maailmanhistorian suuria tapahtumia

Iltayhdeksältä kotiimme laskeutuu ihana hiljaisuus, jota en yleensä halua rikkoa millään tavoin. Koulupäivässä ja kotielämässä riittää volyymia, ja illalla kuuntelen korkeintaan tietokoneen hurinaa, radio ja tv pysyköön kiinni tai ainakin hiljaisina. Tänään piti kuitenkin etsiä hyllystä sir elwoodien levy "yö tekee meistä varkaat" ja laittaa soimaan ihanan samettinen tulkinta elokuun viimeisestä yöstä, ja muistella samalla erästä elokuun viimeistä yötä.

Kaksitoista vuotta sitten vietettiin helteistä kesää 97, ja helteet jatkuivat elokuulle. Opinnot alkoivat kuun puolessa välissä, ja pyöräilin päivisin yliopistolle shortsit jalassa, t-paita päällä. Hikeä puski siinäkin varustuksessa, jopa istuessa ja varsinkin istuessa. Pelkkä helle ei tätä hikoilua aiheuttanut, vaan osansa oli myös valtaisalla vatsallani ja istumisesta aiheutuvilla supistuksilla. Esikoisen laskettu aika oli 3.9, mutta h-hetkeä odotellessa oli (kai) järkevää suorittaa kvantitatiivista tutkimuskurssia ja muita opintoja, ja todellakin PYÖRÄILLÄ päivittäin opinahjoon kuuden kilometrin matka. Oh dear.

Saapui sitten se laulettu elokuun viimeinen yö ja lauantai-ilta. Vieraita oli kestitty, iltalenkki kävelty ja varmasti vähän PYÖRÄILTYKIN jossain välissä. Ennen puolta yötä kampesin itseni sänkyyn, mutta totesin varsin pian, ettei nukkumisesta tulisi tänä yönä mitään. Hipsin hiljaa makuuhuoneesta kaksiomme toiseen siipeen, ja ryhdyin kuulostelemaan oloani ja laskemaan minuutteja. Vartin välein, sitten kymmenen minuutin välein ja kohta jo viiden minuutin välein. Tällaista se siis on! Söin supistusten välissä kerrostalomme pihapuusta poimittuja omenoita, ja katselin keittiön ikkunasta katulampun valaisemaa parkkipaikkaa. Ikkuna oli auki, ja lämmin, kostea yöilma ja kaupungin äänet tulivat sisälle asti. Mikä ihana yö!

Aamun valjetessa kuului poks, ja istuin lämpimässä lätäkössä. Herätin miehenpuolen, ja lähdimme sunnuntaiaamun auringonnousussa ajelemaan sairaalaa kohti -emme kuitenkaan pyörillä:) Pyhäaamun rauhaisaa tunnelmaa hieman häiritsi suustani ajoittain kuuluva aaaaa, eikä olokaan ollut kovin seesteinen saapuessani synnyttäjien vastaanottoon, positiivisen odottava kuitenkin. Ja odottaahan sitä sai. Esikoisten kanssa ei tarvitse kiirettä pitää, tuumivat kätilöt ja kuuntelivat aamun uutislähetystä kovin keskittyneesti. Puolella korvalla kuuntelin minäkin, vaikkei walesin prinsessan autokolari juuri itseäni hetkauttanut siinä lavitsalla vääntelehtiessä. Hei, minä täällä, minä minä minä! Tullut synnyttämään esikoistani -vähän tärkeysjärjestystä arvon hoitajat..!

Saliin päästiin, kun radion aamu-uutiset loppuivat. Kätilö esitteli huoneen, antoi soittokellon käteen ja kiiruhti aamutv:n ääreen, lupasi kuitenkin lähtiessään, että tämän vuorokauden puolella saamme pitää jo vauvaa sylissämme. Ei paljon lohduttanut, vuorokautta oli jäljellä vielä vajaat 17 tuntia. Asetuimme taloksi, mies kaivoi toiveikkaana repustaan tekniikan maailmat ja itse keskityin tanssillisiin harjoituksiin ja hapen ottoon. Lehdet taisivat jäädä lukematta, kun monitori piirsi käyrälle komeita kukkuloita toisensa perään. Vuorokautta oli jäljellä vielä 16 tuntia, kun kehtasimme viimein häiritä hoitohenkilökuntaa. Jos jotain puudutusta saisi tai silleen?

Ei ollut puudutuksille enää tarvista, sillä sunnuntaipoikamme päätti saapua maailmaan pikavauhdilla vain kahden ja puolen tunnin synnytyksen jälkeen klo 8.58. Puoli kiloa arveltua painavampi pikkumies, 3650g ja 50cm, asetettiin pesujen ja kapaloinnin jälkeen vauvakoppaan, josta tämä katseli vanhempiaan silmät suurina. Vanhempiaan -siis meitä! Sinä tarz.., ei kun sinä isä, minä äiti, tässä lapsi, meidän lapsemme. Näitä sanoja piti makustella suussa vielä illallakin. Ja vielä kuukaudenkin päästä.

Synnyttäneiden vuodeosasto oli täynnä, mutta päiväsali oli iltauutisten aikaan autio. Vain minä olin katsomassa öisiä kuvia pariisilaiselta kadulta ja kuuntelemassa, kun walesin prinsessan kerrottiin menehtyneen kolarissa saamiinsa vammoihin. Vaikka elokuun viimeisen päivän iltana ajatukset pyörivät vielä oman navan ja menneen vuorokauden ympärillä, tunsin myötätuntoa ja hienoista surua. Päällimmäisenä oli kuitenkin vahva onnentunne. Muistan katsoneeni vauvakopassa änisevää nyyttiä, ja ajatelleeni, että kun jotain suurta kuolee, syntyy jotain suurta tilalle:)