mustan kissan tango

Aika monta noitaa, hiipi aivan hiljaa
poskipunat hehkuen.
Aika monta noitaa, hiipi aivan hiljaa
makeisia toivoen.
Koska ovi aukeaa?
Koska jonkun nähdä saan?
Koska yhtä aikaa huudetaan:
Päästäänkö me virpomaan?

(Peter Ohls)

Aika monta noitaa oli tänään liikenteessä, vaikka jäätävää tihkua vihmoi vaakasuoraan. Meidän kylpyhuoneen vitsatehdas kävi eilen kolmen tyttönoidan voimin, ja tuloksena syntyi komeita oksia. Harmi vain, että noitien mukana liikuskeli musta kissa, noro nimeltään. Noro alkoi mouruta palmusunnuntaiyönä yhden maissa, ja lopetti vasta liki 15 tunnin konsertin jälkeen. Tai toivotaan että lopetti, kissasta kun kuuluu joskus toisenkinlaista maukunaa sitten PERÄSTÄ PÄIN. Tuon konsertoinnin takia kuitenkin pienimmän noidan virporeissu jäi tänä vuonna väliin.

Viime vuonna noitia piipahti ovella reippaat kuusikymmentä, ja samaan määrään olimme varautuneet nytkin.

Noitamainen keli ja ehkäpä myös noron kaverit verottivat virpojia, mutta näin köyhänäkin vuotena saimme sentään kuulla 33 suusta toivotuksen tulla tuoreeks terveeks. Ehkäpä tämän uskoi norokin, muista paholaisista puhumattakaan.

Mukavaa palmusunnuntain iltaa ja hiljaista viikkoa kaikille!

futuurin paluu

Peltonen on signeerannut kaiken taiteellisen tuotantonsa viime aikoina laittamalla nimen perään numerot 4 ja 5. Vasta viime viikolla ymmärsin, että neiti harjoittelee uutta vuosimerkintää varten: vielä neljä, kohta viisi vee. Tiistaina nelonen tippui pois, ja kuopuksemme on virallisesti viskari. Ihanaa, ja vain vähän haikeaa.

Viisivuotias ei itse tunne nostalgiaa, se tunne kehittyy oppikirjojen mukaan vasta nuoruusiällä. Peltosten ja tarhakavereiden elämä on vahvasti preesensissä, tässä ja nyt, ja ehkä vielä seuraavalla viikolla. Ajantaju on ihanasti rempallaan, kuten neidin kertoessa, että "huomenna me leikittiin iiron kanssa kotista". Jotain käsitystä ajan kulumisesta sentään on. Tänään on kaverisynttärit (no jaa, tätä kirjoittaessa luojan kiitos ne OLIVAT) ja huomenna on karkkipäivä. Sunnuntaina mennään virpomaan ja maanantaina on päiväkotimuskari, mutta pääsiäisloma on käsittämättömän kaukana tulevaisuudessa kesästä puhumattakaan.

Sairastuminen pisti perheenäidin elämään preesensissä, viisivuotissuunnitelmat ja muut tulevaisuuden rakennelmat saivat jäädä. Yhtäkkiä jokaisesta hetkestä tuli arvokas, jokaisesta aamusta kiitoksen arvoinen, ja elämän merkitys ja suuruus mahtui seiniemme sisälle. Sytostaattihoitojen aika elämä jaksottui kolmen viikon pätkiin, ja vielä syöpätalvena tulevaisuus tuntui loppuvan yhtä aikaa hoitojen kanssa, siihen saakka uskalsin ajatella. Kesällä elämää ruvettiin annostelemaan kolmen kuukauden pätkissä, ja työhönpaluukin häämötti. Syyskuun kontrollista palasin tietysti iloisena, mutta myös hämmentyneenä: miten vieläkin voin olla terve? Sama iloinen epäusko on vallannut mieleni joulukuun ja maaliskuun kontrollien jälkeen.

