jäähyväiskiertue ja kaverikahvit:)

Eilinen vierailuni proteesitavaratalossa vetää vieläkin suun hymyyn. Tissin osto ei ole ollenkaan niin hankalaa ja ikävää kuin vaikkapa housujen hankkiminen, ja sovituskopista voi kuulua ähinän sijasta helakkaa naurua. Varaosamyyjä satu on erikoistunut rintoihin, ja osaa hommansa vähintään yhtä hyvin kuin vaateputiikin pukeutumisneuvoja. Tuonne vähän lisää pyöreyttä, eikö vain?, kysyi satu, ja ojensi seuraavan mallin. Sovitus- ja mallailukierroksen päätteeksi löysimme juuri minulle passelin (eli nuorekkaan ja sporttisen;) etuvarustuksen.

Itsekiinnittyvät rintaproteesit eivät kuitenkaan ole hyllytavaraa vaan tilattava keskusvarastotuote, joten tuleva viikonvaihde pitää pärjätä vielä pumpuleilla. Harmittelin tätä satulle, tiedossa kun on hääjuhlakin. Olin ajatellut suunnata uusine rintoineni heti kaupungille hankkimaan keväisen juhlaleningin, sillä ainoa talvinen juhlapukuni on tyköistuva, nimenomaan d-istuva. Taitava myyjä käänsi tämänkin myönteiseksi sattumaksi: nythän on mahdollista pitää vanhoille rinnoille oikein jäähyväisjuhla. Koska häät ovat pääkaupungissa, tulee juhlan sijasta järjestettyä oikein jäähyväiskiertue:)

Kiertue lähtee justiinsa, jotta ehtii koneelle. Helsinki-vantaalta matka jatkuu seutuliikenteen bussilla ja ratikalla majapaikkaan, joka on vaatimattoman mielenkiintoinen (ja jonka ravintolan ruokalistalla on edelleen suosikkina näkkileipä). Lauantaipäivä hurahtanee häähumussa, mutta sunnuntaille ajattelin aivan erityistä ohjelmaa. Sairaslomani on ollut todellinen kaverikuukausi, olen saanut kahvitella monien ystävien kanssa, sellaistenkin, joita harvemmin ehdin arkena tavata. Sunnuntaina, sairasloman viimeisenä päivänä on kaverikuukauden päätökseksi vielä yhdet kaveritreffit. Nyt ei ole pomon leipomaa pullaa, mutta eiköhän KIASMAN cafesta jotain purtavaa saa. Eli, ystävät ja tuttavat, vanhat ja virtuaaliset:

Tervetuloa kaverikahveille kiasman kahvioon kalevalan päivänä 28.2 klo 12.00.

Hmm.. miehenpuoli huutaa jo ovelta että auto/kone lähtee. Olen blogin ja s-postin tavoitettavissa viikonloppunakin, mutta sunnuntaina minut tosiaan löytää tuolta paikasta. Mielelläni tapaisin teitä toverit, tutut ja uudet tutut:)

Ja vielä..
Esikoinen saapui juuri koulusta. Kyseli, mitä laukkuja sängyllämme oikein lojuu -ei ollut kuulema KUU(nne)LLUT mitään vanhempien (karku)matkasta. Tuli sentään kysyneeksi asiasta ennen kuin hurautamme kentälle:)

kuntopiiriin vaan

Veltto lihas vie ihmisen kauheaan turmioon.
Veltto lihas vie ihmisen kauheaan turmioon.
Etkö sitä jo kantapään kautta tiedä,
että lihas ei laiskaa elämää siedä
vaan haluaa päästä liikunnalliseen hurmioon.

Jos kenenkään lihas on tänä aamuna
väsynyt ja kapea,
niin liikuntatuntimme jälkeen se on
kimmoisa ja rapea.

