kesäpäiviä näitä

Aurinko on hellinyt meitä pohjoisenkin ihmisiä tänä kesänä. Ei nyt aivan helteistä ole ollut, mutta mukavaa suomalaista suvisäätä, puolipilvistä ja kahdenkympin paremmalla puolella, pieni tuulenvire pitämässä hyttyset loitommalla. Olemme nauttineet kesäsäästä ja viimeisistä yhteisistä lomapäivistä perheen kera kotipihalla ja lähiympäristössä -siis perhe kotipihalla ja minä siellä lähiympäristössä. Levoton luonteeni vaatii päivittäin ainakin yhden pistäytymisen aidan toiselle puolelle, torikahville, pyörälenkille kylän antiikkiliikkeeseen, leikkipuistoon tai uimarannalle. Vaihtelevasti olen saanut seuraa reissuilleni -ainakin peltonen on aina valmis lähtemään, ja mielellään hänet luovutetaankin matkaan:)

Tyttöjen kaupunkireissulle pikkuneiti halusi puhelimensa matkaan, eikä kiikkumisesta tahtonutkaan tulla mitään, kun kännykkä soi muutaman minuutin välein. Kiivastahtinen puhelinliikenne jatkui matkalla keskikaupungin tötterökojulle. "No hei viivi, kiva kun soitit, mää olen nyt puistossa joo täällä kaupungilla enkä voi alkaa, kuulemiin.. Nyt mää tekstaan sofialle että tulee meille illalla kahvittelemaan..". Tekstaustaidon kanssa on vähän niin ja näin, mutta kännykkäetiketti on puhelinmiehen tyttärellä hallussa -luuri tosin on mallia lelukauppa.




Uimareissulle kotikylän uimamontulle lähdettiin aurinkopäivän päätteeksi, naisporukalla taasen. Pikkuneidillä oli sen verran kiire uimaan, ettei hän tällä kertaa välittänyt jonottaa pukukoppiin. Paria päivää aiemmin isän kanssa neiti oli ehdottomasti vaatinut päästä uimakoppiin. Isä oli hetken ihmetellyt, mikä ujous naturelli-ellillemme oli iskenyt, mutta meinannut sitten, että mennään vaan, kunhan on tämä viltti levitetty. Ja kun viltti oli paikallaan, huomasi perheenisä peltosen seisovan vieressään ilkialasti, uikkaria kädessään heilutellen. Neidin käsitys uimakopista oli, että siellä Puetaan uikkari päälle -kuten hän sitten tekikin, oikein lukkojen takana. Kunhan oli ensin marssinut sinne ilman rihman kiertämää.

Meidän uintireissumme sujui leppoisasti. Ilta-aurinko lämmitti mukavasti ja uimareita oli vähemmän kuin päivällä. Isompi neiti on käynyt kaikki uimakoulut delfiineistä vesiralliin ja sukeltelee sujuvasti, mutta peltosta toki piti vahtia. Pikkuneiti helpotti kuitenkin vahtitehtävääni pitämällä tuttua yhden naisen showta vedessä. "Hyvä yleisö, tämän esityksen nimi on peltonen ui ja nyt se alkaa". Esitykseen kuului monia lauluja, ja suu kävi tauotta. Sain siis rauhassa keskittyä uusimpaan annaan, jonka olin toiveikkaana mukaani ottanut -nostin päätäni vain, kun tuli hiljaista:)

Yhteisiä kesäretkiä on meille peltsin kanssa luvassa seuraavanakin viikonloppuna. Isommat lapset lähtevät ukin luokse kainuuseen ja mies suuntaa kavereineen samoille seuduille. Perinteikäs "dammisaaren petanque- sikaari- ja viskiklupi" pitää kesäisen, viikonlopun mittaisen maistelukokouksensa tuttuun tapaan kiannan rannalla. Klupin viskilesket eli rouvaosasto, "veisuu- ja viinikerho" ei kokoontune tällä erää, joten suuntaamme peltosen kanssa jonnekin päivämatkan päähän.. Jos näet kuvan pariskunnan matkasi varrella, tulehan nykäisemään hihasta!

