vappuvapaa

Pullotettiin tänään simaa tulevan prinsessa-opettajan kanssa. Peltonen on ilmoittanut tulevaksi ammatikseen prinsessan, mutta tyytyy opettajan pestiin, mikäli prinsessahommia ei ole tarjolla. Kumpaankin puuhaan neiti osoittaa selvää kyvykkyyttä. Jos prinsessakoulun ovet eivät aukea, luulen, että elämäntehtävää kannattaa hakea kasvatustieteellisesta tiedekunnasta. Teit´ äidin astumaan.

Siman pullotuksesta yritin selvitä yksin, mutta pikkuope ei malttanut pitää näppejään erossa kauhasta.
-Mää tässä vaan valmistan että sää päljäät hyvin. Hienosti menee, hyvä äiti!
Nelivuotiaan keskittymiskyky ei riittänyt aivan koko pullotusoperaation ajaksi, vaan välillä piti pitää muskaria. Pääemäntä sai simasangon viereen kapulat, joilla piti soittaa "peluslytmiä" peltosen sooloesitysten taustaksi. Taisi neiti hermostua äiti-orkesterin laiskanpuoleisesta soittamisesta, sillä enää ei sadellut kehuja.
-Kyllä mulla nyt on kova homma siivota sun sotkuja tässä, toteaa neiti luutu kädessä pyyhkien simajälkiä pöydästä. "Ihan höpöhommiksi sulla meni tämä nyt. Miten se nyt tällä tavalla?"

Yhteispelistä huolimatta kahdeksan litraa kotisimaa odottaa vappua, samoin kuin peltoselta salassa paistamani munkit. Jääkaappi on ladattu nakeilla ja perunasalaatilla, naamiasasut ja nyyttäritarpeet on pakattu päiväkoti- ja koulureppuihin aaton juhlintaa varten. Mitä vielä..? No, lastenhoito on tilattu ja hotelliyö kaupungista varattu:)

Enpä muista montaa "vapaata" vappua viime vuosilta, ehkei niitä ole ollutkaan yhteentoista vuoteen, mutta nyt on. Opiskelijavaput ovat olleet ja menneet, haalari on vaihtunut fiksuun kevättakkiin ja pussikalja kuohuviiniin, mutta toivottavasti säätila ulkona ja pään sisällä olisi kuin ennen. Kuten aurinkoisena ja lämpimänä vappuna 93, jolloin joen penkalla katselin teekkareiden kastetta -ja sivusilmällä tulevaa miestäni. Kuusitoista vuotta sitten en olisi arvannut, kuinka kivaa elämä tulee olemaankaan. Enpä tosin tiennyt sitäkään, että vappuna 2009 työnjuhla alkaa oysin sädehoito-osastolta (jonne mieheni on luvannut tulla mukaan ekskursiolle). Mutta kippis sillekin! Ja iloista vappuhenkeä itse kullekin säädylle!

voimattomuutta ja ajatuksen voimaa

Väittävät sädehoidon väsyttävän. Naureskelin moiselle, parinkymmenen minuutin pötköttely mittojen mukaan tehdyllä patjalla ei kuulosta kovin raskaalta puuhalta. Ainoana tehtävänäni on liikuttaa lantiota sentti vasemmalle, nousta patjalla puoli senttiä ylös, siirtää vasenta kättä kauemmas kehosta ja sitten vain yrittää pysyä paikallaan, lineaarikiihdyttimen lähettäessä näkymättömiä ja kivuttomia säteitään imusolmukepisteisiin ja iholle.