Kontrolli toisensa jälkeen olen uskaltanut katsoa tulevaisuuteen aina vain luottavaisemmin. Tulevaisuudenusko palaa hiljalleen, ja on tullut aika ottaa futuuri varovaisesti käyttöön. Työssä se on ollut jo tovin pakollistakin: "Toukokuussa tehdään sitten koko luokan pyöräretki naapurikuntaan. Neljännellä luokalla opetellaan sitten oikean käden otteita nokkahuilusta. Ensi vuonna tehdään lisää grafiikkaa." Hah, ja kun vielä talvella pidin itseäni suuren luokan huijarina vastatessani eräälle vanhemmalle, että kyllä, todennäköisesti opetan luokkaa myös ensi vuonna.

Olen uskaltautunut katsomaan jopa seuraavan kontrollin ylitse: "Voisihan sitä syyslomalla etelän reissulle lähteä". Tätä voisi pitää jo futuurin riemuvoittona, sillä edellisvuotinen syysloma on verevänä muistissa. Kuinka heräilin leikkauksen jälkeisenä aamuna tunnustelemaan pitkää viiltoa vatsallani, syöpää se oli tämäkin. Ja kuinka mieheltä tulee tekstiviesti kreetan auringon alta "olet rakas, täällä kaikki hyvin, lapsilta ja vanhemmiltasi terveisiä". Näistä huolimatta ja osin niiden tähden, aiomme uhmata kohtalotarta ja varata viikonlopun aikana perheloman viikolle 43, jos sellainen vielä löytyy. Elämä on edelleen nyt ja tässä, mutta niin se on myös syksyllä. Kuten tänään lauloimme oppilaiden kanssa "Ei huomispäivän teitä voi kukaan aavistaa. On joskus kyyneleitä ja joskus naurattaa..". Iloitaan nyt ja toivotaan ilonaiheita sinne futuuriinkin!

kauniita maisemia

Puolen päivän jälkeen kirjoitin käsi täristen kasan viestejä, kaikissa sama teksti: "Ihanat tulokset heti tutkimuspöydältä päästyä: tutkakuvat kauniita ja syöpäarvo 9 eli normaali. Iloisin mielin, tiina ja mikko." Puhelin piippaili heti kohta vastausten merkiksi ja rupesin lukemaan hymynaamoilla koristeltuja onnitteluja. "Mahtavaa, yes, jihaa, herkistävää, ihanaa leijonat ihanaa". Olo oli kuin olympiasankarilla, ja sellaisena se saa luvan pysyäkin seuraavaan kontrolliin. Ihanaa!

Keskusröntgenin jukka ja syöpäpolin marianne poistivat vatsastani kaikki ePäpesäkkeet kätevästi pelkän ultra-anturin avulla. Anturi liikkui kylkikaaresta arpea pitkin alavatsalle ja takaisin, sitten vielä sama varjoaineen kanssa: maksa siisti, vatsanpeitteet pehmeät eikä vatsaontelossa nestettä. Puhtaankauniit maisemat näkyivät gynen ultrassa eri perspektiivistä, ja marianne oli tyytyväinen. Syöpäarvokaan ei ollut noussut, lääkäri ja hoitaja kertoivat kilvan, että yhdeksän on aivan sama kuin kuusi, relax nyt vaan rouva. Rouva lupasi relata.

Mariannella ei ollut edes kiire, vaikka odotushuone oli täynnä potilaita. Rennossa ja huojentuneessa ilmapiirissä muistin mielen päällä pyörineet kysymykseni ilman lunttilappua, ja lääkäri vastaili pitkäsanaisesti perustellen. Ei, geneettisperäinen syöpä ei nykytutkimuksen mukaan uusiudu sen herkemmin kuin normisyöpäkään. Suolistosyöpämarkkeria voidaan tosiaan ruveta seuraamaan, mutta lähinnä abdominaalisen residiivin varalta. Ei, ei ole syytä olettaa, että geenimutaatio aiheuttaisi muita syöpiä, vatsan alueella tai muuallakaan.