syöpätarinoita sukujuhlilla

Viikonloppu vilahti sukujuhlissa sydänmaalla, suomen keskipisteessä (yhdessä niistä). Uunon ja annan jälkeläisiä oli paikalla viidessä polvessa ja sen verran, ettei kantavanhempien rakentamalle sukutilalle olisi enää mahduttukaan. Tämä klaani täytti kirkon penkit vierailulla komeassa paanukirkossa, joka oli noussut joen törmälle viime sukukokouksemme jälkeen. Tunnelma oli harras ja juureva, kun hautausmaalla käynnin ja suvun vaiheiden muistelun jälkeen lähes sata ihmistä veisasi sibeliaanisen "soi kunniaksi luojan" uusvanhassa tervantuoksuisessa kirkossa.

Tunnelma vain nousi iltaa kohti ja viisut vaihtuivat kitararalleihin ja karaokeen. Kaulimen heitosta ja ketteryydestä kisailtiin, ja loppuyö tunnelmoitiin tanssipaviljongissa vaihtuvien solistien ja karaokeorkesterin tahdissa. Tässä suvussa osataan ilakoida, vaikka surujen summa on monasti ollut ilonaiheita suurempi. Hautuumaalla tästä kertoivat monet kivet, niihin hakatut nimet ja vuodet. Viivähdän siellä hetken, sukuhautojen äärellä.

Vanhassa valokuvassa hymyilee esteri. Vasta ripille päässyt kaunis neito, jonka suurta päivää on juhlistettu oikein valokuvalla. Mikäs esterillä on hymyillessä, kun päällä on uusi kirjailtu juhlaleninki, sota on juuri loppunut ja veljet palanneet rintamalta. Ehkä rippipenkissä istui joku mukavan näköinen poikakin? Tahtoiko tyttö taloon emännäksi vai kaupunkiin oppiin? En tiedä mistä esteri unelmoi, enkä tiedä hänestä paljon muutakaan. Esteri nukkui nuoruusunelmiinsa yhdeksäntoistavuotiaana. Selkärangasta oli löytynyt syöpä, jonka alkuperää tai nimeä ei kukaan nykysuvusta tunnu tietävän.

Toisessa,vuotta aiemmin otetussa valokuvassa esteri katsoo kameraa kohti varovainen hymy huulillaan, kuten muutkin kuvan henkilöt. Valokuvassa pitää sentään vähän hymyillä, vaikka arkun ääressä ollaankin. Kuusimajassa, valkoisessa arkussa makaa esterin veli, aviomies ja kahden pienen pojan isä, sodan veteraani. Veljen syöpä oli jo pitkällä, kun kaulassa oleva patti todettiin pahanlaatuiseksi. Mitään hoitoa ei ollut tarjota nuorelle miehelle vuonna 1949.

Seuraavan kerran syöpä saapuu sukuumme pyhäjoen pohjoisrannalla, lähellä kirkonkylää. Eletään jo kuusikymmenlukua, kun isoisäni, raitis ja tupakoimaton maamies sairastuu kurkkusyöpään. Syöpähoidot ovat kehittyneet, lääninsairaalassa leikataan kasvain pois ja sädetystäkin on jo tarjolla. Eikä isoisäni kuolekaan syöpään, vaan sydän ehtii ensin. Neljäkymmentäseitsemänvuotiaana.

Vielä kaksi muutakin sisarusta sairastuu syöpään. Annalle ja uunolle siunaantui kaikkiaan kaksitoista lasta, joista kolme kuoli ennen leikki-ikää. Yhdeksästä elämään selvinneestä viisi sairastuu syöpään -aika suuri prosentti sanoisin, ja niin sanoi perinnöllisyyspoliklinikan lääkärikin. Anna ja uuno sitä vastoin elivät kumpikin kunnioitettavaan seitsemänkymmenenviiden vuoden ikään, joka isosetäni mukaan on suvussamme yleisimmin koettu passeliksi iäksi poistua elämän juhlista. Siinäpä tavoitetta:)

En voi olla vertaamatta omaa tilannettani suvun kohtaloihin. Esteriin verrattuna olen saanut elinpäivä jo lähes tuplasti enemmän. Minä olen saanut lapset, jotka esteriltä jäivät haaveeksi ja veljeltä pieniksi. Lääninsairaala on hoitanut isoisääni parhaalla mahdollisella tavalla, kuten myös minua. Välissä vain ovat merkitykselliset yli neljäkymmentä vuotta. Pärjään vertailussa mukavasti, kiitos lääketieteen kehityksen.