Hoitokenttiä on kolme. Yksi edessä, toinen kainalossa ja kolmas taas edessä, mutta tämä viimeinen kenttä hoitaa pinnallisesti arven aluetta, edellisten säteiden tunkeutuessa ct-kuvan perusteella määriteltyihin syvyyksiin. Hoitokenttien vaihtuessa sänky surraa lateraali-vertikaalisuunnassa ja ylös-alas, ja yläpuolellani oleva tykki lipuu sivuun toisen kanuunan noustessa rintakehän päälle hoitamaan seuraavaa hyökkäystä. Uuteen taisteluun valmistautumiseen kuuluu vielä hoitajien iholleni piirtämät tussimerkinnät, jotka auttavat ohjaamaan tappavat säteet kahden millin tarkkuudella oikeaan kohteeseen. Ja sitäkään heittoa eivät hoitajat kuulema hyväksy, vaan niin kauan haetaan, että vihollinen on tarkasti tähtäimessä.

Varsin helppoa siis potilaalle, rankempaakin hoitoa on koettu. Kunnes perjantaina kotiutuessani sairaalasta kävin pitkäkseni sohvalle, enkä päässytkään siitä enää ylös. Puhelin piippaili tekstiviestien merkiksi, mutta koska laite oli parinkymmenen sentin päässä käden ulottuvuudesta, saivat ystävät odottaa. Koulusta palaajille tarjoilin vakiovastauksia ai niinkö ja mmmm, joo, ja siunatun hiljaisuuden taas koittaessa muistan nähneeni uniakin. Päivällistarjoilun sai hoitaa mäkkäri ja peltosen iltavillin rauhoitti mies. Vaimo kun oli työviikosta niin uupunut.

Uupumuksen syy selvisi tänään. Perjantain labrakokeissa valkosolut ja neutrofiilit olivat alamaissa, arvojen ollessa kahden ja yhden pintaan. Tämän kuulin onneksi vasta tänään, ettei viikonloppu mennyt mietiskellessä mahdollista hoitotaukoa (ja erityisesti tauon vaikutuksia). Lääkärin päätöksellä tämän päivän hoito kuitenkin annettiin, mutta hoidon jatkumiselle tarvittiin parempia numeroita labrasta. Noustuani yksilölliseltä patjaltani suuntasinkin suoraan laboratorioon , tai tarkemmin sanottuna odotusaulaan, jossa tunnin verran yritin ajatuksen voimalla nostattaa verisolujeni taistelutahtoa.

Ja nousihan se! Neutrofiiliarvolla 1,7 ja leukkariarvolla 2,9 jaksaa taas taistella!

ulkoilmaihimisiä

Kymmenen asteen maaginen lämpötila on ylitetty jo parina päivänä, joten on syytä uskoa, että kevät tulee oikeasti eikä vain kalenterissa. Toppatakkikausi alkaa tällä erää olla lopuillaan, ja uskaltauduin aloittamaan kenkien, takkien, päähineiden ym ulkoilutamineiden vaihtoviikot. Viiden hengen taloudessa kauden vaihtuminen syksyin keväin tarkoittaa useamman päivän urakkaa, jossa pyykkikone laulaa ja tavaraa lajitellaan varastoon, naapuriin, kierrätysystäville, pelastusarmeijalle ja rehellisesti roskikseenkin. Roskisseula on tiukka, mutta joskus vaatekin tulee elinkaarensa päähän, eikä kelpaa enää edes nk. römppäkamppeisiin eli kotipihan edustusasuksi. Römppävaatteissa voi vaihtaa autoon renkaat ja kuulumiset naapureiden kanssa.

Sillä jostain ovat taas ihmiset ilmestyneet pihoille. Talviaika menee sisällä mökeissä, ja naapureiden voisi luulla muuttaneen mallorcalle, ellei välillä verhon raosta pilkottaisi valoa, ja ellei auto vaihtaisi hieman paikkaa oven edessä. Aurinkoisena kevätpäivänä pihalla ovat kuitenkin kaikki, ja kujan liikennettä laskiessa voi samalla suorittaa väestölaskentaa. Talven aikana vauvoja on tälle tielle syntynyt peräti neljä, ja viidettä odotetaan syntyväksi kohta pian.