Marianne uskaltautui pohtimaan ääneen myös uusiutusriskiä, kun vähän johdattelin siihen suuntaan. Niin, sytologinen luokka on viisi eli ärhäkintähän tämäkin syöpä on, mutta tuo hormonipositiivisuus on hyvä asia, rintasyöpähän on sinulla siinä suhteessa vielä ärhäkämpi kun se ei reagoi hormoneihin. Kyllä, sinun tapauksessasi tämä vatsaontelo on juuri se todennäköisin paikka residiiville, erityisesti vatsanpeitteet, joihin se leviäisi luultavasti levymäisesti. Amerikassa tosiaan käytetään intra-abdominaalista solunsalpaajahoitoa, mutta lähinnä primäärileikkauksen yhteydessä, täälläkin siihen on valmiudet jos se yksittäistapauksessa katsottaisiin paremmaksi kuin laskimonsisäinen sytostaatti. Uusiutumaleikkauksessa yksittäisten residiivien pitäisi olla alle kaksimillisiä, jotta hyöty olisi suurempi kuin rankasta hoidosta aiheutuneet kiinnikeet ja muut haitat.

Kiitos greyn anatomian, teharin ja aikanaan tenttimäni "ihmisen anatomian ja fysiologian", pysyin mukavasti kärryillä puolituntisen vastaanoton ajan:) Mutta nyt unohdan abdominaalit, intrat ja residiivit, sytologian ja sytostaatit, ja keskityn nauttimaan hyvistä uutisista, viikonlopusta ja viinistäkin. Ja elämästä, jota tuleva vuosi tarjoillaan jo neljän kuukauden pätkissä! Ihanaa, yes, jihaa!

ePäpesäkkeiden fysiologiaa

Neljännen kvartaalikontrollin lähetessä alkavat etäpesäkkeet jälleen vaivata. Etäpesäkevaivat ilmaantuvat säännöllisesti juuri kontrollien puolivälin jälkeen, kun puhtaiden papereiden luoma lumous on yhtä väljähtynyt kuin jääkappimme kuplaton kuohujuoma -se joka hankittiin juhlistamaan edellisen kontrollin tuloksia. Seuraavan ultraäänipäivän lähestyessä jännitys lisääntyy päivä päivältä: käsi hakeutuu vatsan alueelle, nivusiin ja kainaloon, mieli karkailee syöpämaahan. Tuntemuksia on kaikkialla, pistäviä ja tykyttäviä, ja sitten niitä ei ole missään. Hetkeä ennen kontrollia syövän uusiminen on lähes varmaa, turvallisuuden tunne vaihtuu epätietouteen ja kalenteria täytetään taas lyijykynällä. Jos.

Tuntemuksiin suhtaudun rauhallisesti. Kokemus on osoittanut, että vaivat jäävät viimeistään ultraäänihuoneen lavitsalle, ja siksi metastaasejani voisi kutsua myös ePäpesäkkeiksi. Tälläkin kertaa toivon ja uskon vaivojen sijaitsevan lähinnä psyykessä, mutta eivät kaikki tuntemukset voi olla aivan kuviteltujakaan. Mistä näitä ePäpesäkkeitä oikein tulee? Oirelistan kolme kärjessä ovat vatsanturvotus, painonnousu ja erilaiset kipuaistimukset lähinnä vatsan alueella. Kotilääkäri tiina vastaa itse esittämiinsä kysymyksiin. Siis, mistä johtuu..

vatsanturvotus:
Turpea olo alavatsalla ja hypätessä hölskyvät sisuskalut ovat todennäköisemmin ruisleipää ja kaalisoppaa kuin askitesnestettä. Menkääpä rouva selinmakuulle niin painelen vähän. Kyllä, tuo on lorinaa ja vatsasta voi kuulua myös lorinaa.

painonnousu:
Olisiko rouva ollut ruoka-aikaan kotona? Niin, ja lihaksethan painavat enemmän kuin läski, jospa rouva on kiinteytynyt? Kuulkaas nyt. Uusi kasvain ei kaikessa ärhäkkyydessäänkään olisi ehtinyt kahden kilon painoiseksi.

vatsakipu:
Vaikka teiltä rouva on poistettu munasarjat ja kohtu, jää vatsan alueelle jäljelle vielä monia elimiä. Suolet tuppaavat laskemaan alavatsalle, eikä niiden anatomia ole enää kuin oppikirjassa. Ja eikös teillä ollut sitä laktoosi-intoleranssia.?