Hei kaikki kuntopiiriin vaan,
missäs sitä velttoillaan?
Pii paa pii paa.
Ei jäädä saa makoilemaan
kipsissä luutumaan.

Älä ikinä koskaan kuntoilua pelkää.
Älä ikinä koskaan käännä sille selkää.
Sillä kun aikuista ja lasta friskaa,
se venyttää ja notkistaa paksua niskaa.
Älä ikinä koskaan kuntoilua pelkää.

Jos kainalosauvat sua ahdistaa,
viskaa ne tänään ojaan.
Pyörätuoli hei hanaa,
rohkeasti rullatkaa.
Kipsit menoa hidastaa,
nurkkaan ne singotkaa.

Hei kaikki kuntopiiriin vaan,
missäs sitä velttoillaan?
Pii paa pii paa.
Ei jäädä saa makoilemaan,
kipsissä luutumaan...

Kuntopiiriin vaan!


Tietokoneen ruudulla tämä hupaisa liikunnan korkea veisu näyttää vähän vaisulta, mutta käypä kurkkaamassa täältä , miltä laulu kuulostaa uusimmassa risto räppääjä elokuvassa (neljä tähteä meidän perheyleisöltä!). Martti ja pantse syrjä eivät lääkäreinä ehkä vakuuta, mutta hyvä meininki heidän johtamassaan lastensairaalassa on. Jos lähikaupungin mehiläinen muistuttaisi vähänkin tuota svengaavaa karkkisairaalaa, ei peltostakaan tarvitsisi tsempata viikkokausia korvakontrolliin.


Kuntopiirilaulun sävel on iiro rantalan, ja sanoittajiksi arvelisin nopolan sisaruksia. Sanat ovat lapsellisuudessaan hauskan ja kökön välimaastoa, mutta sanomaa niissä on kuin gospelissa konsanaan. Itse olen kokenut liikunnan ilosanoman todeksi korkean verensokerin hoidossa. Viimeisimmässä raskaudessa jouduin pistämään insuliinia kahdeksan kertaa päivässä, ja vaikka
synnytyksen jälkeen sain heittää piikit pois, jäi vaivaksi vielä korkea paastoarvo ja heikko sokerin sieto. Aamuisin verensokerimittari saattoi näyttää seitsemää, ja kolmen ruokalajin päivällinen nosti lukemat lähelle kymppiä. Perusterveistä elintavoista ja BMI-luvusta 21 huolimatta kakkostyypin diabetes alkoi kolkutella ovella. Ei kun kuntopiiriin vaan..


.. ja tulosta alkoi näkyä. Tarkalla ruokavaliolla ja säännöllisellä liikunnalla verensokeriarvot ovat kaunistuneet, ja näillä lukemilla kehtaan jo mennä tapaamaan diabeteshoitajaakin. Paastoarvo on pysytellyt viiden tuntumassa, eivätkä ruokailun jälkeisetkään verensokeriarvot ole enää patologisia. Mutta liikunnan ja aikuistyypin diabeteksen välisen yhtälön tietävät kaikki, ja omat kokemukseni ovat vain pätkä pitkää todistusten ketjua. Kuka sen sijaan tietää, että tutkimuksissa on havaittu selvä yhteys liikunnan ja (rinta)syövän välillä?


Rintasyöpäyhdistyksen viimeisintä rinnakkain-lehteä selatessa löysin tällä hetkellä paljon ajankohtaisemman syyn kuntoiluun: tutkimusten mukaan 3-5 tuntia liikuntaa viikossa vähentää rintasyövän uusimisriskiä 40%. Kyllä tällä tiedolla taas jumpassa jalka nousee. Vaikka mittari näyttää 30 pakkasastetta, on pakko käydä ainakin pari korttelia kiertämässä keppien kanssa. Ja ensi maanantaina tämä tyttö suunnistaa taas pitkästä aikaa kuntopiiriin vaan..