Kevään lämpöennätyksen kunniaksi kannoimme kesäkalusteet terassille ja hankimme niihin, viiden vuoden harkinnan jälkeen pehmusteetkin. Vohvelikahvit avasivat terassikautemme, joka kestää viittä vaille lumen tuloon saakka, eli täällä maaseudulla voisi puhua laidunkaudesta. Lapsemme ovat nimittäin aitoja ulkoilmaihmisiä, jotka lämpötilan pysytellessä plussan puolella viettävät päivänsä pääosin pihalla (vielä kun saisi pleikkarin ulkoistettua). Viime kesänä jopa vessassa käynti sisällä oli peltosesta liian työlästä, joten valvovan silmän välttäessä neiti lannoitti nurmikkoa -kuten laidunkauteen tietysti kuuluu.

Pihapelit ovat täydessä käynnissä, mutta trampoliini odottaa vielä maan kuivumista. Pari vuotta sitten isot lapset keräsivät pisteitä tekemällä kotiaskareita, ja pisteillä sai puolen vuoden aherruksen jälkeen pihalle oman trampan, joka on pihaleikkien ehdoton ykkönen. Ja siksi niin odotettu. Eli trampoliini ei odota vain maan kuivumista, vaan saa toimia toistamiseen porkkanana, näin olen suunnitellut. Pihaltahan pitää kerätä roskat ennen trampoliinin kasaamista, ja haravointikin olisi tietty hyvä suorittaa etukäteen. Puhumattakaan leikkimökin siivouksesta, terassin pesusta ja kiveyksen harjaamisesta...

välivuosi

Hieman kateellisena katsoin kymppiuutisten lopuksi kaupunkikuvia helsingistä, missä ihmiset olivat kansoittaneet terassit ja puistot. Ruohokin näytti vihreältä, kuten aina aidan takana. Pihallamme on lunta vielä auringon sulateltavaksi, ja sulaneetkin läntit ovat niin vetisiä, ettei ilman kumppareita kannata asfaltilta kauemmaksi astua. Mutta takapihan mäki, jossa vielä tiistaina laskimme peltosen ja pikkuserkun kanssa mäkeä, on sentään sulanut. Kevät tulee täällä pohjoisessa hetkessä, siitä todisteena myös useat joutsenperheet ja muut paluumuuttajat, jotka ruuhkauttavat ilmatilaa täällä liminganlahden rantamilla. Eilen pihaa putsatessa yläpuolelta kuulunut hiljainen "krääh" sai katseen kohoamaan ylös, missä suuret valkeat linnut lipuivat matalalla ja tervehtivät talon väkeä ja tuttua tienoota. Majesteettinen näky.

Valoa kohti mennään. Rintasyöpädiagnoosin sain 4. syyskuuta, jolloin jättäydyin myös sairaslomalle kesken juuri alkaneen syyslukukauden. Syyssateiden mukana tippuneista uusista ikävistä uutisistä mentiin kohti kaamosta ja sytostaattihoitoja. Talven väistyessä ja auringon valon lisääntyessä tuntui, että pahin oli takanapäin, ja kevätauringon paisteessa nautin auringon ja hoitokone kakkosen säteistä, kilpaa kummistakin. Näillä näkymin syöpähoidot ovat ohi perjantaina 22.5, eli kokolailla lukuvuosi on tähän projektiin mennyt.

Opettajaihmiselle tämä on ollut hyvä ajoitus. Syksystä kevääseen lukuvuoden mitta, mutta myös vuodenkierron ajoitus on osunut kohdilleen, vertauskuvallisesti: syyspimeästä valoon, joka valaisee yönkin. Kulunut lukuvuosi on ollut kuin vuorotteluvapaa, tai välivuosi ainakin. Sairauden varjosta huolimatta olen nauttinut vuodesta, hyvistä hetkistä, tilanteista, kohtaamisista, satunnaisista ajatuksista.. Kaupan päälle on tullut pohdintaa elämän tarkoituksesta ja katoavaisuudesta, sekä muita filosofisia ajatuksia, ja paljon paljon muuta, mitä en pysty vielä edes näkemään.