Vastaanottoaikamme loppui, mutta totean vielä, että jos vaiva poistuu ulostamalla tai pieraisemalla, ei kyseessä todennäköisesti ole ongelma, josta viitsii tutkaavalle lääkärille mainita. Tekisi sitten sata kolmekymmentäviisi euroa, tässä on päivystyslisä päälle joo.

Että ihan tämän takia en ole viitsinyt vaivojani ääneen valitella.. Ja perjantainakin pidän suun supussa, jos tutkakuva näyttää kauniita maisemia vatsan seutuvilla. Toivotaan, toivotaan!

yhden naisen talvisota

Outamaita ja auvikoita, kellokas poroni laukota noita.. Huualiia, menoni ei varsinaisesti ollut laukkomista tuon ahkion kanssa. Pienimmäinen vasa on tähän asti saanut katsella maisemia ja huudella vauhtia kantorinkasta käsin, mutta taakka alkoi olla jo hirvaallekin liian raskas, ja päädyimme vuokraamaan koko tokan laturetkelle ahkion. Johtoporo kehui uuden menopelin kätevyyttä ja keveyttä, joten vaadin vaati kokeilla valjaita. Ei se nyt ihan niin keveää ollut, tuskin edes poronkusemaa jaksaisin.

Vuosi sitten kymppiviikolla hiihtelimme samoja latuja. Viimeinen sytostaattihoito siirrettiin loman jälkeiselle viikolle, sillä ylilääkärin sanoin "eivät nämä meidän hoidot nyt niin päivän päälle ole, kyllä äidin pitää päästä perheen kanssa reissuun". Ylimääräisen taukoviikon ansiosta sainkin viettää talvilomaa varsin hyväkuntoisena. Makkara maistui, latukilometrejä kertyi, aurinko pysyi piilossa mutta elämä hymyili. Mikä odotettu, ihana loma! Kovasta pakkasesta ja kaikkialla vaanivista viruksista huolimatta pysyin terveenä ja viimeinen sytostaattitiputus voitiin antaa suunnitellusti. Marraskuusta maaliskuuhun kestänyt yhden naisen talvisota oli ohi.

Mielelläni julistaisin itseni tuon sodan voittajaksi, mutta viholliseni on sen verran arvaamaton, etten uskalla. Munasarjasyövän historia kertoo, että ensimmäisessä sodassa voittajaksi selviää usein potilas, mutta syöpä on huono häviäjä. Se kokoaa joukkonsa kaikessa hiljaisuudessa, ja haluaa useimmiten koetella voimia uusissa taisteluissa. Munasarjasyöpä on tappavin gynekologinen syöpä, mutta ei rintasyöpäkään niitä helpoimpia vastustajia ole. Vihollisieni voimat tuntien haluan pitää omat joukkoni liikekannalla ja hälytysvalmiudessa, ylimääräisiä harjoituksia on jatkuvasti. Onneksi sentään nautin niistä:) Kätkää kiertäessä ja levi blackia laskiessa en totisesti edes ajatellut pitäväni yllä taistelukuntoa, saati ajatellut koko vihollista.

Ei sairaus kuitenkaan unohtumaan pääse, siitä pitää huolen rajavartiolaitos ja puolustusministeriö, jotka haluavat tasaisin väliajoin varmistaa, että vihollinen pitää hyökkäämättömyyssopimuksesta kiinni. Viime viikkoon osunut kvartaalikontrollini gynen syöpäpolilla siirrettiin loman jälkeiseen elämään, ihanan huomaavaista. Ei nämä kontrollit nyt niin päivän päälle ole, sanoi tällä kertaa hoitaja. Keskiviikkona käyn kotikylän labrassa verikokeilla, ja perjantaina sulkeudumme pimeään huoneeseen etsimään vihollisen poteroita. Tutkakuvan pitäisi paljastaa isommat hyökkäykset ja verikoe kertoo mahdollisista desanteista. Ihanan loman jälkitunnelmissa täytyy itseä ruveta taasen psyykkaamaan kohti kontrollipäivää. Yhdenlainen taisto sekin.

