilpeät tunnelmat kahden vuoden takaa. Koulutavarat oli pakattu pahvilaatikoihin ja muutettu uuteen luokkaan. Söimme oppilaiden kanssa perinteiset jäätelöt tyhjässä luokassa, lauloimme keväiset metsät ja peipon pesän ja juttelimme kesästä. Mummolaviikkoa, telttaretkeä, suviseuroja.. suunnitelmia oli kaikilla, itse odotin eniten sisareni häitä ja riikan matkaa loppukesästä, mutta taisin jättää ulkomaanmatkan mainitsematta, kun harvalla on sellaiseen mahdollisuutta. Kun tuutit oli syöty ja kädet pesty, jaoin todistukset, opettajaa piti halatakin. Syksyllä nähtäisiin. Ja nähtiinhän me, mutta vain kolme viikkoa, jota sitäkin varjostivat jo syöpäpilvet.

Sävelet ovat tänä vuonna entisenlaiset. Päättäjäispäivä alkaa suvivirrellä ja todistuksilla, iltapäivällä on luvassa tuoreiden ylioppilaiden juhlintaa ja illalla katkotaan karttakeppiä. Häitä ei tänä kesänä ole luvassa, mutta sukulointia kyllä, ja reissaamista, ja se perinteinen kahdestaan matka. Viikon päästä olemme miehenpuolen kanssa jo budapestissa, ja lastenhoidosta kotosalla vastaavat isoisät, vuorotellen. Kiitämme etukäteen:) Ihana kesä siis on edessä, nytkin.

Jotain on myös toisin. Kaksi vuotta sitten kevätjuhlapäivänä en osannut aavistaakaan, että soluni olivat ruvenneet jakaantumaan hallitsemattomasti, ja vatsassa sikisi elämää, joskin kovin epätervettä ja ei-toivottua. Tänä kevätjuhlapäivänä en osaa kuin toivoa, että näin ei ole. Haluan sanoa varmalla futuurilla: syksyllä nähdään!

peltosen kanssa ihan pihalla

Varhain ja varkain tullut kesä puskee nuppua, kukkaa, ruohoa ja rikkaruohoa valtavalla kiihkolla, joten hommaan on ollut jo pakko puuttua. Eräskin laiska puutarhuri on joutunut joutohetkinään haravoimaan, haraamaan ja harventamaan, vaikka yleensä tämän pihan työt aloitetaan vasta suvivirren jälkeen. Mikäs siinä, alkukesästä pihalla puuhastelu on vielä kivaa, ja viikonloppuna pensaiden alla kykkiessäni ajattelin, että on tämä jo niin helppoakin. Enää ei tarvitse käydä hyssyttämässä vaunuja kesken lapioinnin, tehdä välipalaa multakuorrutetuin käsin tai vahtia tarkasti ehtiväistä taaperoa, ettei tämä söisi ruohoa. Tai ainakaan lannoitteita. Ja onhan lapsista jo apuakin -vahinko vain, että heistä ainoa pihanlaitosta kiinnostunut on viisivuotias peltonen.

Lapsen innostusta ei passaa latistaa, joten kasvimaata laitettiin suloisesti yhdessä. Olisimme peltosen kanssa sopineet mainiosti vaikka biolanin mainokseen tai meidän perhe-lehden kansikuvatytöiksi:) Molemmilla oli omat harat, joilla möyhensimme maan ja poistimme rikkaruohot. Sitten otimme lapiot ja tasoitimme kasvualustan, minä tein kolot, peltonen tiputti oikeanlaiset siemenet koloihin ja peitti ne huolellisesti. Valmista tuli, ja siirryin seuraavalle rastille, takapihan pensasaidantekeleen kimppuun, jossa juola huojui lähes yhtä korkealla kuin orapihlaja. Huokaisin, hain pihavajasta puutarhurin työkalupakin ja valitsin aseita rikkaruohoja vastaan. Ratkaisevalla hetkellä vaisto käski katsoa kasvimaalle päin. Siellä apulaiseni oli edelleen, kasvimaan kimpussa, hara kädessä. Neiti oli päättänyt aloittaa koko homman alusta, siemeniä kun oli vielä jäljellä. Mielenkiinnolla jään odottamaan, millaisissa muodostelmissa ryytimaallani rucola, persilja ja roomansalaatti tulevatkaan kasvamaan:)

Peltsin innokkuutta ei latistettu haran takavarikoinnilla. Rikkaruohojen nyppiminen ei kiinnostanut, mutta sain neuvoteltua uudeksi hommaksi perkuujätteen keräämisen. Olisi pikkupuutarhuri ainakin silmieni alla. Silmien alla tai ei, mutta puolen metrin perkuun jälkeen seuraava havainto peltosesta oli sembramännyn vierestä, josta rauhallisin ja varmoin ottein katkesi vuosikasvaimia keltaisten puutarhasaksien avulla. Puutarhurin käsivarrella roikkuvaan koriin oli ehditty napsia kuusenkerkkiäkin, olivat kuulema kauniin värisiä, ja niistä tulisi hyvää keittoa. Haran lisäksi suunnittelin takavarikoivani myös siis sekatöörit, mutta tiukasti puhuteltu neiti vannoi leikkaavansa niillä enää vain ruohoa. Siihen sentään myönnyin.

Pahuksen pihatyöt, kihisin jonkin aikaa, mutta kiukun laannuttua löysin jälleen sisäisen puutarhurini. Mukavaahan tämä oli, ja niin terapeuttista:) Läheltä kuitenkin piti, etten joutunut heittämään haikeita hyvästejä puutarhaterapialle ja koko puutarhalle. Sunnuntaina peltonen nimittäin löysi järeimmän aseeni taistelussa rikkaruohoja vastaan -round upin, ja pääpuutarhurin silmän välttäessä apulainen suhuutteli tehokasta myrkkyä sinne tänne nurmikolle. Onneksi jäljellä oli vain pullonpohjat, ja kiireesti kävin kastelemassa kohdat, joissa soisi ruohon vielä vihertävän jatkossakin. Tämä ensiapu on toiminut aiemminkin omia virheitä paikkaillessa. Neiti katsoikin toimiani tarkkaan, ja kulki sitten kastelukannun kanssa perässäni paikaten minun "virheitäni". Tällä kertaa tosin oli ollut tarkoitus osua: leinikit ja voikukat eivät varsinaisesti kaunista pihakiveystä.

Kun yhden ainoan kesäisen viikonlopun sattumuksiin lisättiin vielä juoksemaan väännetty pihahana ja kiipeäminen saunamökin katolle, aloin jo ankarasti pohtia tulevaa kesää. Ja laskea sen pituutta, ammatinvalintakysymys tämäkin. Viriketoimintaa viisivuotiaalle..? Leikkikenttä? Kesäkerho? Neljä hoo? Tämä on tosi näppärä tyttö, niin ja innokas, todella oma-aloitteinen, juu-u, varmasti pärjää koululaisten joukossa..