valkopyykkiä

Siitä puhe mistä puute, eli en malta lopettaa tätä rinnoista kirjoittamista. Lauantain pyykki- ja saunapäivän päätteeksi kodinhoitohuoneen narulta löytyi tilannekomiikkaa, jonka halusin jakaa kanssanne. Valkopyykin seassa kuivuvat nallen korvat, a-kupin ensiproteesit tai pumpulitissit, kuten peltonen niitä nimittää. Vaikka kieltäydyin näyttämästä pumpuliproteeseja päiväkotikavereille (peltonen sitä tosiaan viime syksynä pyysi), voin aivan hyvin esitellä ne tuossa pyykkinarulla, jossa ne kuivuvat huomisaamuksi. Ja jos eivät kuivu, turvaudun pirkka-nikseistä tuttuihin sukkahousuihin.. Niitä kukaan erota villapaidan alta:)

Sairaala lahjoittaa rinnanpoistoleikkauksen jälkeen pumpulisen ensiproteesin, kokoa s, m tai l, ja jota pidetään samoin lahjaksi saaduissa verkkoliiveissä, jotka eivät hankaa haavaa. Lääkäri kirjoittaa mukaan vielä maksusitoumuksen, jota vastaan saa oikean proteesin, suosituksen mukaan noin neljän-viiden viikon kuluttua leikkauksesta, eli kun haava on parantunut kunnolla. Edellissyksynä lähdin sairaalasta l-koon ensiproteesin kanssa, mutta nyt sain valita aivan vapaasti. Vau. Päädyin kokeilemaan pienirintaista elämää, ja kohta neljän viikon kokemuksella taidan myös pysyä näissä mitoissa. Ainoa haittapuoli pienirintaisena olossa on tähän asti ollut vatsa -nimittäin ylävarustuksen pienentyessä mahamakkarat korostuvat. On nolon näköistä, jos naisihmisen sivuprofiilista näkyy ovesta tullessa ensimmäisenä keskivartalo, mutta tuolle asialle voi sentään tehdä jotain. Vatsalihasliikkeitä on luvassa poikittain ja suoraan.. ohjeet on jo tulostettu. Kiitos välittäjälle!

Haava alkaa olla hyvin parantunut, ja olenkin jo tilannut sovitusajan proteesipajalle. Ensi torstaina pääsen sadun kanssa suunnittelemaan uutta etuvarustustani. Viime käynnilla tuo asiantunteva varaosamyyjä vilautti minulle jo irtotissien rolls royce-mallia, ihoon kiinnittyvää kevytproteesia, jonka kanssa eläminen kuulosti helpolta. Sitä en kuitenkaan mukaani saanut, sillä tulossa ollut sädehoito teki ihosta hetkellisesti liian herkän silikonikiinnitykseen, mutta tulevaisuutta ajatellen satu esitteli minulle tätä uusinta innovaatiota. Minuun teki vaikutuksen erityisesti se, että rinta pysyi kiinni käden ihossa vaikka kättä heilutettiin ja ravistettiin. Lenkkipolulle siis uskaltaisi mennä. Itsekiinnittyvän mallin kanssa ei tarvita edes erityisiä proteesiliivejä, joissa irtorinta sujautetaan ommeltuun taskuun, vaan daisarien pysyessä itsestään kiinni voi päälle pukea ihan tavalliset liivit. Pitsiset, hempeät, sporttiset, nuorekkaat, normaalihintaiset..

Kyllä sitä ihminen tulee onnelliseksi pienistä asioista. Kuten nyt vaikka siitä, että tissit pysyvät itsestään paikoillaan:) Toivottavasti ne torstain jälkeen pysyvät.

pikkuäiti

Lapset ovat suhtautuneet rintaleikkaukseeni tyynesti. Isommille riittää tieto siitä, ettei syöpä ole uusinut, ja he osaavat nauttia äidin sairasloman hyvistä puolista. Aamuisin ei viimeisen kouluunlähtijän tarvitse raivata pöytää, kotiavainta ei tarvitse muistaa ottaa matkaan eikä tiskikone odota koulusta palatessa tyhjentäjää, siinä ehkä kolme kärjessä. Iltapäivisin jutustellaan enemmän kuin normiarkena yleensä ehtii, koulujuttuja ja esiteinien turinoita. Tämä hengähdystauko on tehnyt hyvää muullekin kuin haavalleni.