Tämä on ollut hyvä välivuosi. Kaikesta huolimatta.

vinksin vonksin

Keskiviikkoisin on siivouspäivä, pitäähän elämässä jotain järjestelmällisyyttä olla. Ja ehkä, jos tiettyä päivää ei olisi, voisi paikkojen puunaus jäädä suorittamatta, sillä en valitettavasti ole perinyt siivousgeeniä suvustani (jossa tiedän maton hapsuja suoristettavan kammalla ja saumavälejä puhdistettavan hammasharjalla). En kertakaikkiaan koe kutsumusta puhtaanapitoalalle. Siitä syystä on taloudessamme, rahapoliittisten neuvottelujen jälkeen, siivous osin ulkoistettu. Eila saapuu kaksi kertaa kuussa tekemään viikkosiivouksen, josta tietysti näin sairaslomalla (ja tällä hetkellä hyväkuntoisena) suoriutuisin itsekin, mutta mottoni on tässäkin suhteessa, ettei saavutetuista eduista tingitä.

Yläkerran asukkaiden tehtävä on järjestellä ja imuroida huoneensa ja aula, myös portaat kuuluvaat diiliin. Ei paha nakki mielestäni, varsinkin kun joka toinen viikko siivooja suorittaa imurointiosion, mutta aina vain tuo pieni kodinhoitohetki aiheuttaa napinaa ja kapinaa. Muistuttelin tulevasta urakasta jo tiistaiaamusta alkaen, joten homman ei pitänyt tulla yllätyksenä tänään koulusta palaaville ahertajille, vaikka näin väittivät.

Neiti lähti suorittamaan velvollisuuttaan melko tyynenä, mikä herättää epäilyjä halusta kerätä pointseja eli kirkastaa kruunua jotain tulevaa pyyntöä varten. Odotellaan.. Esikoisella oli kuitenkin tuttuun tapaan yritystä, "miks pitää?" ja "onko pakko?". En jaksanut aloittaa selitystä virus-tai velvollisuustasolta, vaan kävin nappaamassa pari kuvaa pojan huoneesta kännykkäkameralla. Alkoi huoneen omistajaakin naurattaa, kun sanoin että yksi kuva vastaa tuhatta sanaa, ja siinä vastaukseni. Lupasin laittaa edustavimman kuvan julkiseen levitykseen.. Huomatkaa oksennussanko sängyn vieressä -sentään tyhjä. Veikkaanpa sangon olevan siinä vielä seuraavan epidemian yllättäessä, ellen erikseen muista mainita, että sen voisi palauttaa oikeaan paikkaan.

Henkilökohtainen mikrotukeni yrittää saada unta hotelli simonkentässä, far away (rakkaita terveisiä vaan, hyvin täällä pärjätään eli lapset nukkumassa), siksi otokseni V:n valtakunnasta on vinksin vonksin. Toisaalta -niin oli huonekin.

muodissa mukana

Ruokapöydässä pitää kummankin mahtua lukemaan lehteä. Tämä oli tärkein kriteeri, kun vuosi sitten olimme pöytäkaupoilla mieheni kanssa. Silloin ei tultu ajatelleeksi, että lehdenlukijoita voisi olla enemmänkin. Tänä aamuna kaleva oli jaettu puoliksi esikoisen kanssa, neiti luki akkaria ja peltonen uutta lelukuvastoa, ja päädyssä oli vielä pino postia viime päivien ajalta, eli reippaat pari neliötä pöytäalaa oli hyvin paperoitu. Mies oli onneksi lähtenyt töihin, joten mahduimme kutakuinkin. Uutisten (ja parin tekstiviestin, neidin kouluun lähettämisen, peltosen pukemisyritysten, tiskikoneen tyhjennyksen ja lataamisen) jälkeen siirryin selaamaan muuta pöydällä lojuvaa postia, kirpputorimainoksia, paikallislehteä, kaupunkiuutisia sekä ellosta, anttilaa ja henkka maukkaa, peltosen jatkaessa edelleen aarrekirjan lukemista. Edelleen yöpuvussa.