Kanssani hyvin pärjäävät myös monet muut sukumme jäsenet. Erään tädin kanssa vaihdoimme kokemuksia silikonirinnan kanssa elämisestä, toisen kanssa puhuimme syöpäkontrollien jännittävyydestä. Jännitys kuulema vähenee kolmessakymmenessä vuodessa -kiva kuulla. Minulle kerrottiin myös pikkuserkusta, jolta syöpä oli vienyt näön toisesta silmästä mutta ei henkeä, ja sukulaismiehestä, joka sytostaattihoitojen jälkeenkin tuli isäksi. Nämä tarinat oli hyvä kuulla.

Illan hämärtyessä serkkutyttöni lauloi toivekappaleena "enkelin silmin", ja teki äänellään ja tulkinnallaan vaikutuksen peltoseenkin. Kotiin päästyä olemme kuulleet jo monta versiota tuosta arja korisevan kappaleesta, jonka sanat mielestäni sopivat kuvastamaan tätä heimoa, joka jaksaa hymyillä kyynelten jälkeen ja läpikin. Ehkä suvussamme kulkeen tautiperimän lisäksi enkelin silmä -geeni, joka auttaa näkemään elämässä kaunista ja hyvää. Ja sateessa auringon.

terveysvaikutuksia

Jääkaapissamme vihertää. Kylmäkaappi on viimeksi inventoitu ja siivottu kesän alussa, joten kyseessä ei ole home vaan Terveelliset Elintarvikkeet. Eineshampparit, pizzat ja pihvit ovat kadonneet, eikä juustolaatujakaan ole enää valittavaksi asti. Sitä vastoin kasviksissa löytyy, kaikissa väreissä. Aamut alkavat siemenillä ryyditetyllä marjasopalla ja luonnonjugurtilla, ruokalistalla on kesäkeittoa, paistettua ahventa, kuharullia, ja papupihvejä, välipalaksi haukataan tonnikalabaageleita ja illalla ruisleipää ja marjoja. Jos tähänkin asti diabeteshoitajani on nyökkäillyt tyytyväisenä lukiessaan ruokapäiväkirjojani, saisin tästä viikosta varmasti erityismaininnan sokeriseurantakorttiini.

Ruokavalioni lienee normaalistikin perusterveellinen. Punaviinin ja tumman suklaan lisäksi tiedän ja nautin muitakin terveysvaikutteisia elintarvikkeita: leipä on rukiista, rasvat öljyä ja kaikki mahdollinen vähärasvaista, lihakin on yleisimmin kotkottanut eikä ammunut tai röhkinyt ennen päätymistään lautaselleni. Arkena työpaikalla nautittu kouluruoka on kai sekin tarkkaan laskettua muutenkin kuin kustannusten puolesta. Sairastumiseni on kuitenkin pannut miettimään ruokavalionkin osuutta terveyteen, ja mietinnän jälkeen on seurannut toimintaa.

En nyt jaksa uskoa, että syöpä voitaisiin voittaa tai välttää syömällä terveellisesti, mutta ehkäpä oikeanlaisella ruokavaliolla voi saada apua muihin vaivoihin, joita on saanut suvultaan ikäänkuin ennakkoperintönä. Mainittakoon niistä nyt vaikka kohonneet verensokeriarvot (riski saada kakkostyypin diabetes), huonot kolesterolilukemat (sydänkohtaus ja äkkikuolema nelissä kymmenissä kuuluu taudinkuvaan) sekä nivelvaivat (taustalla voi olla reuma tai alkava nivelrikko, kumpaakin olisi tarjolla, tässä vaiheessa ei kuitenkaan kiinnosta lähteä hakemaan lisädiagnooseja olemassa olevien lisäksi..). Ehkäpä kasvispitoisesta ruuasta voi saada helpotusta myös vaihdevuosivaivoihin, joista luonnollisesti olen päässyt osalliseksi munasarjojen poiston myötä.