Nelivuotiaammekin on ollut päiväkodissa lyhyempiä päiviä, ja välillä on nautittu myös arkivapaista, kuten tänään. Huomenna neiti haluaa kuitenkin taas tarhaan, siellä kun on kaverit ja ihanat päiväkodin tädit, jotka pitää kotiinlähtiessä halata moneen kertaan. Ihanat tädit pitävät myös vanhemmat ajan tasalla peltsin tekosista ja jutuista. Äidin leikkaus tiedettiin hoitopaikassa jo ennen kuin muistin siitä mainita. Peltonen on luottamuksella kertonut (kuinkahan monelle?), että äitillä ei ole enää tissejä, sillä on KAKSI VIIVAA. Heti perään neiti on kuitenkin muistanut kertoa, että HÄNEN tissinsä kyllä ovat tallella. Varmemman vakuudeksi povikuningatar on vielä nostanut paidan helman ylös ja vilauttanut etumustaan, että täällä ne on, katsokaa vaikka.

Hyvä että ovat tallella, sillä juuso, iivari ja muut vauvat tarvitsevat pikkuäidin hoivavietin iskiessä ravitsevaa rintamaitoa. Muutoinkin pikkuisista pidetään hyvää huolta, esim. vaippaa vaihdetaan alituiseen, ja ulkopuolisesta tarkkailijasta näyttää siltä, että perheeseen on iskenyt vähintäänkin rotavirus. Onneksi tukiverkostokin on olemassa, sillä jos äidillä on menoja tai väsymystä, vauvat tulevat mummun luokse hoitoon.

Eräänä iltapäivänä "mummo" luki lehteä, ja äiti hoiteli vieressä puolialastomia pikkuisiaan. Vauvat olivat kuulema kovin itkuisia, ja niitä piti lohdutella, puuhaa tuntui olevan yhdelle äidille liikaakin. Kesken touhukkaan leikin pikkuäiti totesi haaveksuen, että "isona mää haluan kyllä tulla äidiksi". Toivottavasti tulevana oikeana mummona kyselin syytä moiseen toiveeseen, olihan äidin homma selvästi aika rankkaa. Peltoselta tapaa saada rehelliset perustelut asiaan kuin asiaan, eikä nytkään tarvinnut pettyä. Kaksi syytä tuli heti mieleen: Saa pukea vauvoille kauniita vaatteita, ja saa nukkua isin kanssa isossa sängyssä.

Ei yhtään hullummin perusteltu.. mutta silti toivon, että mummoaikaan on vielä paaaaaljon vuosia.

uimapukukierros

Meitä on kolme sisarusta, vaikka muuta tsehovilaista ei nuoruudessamme taida olla kuin pikkukaupunki ja tyttösten määrä. Itse olen olga -niin ja opettaja- vanhin mutta pienin. Eivät siskotkaan mitään koripalloilijoita ole, ja samankokoisuudesta oli nuoruudessa monasti hyötyä. Kun ei ollut "mitään päälle pantavaa", napattiin pusero nuorimmalta, hame keskimmäiseltä ja kengät omasta kaapista tai äiteeltä, ja jo kelpasi pikkukaupungin kylälle lähteä. Haittapuolena tässä ristiinpukeutumisessa oli tosin pitkät laina-ajat ja suklaatahrat rintamuksissa..