Peltonen löysi kuvastostaan paljon enemmän ostettavaa kuin minä omistani. Hän haluaa tuomasveturin, taskulemmikkejä, kaikki petsopit ja oikeastaan "kaikki muut paitti poikien lelut". Itselläni oli tiukempi seula. Hepenekuvastoja voi nykyisellään selata vain tutkaillakseen muodin uusia suuntaviivoja -itselle tilaaminen olisi riskinottoa. Kun omistaa takin kokoa 34 ja kengät kokoa 3, on vaatteiden ostaminen ollut aina hankalaa, mutta paitoja saattoi ostaa joskus sovittamatta. Vaan eipä enää. Kesämuoti tulee tuottamaan kovasti päänvaivaa, sillä tulevana sesonkina en valitettavasti voi pistää päälleni avokaulaisia tai osittain läpinäkyviä ihanuuksia, jotka oitis bongasin kuvastosta hyvännäköisinä. Vaatteet on jatkossa pakko sovittaa, jottei puuttuva rinta ja ohennettu rintalihas julistaisi syöpäsanomaa kanssaihmisille.

Luvassa on siis putiikkikierros ja puhinaa sovituskopissa. Suoritimme peltosen kanssa kesävaatteiden pikainventaarion vaatekaapissani (peltonen edelleen yöpuvussa), joka osoitti, että uudistukseen olisi syytä. Samoin kuin suuremman luokan lahjoituksen tekemiseen pelastusarmeijalle. Tähänkin sairauden mukanaan tuomaan pikkujuttuun kannattaa suhtautua positiivisesti: kerrankin on hyvä syy shoppailla..

eristystä ja sulkuja

- Äiti mul on vatsa kipee.
- Onko kipee vai huono olo?
- Varmaan huono olo.
Tämä keskustelu käytiin sunnuntai-iltana, ja lopun voi arvata. Iltakymmenestä aamukuuteen esikoinen väliin nukkui ja väliin kävi kurkkimassa pönttöön, tai jos ei jaksanut jalkeille nousta niin tähtäsi sankoon. 11-vuotiaan vatsatauti on onneksi jo aivan siistiä ja itsenäistä hommaa. Hyvä niin, sillä äidillinen huolenpito on jäänyt tämän taudin velloessa melko vähiin.

Tämän päivän nuori isäntä on viettänyt yläkerrassa roikkuen netissä ja katsellen n:ttä kertaa harry pottereita nauhalta, välistä on pitänyt käydä ottamassa päiväunet. Jokapojan unelmapäivä, jos huono olo jätettäisiin pois. Tämä kaikki on selvinnyt (huolehtivalle) äidille alakerrasta käsin. Aika ajoin huudetut kysymykset "mitä yläkerta?" ja "nukutko siellä?" tuottavat vastineeksi muminaa tai reippaampia vastauksia, joista voi päätellä potilaan kunnon. Portaikko toimii kotieristyksemme sulkutilana, johon jätetään tarjottimella pari suolakeksiä tai lasi kylmää jaffaa, ja vain pari kertaa piti kivuta portaat tarkastamaan tilanne paikan päällä. Jonka päälle taas pari painallusta käsidesiä.. Harkitsen vahvasti hengityssuojan hankintaa, tai vaikka ihan sellaista kokopukua niin kuin tieteisleffoissa.