Ehkä, ehkä ja ehkä, mutta oikeasti tämä kokeilevan kasviskeittiön pitäminen on näin lomalla mukavaa puuhaa. Torilla ja kauppahallissa on kiva kuljeskella, kysellä kalakauppiaalta reseptivinkkejä ja suunnitella päivän menyytä. Lukea kokkikirjoja ja selailla lehtien ruokapalstoja, ottaa riskejä ja onnistua-kin. Syksyn ja arjen koittaessa saamme jälleen tyytyä lähisalen valikoimiin ja makaroonilaatikkoon, luulen, joten nautitaan nyt.

Ja nautittu on, sillä ihmeellistä kyllä, kulinarismistaan kuulut lapsemmekin ovat syöneet kokkauksiani ilman suurempia nurinoita, sillä hellapoliisin terveysherätys tarkoittaa viherrystä koko perheen ruokailuun. Tosin vastapainoksi kevyelle linjalleni on mies intoutunut leipomisharrastuksesta. Suklaakeksien, focaccian ja raparperipiirakan terveysvaikutukset lienevät kuitenkin mielenterveyden puolella.. Tähän liittyen vielä loppukevennys:

Peltonen leikkii kotista hiekkalaatikolla. Tuttavaperheen kolmevuotias poika käy kuulema isän rooliin, mutta vielä ei leikki voi alkaa. "Sää oot se isä joka auttaa äitiä mutta vielä talvitaan iskä joka tekee tietsikkahommat..".

saappaat ja talikko

Kiinalaisen viisauden mukaan mikään ei ole tärkeää paitsi puutarhanhoito, eikä sekään nyt niin kovin tärkeää ole. Samassa hengessä voisi todeta, että elämän tarkoitus on juolan karkoitus.

Minulla on kotipuutarhaamme viha-rakkaus -suhde. Kevätauringon aikaan suunnittelen mielelläni uusia istutuksia ja luen kasvikirjoja, ja puutarhamyymälöiden aukaistua kesäpihansa riennän tutkailemaan mahdollisia uutuuksia, jotka tällä perifeerisellä vyöhykkeellä voisivat menestyä. Paino voida-sanan konditionaalimuodossa. Alkukesästä puutarhahommat sujuvat vielä innostuneessa hengessä, mutta heinäkuussa homma jo haisee, ainakin kanankakalta.

Ruusuiset kuvitelmat kevyestä puuhastelusta kotipihassa, lierihattu päässä ja kukkahanskat kädessä voi unohtaa. Puutarhan siistinä ja elossa pitäminen vaatii saappaat, talikon ja lihaksia. Pelkästään kukkapenkin perkaus vaatii nykyään kolme kesäistä työpäivää, ainakin tällaiselta vähän laiskemmalta puutarhurilta. Näin heinäkuussa, lomareissujen ja hyvien sateiden jälkeen entisaikainen koululainen löytäisi istutusaltaastamme kertaheitolla kasvit keräilykansioonsa. Lutukka, saunakukka, ratamo, leinikit, hiirenvirnat ja muut luonnonvaraiset kasvit kukkivat kilpaa jalompien sisartensa rinnalla, jopa niiden tilalla, jos en asiaan puutu työkaluineni.

Niittykukkaset vielä sulatan kukkapenkissäni, mutta juolavehnä on todellinen kukkapenkin syöpä. Täällä entisessä peltomaassa sitä valitettavasti on ollut jo alunperin, ja sen hävittämiseksi kaipaisin täsmälääkettä. Pahimmillaan tuo sitkas rikkaruoho kasvaa pensaan juuristoon kiinni, ja huojuu tuulessa emokasvinsa korkuisena, melkeinpä puuvartisena. Toistaiseksi olen tyytynyt poistamaan juuristoa käsipelillä repimällä, mutta tässäkin täytyy olla tarkkana: pienikin maahan jäänyt juurenpätkä versoo jo kohta uutta vihreää.