Nykyään vaatekaappimme ovat satojen kilometrien päässä toisistaan, mutta vaihtosysteemi toimii edelleen. Keskimmäinen sisarus oli koiramäen serkusten kanssa huushollerskana männä viikolla, ja taas päästiin sovittelemaan vaatteita. Nyt saivat kyytiä kaikki vähänkin avarat tai väljät yläosat, sillä muutos deekupista aa miinukseen on erinomainen syy uudistaa vaatekaapin sisältö. Olen taas xs, jihaa!

Vaatteita penkoessa löytyi kaapin perältä myös vanha uimapuku ajalta ennen ensimmäisen rinnan poistoa. Pakkohan sitä oli sovittaa. Pumpuliset ensiproteesit eivät oikein uikkarin alle passanneet, joten kuva napsaistiin ihan ilman toppauksia. Onhan tässä uudessa lookissa kieltämättä totuttelemista, lauta mikä lauta, mutta operaatiota en kadu hetkeäkään. Ja kun oikein miettii, löytyy tästäkin tilanteesta niitä kuuluisia myönteisiä puolia. Ei kuulkaa enää hölsky lenkkipolulla..

Sisko hoksautti vielä, että jatkossa voisin myös pukeutua toppeihin ja nuorisoliiveihin, ihaniin hello kitty-rintsikoihin ja kapeaolkaimisiin vaaleanpunaisiin hörsötyksiin, jotka entisissä mitoissa olisivat näyttäneet päälläni vähintäänkin hutsahtavilta. Pienirintaiselle mahtuvat myös nuorisomitoituksen vaatteet, joten tässä ovat aivan uudet markkinat aukeamassa. Täältä tullaan seppälä, fiorella ja henkka maukka.. kunhan vain saan ensin ne aidot silikonit proteesipajalta:)

kokemus tuo varmuutta

Mies teki eilen viimeisen työpäivän the Firmassa. Aurinkoisena iltapäivänä suksia pohjustaessa hän kommentoi fiilistään reilun 3000 työpäivän jälkeen sanoilla "haikea ja outo, mutta kevyt ja rento". Tämä juttu vaatii vähän pohjustusta.

2000-luvun lama on kohdellut meitä tähän mennessä reilummin kuin 90-luvun lama. Edellisen laman aikoihin olimme opiskelijoita, vastavalmistuneita, työttömiä tai harjoittelijoita -joka tapauksessa hyvin vähävaraisia (jos myöskin hyvin huolettomia ja hyvin onnellisia). Kasarmintien kaksiossa elettiin perunabudjetilla, sillä ainoa varma tilitapahtuma kuukausittain oli vuokranmaksu, 2600 markkaa. Työtilanne oli suorastaan surkea, mutta keskellä syvintä lamaa miehenpuolta onnisti: hän pääsi kesätöiden jälkeen harjoittelijaksi the Firmaan.

Nuoren parin talous nousi hiljalleen suosta, samaa tahtia valtiontalouden kanssa. Opiskelija ja harjoittelija, kohta myös esikoinen muuttavat kaksiosta kolmioon. Esikoisen syntymän aikaan mies valmistuu ja työpaikka the Firmassa vakinaistetaan. Käytetty sitikka vaihdetaan farmariin ja perhe kasvaa. Autolainan lisäksi otetaan asuntolaina, ja nelihenkinen perhe muuttaa neljän huoneen rivitaloasuntoon pois kaupungista. Vaimokin saa vihdoin tutkintodistuksen, töitäkin, ja nyt halutaan jo omakotitaloon. Ja kun se on saatu, tarvitaan jo kaksi autoa. Sitten viljellään pihapiiriä ja pirttiä. Kolmen lapsen kanssa neliöitä tarvitaan lisää, ja tontille nousee pihasauna ja -tupa.

