omadiagnoosi ja täsmäterapiaa

Puhelimen osoitekirjaan on tullut viime vuoden aikana paljon lisää tuttavia. Ärrän ja geen kohdalta löytyy syöpähoitajien suorat numerot, yleissyöpäpuolelle ja gynelle, peessä on perinnöllisyyspolin outin suora numero ja oosta löytyy oikarisen ja ollilan välistä oirepoli. Toivon tietysti, että yhteydenpito uusien tuttavien kanssa pysyy mahdollisimman vähäisenä, ja muutaman vuoden pakollisen kaveerauksen jälkeen saisimme jättäytyä joulukortin vaihto -tasolle eli kontaktiin kerran vuodessa. Männä viikolla piti kuitenkin itse olla aloitteentekijänä ja pirauttaa yhdelle uusista tuttavista, eli oirepolin sairaanhoitajalle.

Reippaat kolme viikkoa jatkunut olotila, jota kuvaa ehkä ilmaus "kehkokuume ilman kuumetta", tuntui vaativan selvitystä. Flunssanpoikastakin on, jos oikein positiivisesti ajattelee, mutta pienet tuntemukset syvään hengittäessä eivät oikein pikkunuhalla selity. Välillä hengästyttääkin, tosin aivan vähän vain. Ja vain, jos tarkasti ajattelee, eikä sittenkään kovin paljoa. Eli ei oikeastaan yhtään.. vai sittenkin vähän laulaessa ja lenkillä..? Päätin jo olla ajattelematta koko asiaa, mutta kaivelin kuitenkin kenkälaatikosta viime keväisiä sairaalapapereita ja sieltä se diagnoosi sitten löytyi. Tämähän on selvästi sädepneumoniitti, sädehoidon myöhäinen haittavaikutus, joka ilmenee tyypillisesti 1-6kk hoidon päättymisestä. Hurraa!

Kenkälaatikkoarkistosta, sen paremmin kuin netistäkään en löytänyt kuitenkaan ohjeita, miten tätä keuhkojen tulehdustilaa pitäisi hoitaa tai lääkitä. Antibioottia, lepoa vai mustaviinimarjamehua? Kaikista syöpäkontakteistani päätin valita oirepolin, olihan minulla nyt oireita. Torstaiaamun toisen välitunnin lopussa oli viisi minuuttia aikaa eikä kellään ollut opettajalle asiaa, no nyt.. Puheluuni vastasi monotoninen ja selkeäsi artikuloiva naisääni, joka kertoi poliklinikan olevan suljettu koko viikon, ja joka neuvoi soittamaan toiseen numeroon, jos epäilee taudin uusimista. No en totta vie epäile, pois tuollaiset puheet. Halusin vain hönkäistä luuriin, minkä perusteella hoitaja olisi voinut antaa vapauttavan puhelindiagnoosin "selvää sädepneumoniittia äänessä", ja arki jatkaisi taas ihanan turvallista kulkuaan. Ei kuvauksia, lääkärikäyntejä tai puhelinaikoja, ei tuskastuttavaa tulosten odottelua, potilaan roolia tai säälittävää syöpäelämää.

Poliklinikan kiinniolo oli selvä merkki. Puhelinvastaaja vapautti ajattelemasta koko asiaa, ja tietämättään toivotti huoletonta loppuviikkoa. Ja totisesti, ihanan huoleton siitä tulikin! Kouluviikon päätteeksi kokoonnuimme kuukausittaiseen tapaan juhlasaliin laulamaan yhteislauluja virtuoosimaisen maisterikollegan johdolla, eikä parempaa aloitusta viikonlopulle voisi olla. Syyslaulujen sävelten mukana katosivat hengenahdistukset ja muut mahdolliset ahdistukset kauas pois. Kun monisatapäinen kuoro laulaa irlantilaissävelin myrskystä merellä, on satunnainen solisti täysin vakuuttunut selviytymisestään.

"Ei pimeys meitä saa voittaa,
ei pelätä tuulia saa,
anna kirkkaina tähtien soittaa
ja kertoa missä on maa."

Musiikkiterapiaa piti jatkaa myös kotosalla, ja kotiviikonloppuun kuuluikin peruspuuhastelun lisäksi pianonsoittoa ja alttonokkiksen otteiden muistelua. Viikkosiivousta, ruuanlaittoa, kauppareissu, iltalenkki ja päiväkahvit pihalla, viisivuotissynttärit naapurissa ja löylyt pihasaunassa. Omakotiasujan moninaisista syystöistä valitsin omenapiirakan leipomisen, ja sitä syömään piti kutsua toki myös ystäviä. Tällaisen viikonlopun jälkeen tähdet loistavat taas tavallista kirkkaampina ja maakin on turvallisesti näkyvissä.