Tässä vaiheessa syöpämatkaani eräs muisto jo hymyilyttää. Ensimmäinen syöpädiagnoosi syyskuun alussa herätti jo lääkärin vastaanotolla monenlaisia ajatuksia. Kauhun tai surun tunteiden sijaan muistan ajatelleeni muun muassa, että eipä tarvitse enää kukkamaastakaan huolehtia. Että kun kuolema kuitenkin tulee, niin johan helpottaa perheenäidillä:)

Onneksi kaikki aavistukseni eivät sentään käy toteen. Tässä sitä vaan hoidetaan kukkamaata ja muita perheenäidin hommia, hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. Ja ihan mielellään, sitä kukkamaatakin.

borta bra

Orivesi, jämsä, jyväskylä, viitasaari, pihtipudas, pulkkila.. Paikkakunnat vain vilahtelivat auton ikkunasta kun tiimimme pudotteli nelostietä vihdoin kotia kohti. Takapenkillä oli rauhallista, joten selvisimme perjantain aika-ajosta kahden pysähdyksen taktiikalla seitsemässä tunnissa, mikä oli aivan hyvin siihen nähden, että radalla oli autoja välistä ruuhkaksi asti. Esikoinen pelasi nintendoaan, ja keskimmäinen piti tietokilpailuja kanssamatkustajille ja huolehti muutenkin siitä, ettei kiusallisia hiljaisia hetkiä päässyt matkustajien keskuudessa syntymään. Peltonen keskittyi kuuntelemaan ja laulamaan sen ainoan lastenlevyn tahdissa, joka matkalle tuli mukaan, ja reilun 2500 kilometrin jälkeen koko perhe osaa ulkoa röpö-nalle -räpin ja katti-kisu -laulun. Vaikkei välttämättä haluaisi.

Borta bra men hemma bäst, huokaan minäkin, vaikka useampaan kertaan lahjoin tallimme ykköskuskia jatkamaan reissua. Vielä yksi yö.. niin ja eikö kannattaisi samalla käydä siellä espoossakin? Olen aina viihtynyt reissussa, eikä perheellistyminen ole kulkijaviettiä mihinkään vienyt. Nuoruuden neljän viikon interraileihin verrattuna automatkailu ja hotellitason yöpymiset eivät nyt niin extremeä ole, mutta toisaalta en kaipaakaan seisomapaikkaa helteisessä täpötäydessä junassa ja yösijaa soputeltassa. Hikistä makuupussia, pahaa pussikeittoa (ja mäkkäristä siihen mausteeksi nyysittyä pippuria), pyykinpesua hostellin vessassa ja sen kuivattamista rinkan päällä. No jaa, ehkä kaipaankin, mutten tällä kokoonpanolla.

Kaukokaipuuni taitaa tänä kesänä olla edelliskesiä voimakkaampaa, ja ihmekös tuo. Syyskuun alusta toukokuun loppuun kulkemisiani rajoitti syöpä, tuo kurja kanssamatkaaja. Leikkaukset, niistä toipuminen, sytostaatti- ja sädehoidot, lääkärikäynnit ja kaikki muu sälä sairastamisen ympärillä tekivät matkustamisesta lähes mahdotonta, ja kotimökki alkoi kaikessa komeudessaankin tuntua jo lähes vankilalta. Vankilani ulkopuolella vaanivat virukset ja bakteerit, olisin voinut sairastua, veriarvot ja vastustuskyky olisivat laskeneet, hoitoja ei olisi voitu antaa suunnitellusti, sädehoito olisi viivästynyt.. Päätin ottaa varman päälle, pysyä kotipiirissä ja luottaa siihen, että pääsen maailmalle sitten hoitojen päätyttyä. Vaikka sairaalassa tapaamani konkarisairastajat saattoivat tiputustensa välillä käväistä kanarialla valo- ja viinihoidossa, kuten he itse asian ilmaisivat. Raililla ja ritvalla oli asenne totisesti kohdillaan!

Kesää on vielä jäljellä, samoin lomaa. Ehkäpä tässä vielä jonkun reissun ehtii tekemään kunhan tämän matkan pyykit saa pestyä..

sapattivapaalla

Lapsuuteni kotikulmilla kurvailu ja käyskentely on tänä suvena ollut mahdottoman mukavaa. Vanhoja ja vielä vanhempia tuttuja on tullut vastaan niin vapaavalinnan kassalla kuin lasten jazzien kengurumeininkikonsertissa, ja tapaamiset ovat olleet lyhykäisyydestään huolimatta aitoja ja ihania. Joidenkin ihmisten kanssa sitä vain on niin läpikotaisin tuttu, että muutaman minuutin kohtaamisen aikana aika rientää taaksepäin, ja lopulta kesäisellä nurmikolla juttelee kaksi teiniä. Käkättää ja miettii mitä sitten tehtäis.