Perjantaita ennen on luvassa kuitenkin pientä pakkasta ja aurinkoisia päiviä, siis mitä mainioimmat hiihtokelit. Ai niin, ja lauma tiedonjanoisia oppilaita luokkahuoneessa..

valloituksia

Peltonen julisti ensimmäisen lomapäivän alkaneeksi napsauttamalla parvella valot päälle ja aloittamalla kirjan luvun. Tarina alkoi "sinä olet tietysti kuullut puhuttavan pekka töpöhännästä..", ja olisi jatkunut sujuvasti sivukaupalla, mutta hyvän ulkomuistin esittelylle ei annettu tilaisuutta. Isosisko napsautti valot topakasti pois päältä ja ilmoitti kellon olevan kaksikymmentä vaille kuusi. Pekan pitäisi vielä yrittää nukkua.

Kolmen lomavuorokauden jälkeen iloitsen, paitsi yhteistä hetkistä perheen parissa myös siitä, ettei koti-kotimme ole kaksio. Läheisyys lämmittää ja mitä vielä, mutta maanantai-iltana esitin jo kaukosäätimen haltijoille, etteivät aivan kaikki tuvassa olijat halua kuunnella salibandyliigan päätösotteluita ärhäkän energisesti selostettuina. Tai titi-nallen joululauluja. Tai angry-birdin peliääniä. Tai kuka kiusaa ketä ja miksi, tai ainakaan kuka aloitti. Vaikka samaan hengenvetoon on todettava, että tokkamme on sopinut yllättävän sopuisasti niin autoon kuin mökkiinkin.


Mökissä on normielämän äänien lisäksi öisin kuunneltu tyttöjen yskäkuoroa, joka tosin viime yönä oli enää yksiäänistä. Koululaistyttären yskälle ja kuumeelle löytyi syykin, kun sitä ruvettiin ammattimaisesti selvittämään: selvä bronkiitti, totesi nuori ja mukavannäköinen mieslääkäri, ja kirjoitti kymmenen minuutin porinatuokiosta tähtitieteellisen laskun. Tähtisilmien loisteessa loppusumma ei mieltä painanut, saihan neitokainen avun vaivaansa ja rahat voi hakea vakuutuksesta -kunhan vain muistaa. Toivon silti, että keuhkoputkentulehdus oli tämän reissun ainoa lääkärikäyntiä vaativa vaiva, semminkin kun pojat suunnittelevat vuokraavansa huomenissa lumilaudat. Äiteetä hirvittää, mutta toki olen valmis lähtemään kuskiksi tutulle lääkäriasemalle, jos tarve vaatii..


Sairastelusta huolimatta pihalle on päästy. Tarkoin harkitut iskuryhmät ovat valloittaneet rinteitä, pulkkamäkiä ja latuja, ja kelit ovat olleet upeat. Tänään kiipesimme miehenpuolen kanssa kätkän rinteitä, ja tunturituulesta huolimatta auringon paisteessa oli jo ripaus kevättä. Lämpö piti kuitenkin hakea nuotion äärestä, ja loppuviimein seitsemäntoista kilometrin jälkeen minttukaakaosta. Ja illalla vielä mökkisaunasta. Urheilun ja löylyjen päätteeksi unta ei tarvinne kuitenkaan hakea, sen kuin sukellan lakanoiden väliin ja heittäydyn nukkumatin kyytiin. Vielä on lomaa jäljellä!

ilon kautta lomalle

Työviikko meni ensimmäisen totaaliväsypäivän jälkeen nopeasti. Onko siitä vain viisi päivää, kun kotiuduimme häähumun ja kiasmatapaamisen viipyilevässä jälkilämmössä? Kaverikahvit oli onnistunut kohtaaminen, ja vaatii vielä useamman uusinnan. Ikimuistoisten kaverikahvien lisäksi museo tarjosi meille sunnuntaina myös nykytaidetta, puhuttelevan pyrähdyksen verran, ja tuo tunnin näyttelykierros tarjoaa myös tämän päivän prologin. Vaikuttavin kolmesta esillä olleesta taiteilijasta oli irakilaissyntyinen adel abin, jonka töitä oli eri puolella museota. Alakerran "baghdadin matkatoimistossa" pyöri videoinstallaatio, jonka kuvat jäivät lähtemättömästi mielen verkkokalvolle.