Mutta lihavia vuosia seuraa aina laihat vuodet, tämä tiedettiin jo faaraon hovissa. 2000-luvun laman alkaessa suhtauduimme taloustilanteeseen tyynesti, tämä on nähty ja koettu. Kokemus tuo varmuutta, kuten mainoksessa sanotaan. Vaikka keltaisesta kotitalostamme ei vielä ole lunastettu vasta kuin ehkä tupa ja kamari, on meillä sentään vakituiset työpaikat ja taattu toimeentulo, ajattelimme kiitollisina ja tyytyväisinä. Nöyriä ja kiitollisia olemme olleet myös joka kerta, kun uutisissa on kerrottu irtisanomisista, sillä ne eivät ole osuneet kohdalle eivätkä lähipiiriin. Sitten tuli jotain, mikä osui, mutta positiivisessa mielessä. Tuli "paketti", rahallinen kertakorvaus vapaaehtoisesta irtisanoutumisesta.

Lähes kuusitoista vuotta the Firmassa, edelleen mieluisa ja haastava työ sekä kivat työkaverit, joten lähtöajatusta piti kypsytellä muutama kuukausi, mutta joulun alla asia oli jo aivan varma. Olimme lasten kanssa otettuja, kun mies kertoi suurimmaksi syyksi lähtöönsä halun olla enemmän kotona. Alituiset työmatkat ovat tarkoittaneet sitä, ettei isä ole aina päässyt kevätjuhliin, turnauksiin ja näytöksiin, balettikuljetuksiin, läksynkuulusteluihin ja kylästelemään, aamupalalle, päivälliselle ja iltapesulle. Mutta nyt pääsee! Vaikka työpaikallakin ollaan oltu haikeissa tunnelmissa, ovat monet tulleet onnittelemaan rohkeasta ratkaisusta.

Uusi elämänvaihe tuntuu kutkuttavan kivalta. Miehen tulevasta pestistä ei ole tietoa, mutta ajatuksia ja virityksiä toki on. Kuitenkin sen sijaan, että etsisin miehelle uusia töitä, löydän niitä hänelle kotoa. Makuuhuone odottaa tapiseerausta, yläkerran aula uudelleen järjestelyä ja... Ennen kotihommiin ryhtymistä on kuitenkin luvassa olympiahuumaa, eikä liene sattumaa, että urheiluhullun viimeinen työpäivä osui talvikisojen aattoon. Passitimmekin vapaaherran viikoksi pohjoiseen palautumaan työputkestaan ja katsomaan kisoja, nauttimaan elämästä ja juhlistamaan uuden alkua. Terveiset pullapirttiin, leppoisaa lomaa!

Ja kuten lupasin, kotona pärjätään kyllä. Tämän yh-viikon salaiset aseet ovat pitkämielisyys, kiireettömyys ja täyteen ladatut ruokakaapit. Kuten sanottua, kokemus tuo varmuutta:)

minä, izzie ja hyvät uutiset

Saattelin tänään viimeiset apuhoitajat junaan ja yhtäkkiä talossa on hiljaista. Koiramäen kaksoset eivät kiistele, eikä pikku-laurilla ole iltavilliä, yläkerran väkikin painui kiltisti kammareihinsa iltapalan jälkeen. Iltayhdeksältä parkkeerasin pitkästä aikaa sohvalle teekupin ja läppärin kanssa, ja koska naiset voivat tehdä monia asioita yhtäaikaa, napsaisin vielä telkkarin päälle. Tarkoitus oli päivittää blogi, mutta jumituin tunniksi neloskanavalle.

Pitkän tauon jälkeen tapasin ruudussa meredithin ja ystävät. Gracen sairaala on puuhakas paikka, siellä kun tapahtuu yhdessä jaksossa enemmän kuin keskiverrossa suomalaisessa keskussairaalassa koko vuoden aikana, mutta greyn anatomia on ihan laadukas ja moniulotteinen sarja. En ole seurannut sitä enää kuin satunnaisesti, sillä oma sairaus vieroitti sairaalaviihteestä, kuten myös poliisisarjoista ja koko teeveestä. Draamaa kun riitti omassakin elämässä, ja kuolemalle olin selvästi allergisoitunut.