Viidakkorumpu on paukuttanut syöpäviestiä laajalti täällä vanhassa kotikaupungissani, mutta vielä kävelee vastaan tuttuja, joita tieto sairauksistani ei ole tavoittanut. En totisesti halua pilata kenenkään kaunista kesäpäivää sairausasioilla, joten olen kehitellyt pari vastausta tiukkojen tilanteiden varalle. Eli:

Mitä kuuluu?
1. Voi, niin monenlaista on tapahtunut sen jälkeen kun viimeksi ollaan nähty.. (Mikä todella on totta, jos viimeksi olemme tavanneet vuonna 96 kiukaisten seurojentalolla hääjuhlissamme.)
2. Hyvää, kiitos! (Mikä tämäkin on totta viime kuukausien tapahtumien valossa.)
3. Mitäs tässä, kaunista päivää vietetään.. entäs sinulle? (Huomion kääntäminen toiseen osapuoleen toimii aina.)

Oletko jo töihin palannut lasten jälkeen.?
1. Olen juu ollut töissä -kin.
2. Nuorimman jälkeen olin pitempään kotona ja tykkäsin kovasti.. Viime vuonnakin hän oli vain osittain päiväkodissa.
3. Viime vuonna olin SAPATTIVAPAALLA tai vietin VÄLIVUOTTA.

Sapattivapaa on ehdoton suosikkini, vaikka välivuosikin käy mainiosti. Sellaista kun en ylioppilaskirjoitusten jälkeen pitänyt, oli niin kiire maailmalle. Mikä luojan lykky, että vuorottelu- ja sapattivapaat ovat tällä hetkellä in, selvitykseni käy täydestä kuin väärä raha. Enkä edes koe valehtelevani, edes kevyesti, sillä viime vuosi oli itselleni todellinen sapattivuosi. Sain tilaisuuden irrottautua työelämästä, pohtia elämää ja nauttia siitä. Joskin olisin toivonut, että olisin viettänyt sapattivuoteni ihan jostain muusta syystä..

i den stora kyrkan

Perheloma merkitsee tämän äiteen käsitteistössä vapaapäivien ketjua, joka sisältää sopivassa suhteessa kotielämää ja matkailua perheen valitsemissa maisemissa ja kohteissa. Perhe tarkoittaa laajempaa kokonaisuutta kuin lapset, mikä taas tarkoittaa että vanhemmillakin olisi osansa kohdevalintoihin. Ainakin tämä opettajaihminen johdattaa joukkoaan moinenmoisiin hannunvaakunalla tai muulla karttamerkillä opastettuihin paikkoihin lastenmaiden vastapainoksi.

Kiltisti seurasivat lapset perässäni tukholman suurkirkkoonkin, ja olivatpa jopa kiinnostuneen näköisiä, kun kerroin heille rakennuksen ja kirkon historiasta. Suoraan esitteestä ja muistista, ryyditettynä aimo annoksella mielikuvitusta. Peltonen pääsi nopeasti mukaan juoneen, ja aloitti oman opastuksensa tismalleen samalla nuotilla kuin vieressä turistilaumaa luotsaava kirkko-opas (ja minä, kaiketi).

"Joo tää on tosi hieno kilkko ja nää tiilet on punaisii ja kynttilät on valkosii ja niitä vois sytyttää.." (sisko pelastaa viime hetkellä peltosen tekokuituisen villatakin hihan valkoisten kynttilöiden liekiltä). Matka jatkuu modernin taiteen museon näyttelykojun ohi, missä livekokoinen ilkialaston miesihminen luistelee videolla. Peltonen jättää sentään kommentoimatta ilmestyksen, ja livahtaa pääalttarille muun väen jämähdettyä kojulle ihmettelemään ruotsin kirkon uusimpia taidehankintoja. Kyä nää ruottalaiset sitten on naturellia porukkaa.