Videoinstallaatio oli "turistimainos" baghdadin kaupungista. Esittelyvideossa makea naisääni kertoili vuolaasti muinaisen suuren kaupungin ihmeistä ja nähtävyyksistä, mutta kuvissa nähtiin kauhua ja kuolemaa, joskin myös välähdyksiä toivosta. Murheen ja riemun kuvat vuorottelivat varoittamatta, yhdessä hetkessä äiti tunnistaa poikansa ruumista, toisessa amerikkalaiset naissotilaat tanssivat kadulla. "Turisti-infossa" jaettiin baghdadin esitettä, josta selviää mm. kaupungin museot -jotka valitettavasti ovat kaikki tuhottu tai ryöstetty ja siksi kiinni. Autonvuokraajia varoitetaan polttoaineen vaikeasta saatavuudesta, ja menopeliksi suositellaan tankkia, jonka voi valita useammasta eri mallista. Karmein valokuvin kuvitettu esite päättyy varoitukseen: do not trust anyone!

Kuvan ja äänen ristiriita aiheutti välillä naurunpyrskähdyksiä, ja kiirehdinkin katsomaan ympärilleni.. eihän kukaan vain luule minun naureskelevan vakavalle asialle? Näyttelyn idea selkiytyi yläkerran aulassa. Non stoppina pyörivässä videohaastattelussa taitelija kertoo töidensä synnystä. Lapsuus ja nuoruus sotaa käyvässä kaupungissa tulee ulos kuvina ja kuvasarjoina, taiteena. Musta huumori ja ironia on taiteilijasta hyväksyttävä lähestymistapa kaikkeen inhimilliseen, sillä nauru vakavalle herättää tunteita ja ajatuksia, ja taiteen tehtävä on jättää jälki kokijaansa. Kyllä adel oikeassa on. Huumori on toimiva keino käsitellä pahaa, riehuupa vihollinen sitten maalla, merellä ja ilmassa tai omassa kehossa.

Syöpäkin on vakava asia, mutta sille voi hetkittäin yrittää nauraa, tai ainakin syöpäelämälle, joka on täynnä vastakkainasetteluja. Iloa ja pelkoa, toivoa ja epätoivoa, ja sitten sitä riemukkainta: arjen ja sairauden limittymistä. Tänäänkin pohdin kuumeisesti, pakkaanko pohjoisen reissulle ollenkaan mukaan uusia rintojani. Ne ovat kyllä kätevät ja kovin luonnikkaat, mutta vaativat tarkkaa huolenpitoa ja kassillisen hoitovälineitä. Pumpuliset proteesit hoitavat edustustehtävän aivan yhtä mallikkaasti, varsinkin kun luvassa on urheilullista menoa. Vancouver-pakettinikin pääsee vihdoin testiin. Keskiviikon liikuntatuntia ei lasketa, sillä pöperölumessa kahlaaminen ei opestakaan ollut oikeesti hiihtämistä, saati kivaa.