Tämän iltainen virtuaalivierailu seattleen oli kuitenkin antoisa. Heti jakson alussa näin, miten peritoneaalinen sytostaattihuuhtelu toteutetaan. Trendelenburgissa makaavaa nukutettua potilasta "vatkattiin" koko leikkaustiimin voimin, jotta tähystysputkista tuleva solumyrkky leviäisi mahdollisimman tasaisesti vatsaonteloon. Muutaman tunnin tiputus hereillä, sängyssä lueskellen alkoi tuntua kesyltä kemoterapialta tähän verrattuna, ja tunsin suurta kiitollisuutta siitä, ettei oma lääkärini lämmennyt edellissyksynä tällaiselle hoitomuodolle, kun sen perään kyselin. Huonosti siedettyä, liian paikallista minulle ja vasta kokeiluasteella suomessa, olivat ylilääkärin kolme pätevää perustetta marraskuussa 2008. Gracessa hoito oli kuitenkin jo ihan triviaa. Toivotaan tämän iltaiselle tv-potilaalle täydellistä toipumista ja tautivapautta!

Lääketieteellisen tiedon lisäksi tarjolla oli myös vertaistukea. Kuinka iloitsinkaan izzien puhtaista pet-kuvista! Apulaislääkärin syöpä on pitänyt jännityksessä, mutta nyt tauti näyttää voitetulta ja uudet työtkin kutsuvat. On aika katsoa eteenpäin ja uskoa tulevaan, ostaa sukset. Izzien puolisokin päätti jaksaa rinnalla kulkemista, hyvä karev! Jos syöpä syö potilasta, on se kova paikka läheisillekin, ja vain osa murheista on yhteisiä. Karev antaa komeat kasvot syöpäpotilaan puolisolle, ja niitä oli ilo katsella oman miehen ollessa työreissulla.. terveisiä vaan katajanokalle:)

Izzien lisäksi myös minä sain tänään hyviä uutisia, ja juuri niistä uutisista oli tänään tarkoitus kirjoittaa.. Pitkähkön prologin jälkeen mervi saa itse kertoa ne teille.

"Rintarauhasessa ei tule esille syöpämuutoksia, ainoastaan normaalia tavanomaista fibrokystista mastopatiaa. Lisäksi potilaalta poistettu kolme luomea ja nämä tavallisia, ei poikkeavia".

:)

nallen korvat

Päiväkodin väki harjoittelee näytelmää "pieni punainen kana", eikä pääroolin esittäjästä ole epäselvyyttä. Peltonen osaa omien vuorosanojensa lisäksi myös karhujen, hiirten, kettujen ja muiden tarhakavereiden osuudet, joten kotonakin voi harjoitella -kunhan kana vain saa suostuteltua kotiketut ja -hiiret leikkiin mukaan. Onnistuneeseen näyttämöllepanoon tarvitaan myös rekvisiittaa, jota kekseliäs neitimme kyllä löytää.

Sunnuntaiaamuna suihkusta tullessa olivat puuvillaiset ensiproteesini kadonneet. Pujotin päälleni pelkän verkkoliivin, ja lähdin etsimään kadonnutta täytettä lastenhuoneesta. Peltonen seisoi siellä kypärälakki päässä, mallaten tissejä päälaelleen. Puuvillaproteesit olisivat kuulema olleet mitä mainioimmat nallen korvat, ja ne olisi pitänyt kiinnittää lakkiin hakaneuloilla. En kuitenkaan suostunut moiseen, vaan uitin pumpulit oikeille paikoilleen, tai ainakin sinne päin.