Opastus jatkuu jo toisaalla. "Ne plinsessat istuu tässä kun se jumala puhuu ja tässä istuu plinssit tällä taval.." (äiti rientää noutamaan lapsensa, kun tämä on kiipeämässä kieltomerkein varustettuun barokkiseen kuningastuoliin). Selostus jatkuu myös kirkon vessassa. "Tää on tosi kolkee tää vessa, tää on ainaskin sata kilometliä kolkee ja tää pönttö on hilveen vanha. On muuten jännä että pissa tulee tästä eestä ja kakka tulee takaa. Täs vessassa on käyny ne papit ja sitten plinsessat kans..".

Nelivuotias opas tekee kirkkovierailusta paitsi interaktiivisen, myös osallistuvan. Puusta veistetty kristushahmo oli peltosen mielestä selvästi halia vailla, kädet kun olivat kutsuvasti levitettyinä sivuille. Emme saaneet tapahtuneen johdosta peräämme oikeaa opasta tai vartijoita, ja ohikulkijatkin katsoivat kohtaamista hyväksyvästi hymyillen. Olisikohan muidenkin tehnyt mieli ottaa mallia? Tulipa vaan mieleen, voisiko kävijäkadosta kärsivää jumalanpalvelusta kehittää nelivuotiaan opeilla jotenkin osallistuvampaan suuntaan..? Saarnan jälkeen jono kristushahmon luokse ja haliote..?

tuliaisia

Lyhyttä reissua ei raaski käyttää shoppailuun, ellei se ole jo alunperin matkan tarkoitus. Miehenpuolta säästääkseni en raijaa häntä pienryhmämatkoillamme tuliaiskauppoihin, joten suurempia tuomisia ei meillä yleensä ole. Italian matkalta tarttui mukaan naispuolisille ystävilleni jääkaappimagneetteja, ajatuksena että davidin valvovan silmän alla on mukavampi kokkailla. Kaikille yhteisenä tuliaisena laitankin tähän kuvan omasta magneetistani, jolle säädyllisyyssyistä puin kesäshortsit jalkaan. Internetissä kun liikkuu kaikenlaista, eikä olisi mukava tulla syytetyksi epämääräisen materiaalin levittämisestä.

Joukkeemme on jälleen koossa. Lyhykäiseltä kainuun lomalta saimme lasten lisäksi tuomisiksi kaloja. Kesäinen pilkkiretki kiannalle oli tuottoisa, sillä nostimme järvestä nelisenkymmentä ahventa niin kiihkeällä tahdilla, että kahvi jäähtyi kupissa eikä kalastusmestari ehtinyt enää joka ahvenan kanssa auttamaan. Tästäkin äiteestä sukeutui varsinainen teurastaja yhden kesäisen iltapäivän aikana. (Tjaa, uskalsin siis viimein irrottaa kalat koukusta ja lähettää autuaammille vesille. Aika saavutus sinänsä, kun sairauteni myötä olen karttanut kuolemaa jopa jättämällä rikossarjojen seuraamisen ja dekkareiden lukemisen). Laivamme saavuttua rantaan pääsivät kalat heti savustuspönttöön ja sieltä kylmäsäilytykseen, jotta saisimme ne kotiinviemisiksi. Ja siellä mummin jääkaapissa ne tuliaiset vieläkin ovat, hyvin pakattuina:)

Eilisiltaisen kotiutumisen jälkeen auto on tyhjennetty, laukut purettu, pyykit pesty, laukut pakattu jälleen kuten autokin. Huomenna starttaa kesätournee 09 suuntana halvan kruunun sveanmaa ja eteläinen suami. Matkasuunnitelma on väljä ja paluupäivä avoin -voi tätä vapauden tunnetta, miettii perheenäiti ja käy samalla mielessään läpi pakattuja tavaroita. Lakanat ja pyyhkeet, hellevaatteet ja villapaidat, kartat ja kirjat, laturit ja akut, hyttysmyrkky ja oksennuspussit.. mitähän vielä? Mutta vielä on tilaa tuliaisille. Kuinkahan halpa se kruunu oikein olikaan..?