Huumoria voi tehdä myös todella vakavista asioista. Urheilustakin. Tästä todisteeksi you tubesta löytyvä videonpätkä, jossa uskalletaan jo nauraa viikon takaiselle rökäletappiolle 1-6. Sen myötä, iloista lomaa meille kaikille, keillä se on!

kiasman lämmössä

Toisena sairasloman jälkeisenä aamuna kelkkani kulki työmaalle jo varmoin potkuin. Jakolaskut alkaa olla hanskassa, mooses joukkoineen on saatu matkalle kohti kanaanin maata ja englannissa ollaan kappaleessa 13. Good morning ladies and gentlemen! Tästä tämä taas lähtee, ilon kautta, vaikka maanantainen työhönpaluu oli riemullisen lisäksi rankka. Ensimmäinen koulupäivä verotti voimia, ja illalla väsy vaati jo vaaka-asentoa. "Tää äiti on nyt tullut tänne sairaalaan, ja se hoitaja vois vaikka hieroa tän potilaan varpaita. Ai tämä onkin kosmetologi? No voisin sitten ottaa manikyyrin, kiitos". Pari minuuttia liian pitkän hiljaisuuden jälkeen asiakas havahtuu kosmetologin hääräykseen ja raottaa silmiä. "ÄLÄ OIKEASTI AVAA SITÄ KYNSILAKKAPURKKIA TÄÄLLÄ OLOHUONEESSA KIITOS!".

Tiistai-iltana jaksoin jo enemmän. Päivällisen jälkeen paistoin muutaman pellillisen daim-pipareita työpaikan pullapäivää varten, keittelin lakkasoppaa keskiviikon vieraille ja iltavillin kesyttämiseksi loruttelin peltosen kanssa rytmikorteilla (kiitos ansku!). Lorujen jälkeen siirryin pianon ääreen tapailemaan slaavilaisia sävelmiä, joita tällä viikolla laulamme musiikin tunneilla. Kalinkan, kulkukauppiaan ja balatonin junan tahdissa peltonen jaksoi vielä tanssia, mutta haikeammat sävelmät eivät oikein sopineet esiintyvän taiteilijan musiikkiliikuntahetkeen. Miskan soudellessa joella päätti peltonen vaihtaa intiaani-teemaan, ja lauloi kuuluvalla äänellä venäläisen kansansävelmän päälle "istuva härkä, takapuoli märkä, mahtava päällikkö on..". Protestista huolimatta soittelin musiikin maisterin laatiman laululistan läpi, ja sieltä löytyikin uusi helmi.

Tosiystävyys - Nastajaszhij drug

Aidon ystävän jos saat, tiedäthän:
kulkee kanssas hän halki elämän.
Murheen hetken tullen
ystävä sua kuullen
pyyteetönnä valmis on
sua auttamaan.

Tämä laulun ensimmäinen säkeistö olkoon kiitoksena teille kaikille, jotka tapasin sunnuntain kiasma-kahveilla. Olin hämmentyneen-iloisen-kiitollisen yllättynyt nähdessäni saman pöydän ääressä ystäviäni matkan varrelta, aina seimestä syöpäsisariin. Etukäteen ehdin jo miettiä, miten toisilleen vieraat ihmiset löytävät yhteistä puhuttavaa, kun kaikki eivät tunne toisiaan eivätkä edes sairasta syöpää (luojan kiitos).. mutta huoli oli turha. Siellä missä kaksi tai kolme naista kokoontuu yhteen, ei hiljaista hetkeä tule:) Saati jos naisia on pari-kolme pöydällistä.

Tarjoilija nappasi meistä kuvankin, mutten tullut kysyneeksi kaikilta sen julkaisemisesta. Kuvassa hymyilee joukko naisia, sillä viitekehyksestä huolimatta kohtaamisemme oli kaikin puolin mukava ja voimaannuttava. Kuulimme surullisia kertomuksia nopeasti edenneistä syövistä, mutta myös tuttavista, jotka olivat vastoin kaikkia odotuksia selvinneet huonoennusteisesta taudista. Hämmästelimme yhdessä ymmärtämättömyyttämme taudin alkuvaiheessa, mutta kiitimme onneamme, kun meitä voitiin hoitaa. Surimme tuskaa ja huolta, mitä sairautemme aihettaa lähipiirille, mutta iloitsimme perheestä ja läheisistä, jotka tuovat elämään merkitystä ja toivoa vaikeimpina aikoina. Olimme suuna ja korvana, ihmisinä toisillemme. Tämän tapaamisen muistoissa lämmittelen vielä pitkään. Kiitos meille!