Näytelmäharjoitukset saatiin silti aikaiseksi. Lankomies sai pääroolin peltosen ollessa kertoja, ja muukin läsnä oleva suku pääsi mukaan. Nämä harjoitukset jäivät tosin lyhyenlaisiksi, kun kertoja löysi "käsikirjoituksestaan" kiinnostavampia juttuja, ja unohtui lukemaan hello kitty -lehteä.

tervetuloa kaverikahvilaan

Kuvittelin "varmuudenvara-rinnanpoiston" etukäteen jotenkin pienemmäksi operaatioksi. Kuitenkin, loogista kyllä, oikea rinta oli yhtä suuri kuin vasen, ja pistoja piisaa kainaloon saakka, yhteensä neljäkymmentä nättiä neulanjälkeä. Toipuminen on edennyt mallikkaasti ja huomenna pääsen ompeleista eroon, ensi viikolla tuskin muistan koko haavaa. Pitänee liimata käsi housuntaskuun, etten tarttuisi toimiin turhan rivakasti, kun tekemisen halut ja fyyysiset edellytykset eivät aivan kohtaa. Mieli palaisi nytkin laduille ja poluille, jopa kauhan ja mopin varteen, sorvinkin ääreen, mutta mervi kirjoitti kuukauden lomaa (koti)töistä. Haavan parantuminen vie aikansa.

Mitään ei oikeasti tarvitsisi tehdä, jos vain malttaisin olla tekemättä. Kotilehdon kuningattarella on valtakunnassaan kaikki hyvin: isä-sisäkkö hoitaa kotia ja kruununperijöitä, ja pakastin pursuaa pullaa ja ruokaa. Kätevä emäntä olisi osannut varmasti parin leikkaushaavan kokemuksella ennakoida "kädettömyyden", laittanut ruokaa ja leiponut varastoon, mutta tämä emäntä vain lenkkeili ja kuntoili varastoon. Pakastin täyttyi toisenlaisella taktiikalla..

Pari viikkoa sitten lauantaina puhelin soi kesken iltalenkin. Pääemäntä soitti ja kysyi, ehtisinkö hakemaan heiltä vähän lämpimäisiä, olivat lastenlasten kanssa leiponeet päivän kuluksi. Itselläni oli kiire hurvittelemaan, mutta pullakuski tuli avuksi. Minun pullataikinaani tulee puoli litraa maitoa ja 13 dl jauhoja, mutta näihin lämpimäisiin oli tainnut hulahtaa vähän enemmän tarveaineita. Pääemäntä (jota jossain työpaikossa myös pomoksi kutsutaan) oli hiukka vähän innostunut baakaamaan, kts. kuva. Viemisiä riitti kuulema muillekin.. KIITOS!

Tämän viikon tiistaina taas työkaveri seisoo iltapäivällä oven takana. Jaloissa on kaksi suurta kassia, joiden sisällön arvaan viime vuoden perusteella. Pakastimeen mahdutetaan tällä kertaa lasagnea, kinkkukiusausta, broilerkastiketta ja mitä vielä, kaappiin piilotetaan keksejä ja muita herkkuja. Arvatkaapa kellä on maaliman parraat työkaverit? KIITOS!

Muitakin lähetyksiä on tullut. Pakastimeen on uinut taimen ja pakastemarjatkin ovat ahkerasta sopan keittämisestä huolimatta vain lisääntyneet, hillot samoin, olohuoneen pöydällä tuoksuvat tulppaanit, pari kirjaa odottaa lukemista... ja keittiön kaapissa olevalla suklaalla ratkaisisi pienimuotoisen energiakriisin. KIITOS!

Keittiössäni on siis kerrankin tarjottavaa, ja minut on pakotettu viettämään rauhaisaa elämää. Kun nämä kaksi asiaa yhdistetään, saadaan aikaiseksi monen monta mukavaa kahvihetkeä ystävien kesken... eli: helmikuun ajan kodissamme toimii kaverikahvila. LÄMPIMÄISESTI TERVETULOA, ystävät ja kylänmiehet!