Luulimme jo että tauti oli voitettu. Edellinen eristys purettiin viikonloppuna, vessat siivottiin ja tytöt saivat jo itse tehdä omat voileipänsä. Juustoa ei tosin vielä höylätty vaan käytössä oli epäekologiset mutta niin ihanan hygieniset yksittäispakatut viipaleet. Mutta jostakin maton mutkasta tai vessan nupista vielä irtosi sen verran virusta, että epidemia jatkuu. Vanha muistisääntö taudinaiheuttajien eliniästä "pari päivää pinnoilla, kuusi kehossa" pitää liiankin hyvin paikkansa. Lastemme lisäksi ainakin yksi kaveri on jo sairastunut, vaikka sairastamisen jälkeen on pidetty parikin varopäivää kavereiden ja koulun suhteen. Meille pääsi kyläilemään vasta perjantaina.

Oman vatsatautikantamme lisäksi kylällä pyörii toinenkin vatsatauti, jota oli päiväkodissa jo ennen pääsiäistä. Tämän paikallisen tautikannan takia peltonen oli päiväkodista pois jo ennen pääsiäistä, ja lomailu jatkuu yhden kokonaisen tarhapäivän jälkeen. Tässä ei enää tiedä ketä kaikkia pitäisi suojella ja miltä taudilta, mutta uusintakierros ei houkuttele hiukkaakaan, joten peltonen saa nauttia päiväkodin suunnitelmallisen varhaiskasvatuksen sijasta kotikasvatuksesta. Joka ei niin suunnitelmallista ole. Kuperkeikkoja ja kuravelliä tänään, mitähän huomiselle keksisi.?

syöpäetikettiä

Olen viettänyt kohta puolet elämästäni täällä pohjan perillä, junan tuomana. Vähitellen olen tottunut tähän kaikkeen: seitsemän kuukauden toppavaatekauteen, omenenkukille putoavaan räntään, mutta toisaalta myös kesän valoon ja pohjoisen heimon tuttavallisuuteen ja luonnollisuuteen. Oulun murre jaksaa naurattaa vieläkin, mutta ihmiset ovat mukavia ja aitoja. Täällä aletaan vieraampiakin, autetaan naapuria, katsotaan silmiin ja kysytään kuulumiset. Kerrassaan kivaa sakkia on ympärille siunaantunut vuosien varrella, kuka mistäkin. Ystävien ja satunnaisten tuttujen määrää ei käy laskeminen, mutta kylillä ja kaupungissa kulkiessa saa tervehtiä useampaakin vastaantulijaa (kun vaan kaikkien nimet muistaisi..).

Tieto sairaudestani lienee levinnyt sosiaalisen verkostomme uloimmillekin kehille asti, jopa ulommas. Naapurit ja päiväkodin tädit, lasten kavereiden vanhemmat ja lähikaupan kassa, entisten oppilaiden vanhemmat ja postikuski.. uutisilla on tapana levitä, eikä se minua haittaa. Syöpä on sairaus siinä kuin verenpainetautikin. Syöpäviesti on kulkenut myös historian hämäärään. Olen ollut iloisesti yllättynyt viesteistä, joita olen saanut ihmisiltä, joita en ole vuosiin tavannut, mutta joiden kanssa jaan paljon yhteisiä muistoja. Olen innolla lukenut heidän kuulumisensa viimeisen viiden tai kahdeksantoista vuoden ajalta, ja muistellut vanhoja. Suunnitteilla on hankkia myös lisää yhteisiä muistoja, sillä ainakin yksi "vanhojen autojen kokoontumisajo" on tiedossa loppukesästä, partiohengessä. Sitä odotan, toivottavasti pääsen starttaamaan matkaan.

Olen ollut iloinen viesteistä ja muista yhteydenotoista. Iloinen siitä, että kuulen hyvistä ystävistä, mutta iloinen myös siitä, että he uskaltavat ottaa yhteyttä syöpäpotilaaseen. Sen sijaan, että välttelisivät minua, he kertovat, että ovat kuulleet sairauksistani ja ovat hengessä mukana. Rohkeita tekoja, ja niin lämmittäviä, samoin kuin hihaan tarttuminen taannoisilla kutsuilla "tiina kuule, olen kuullut sairaudestasi, tsemppiä tulin toivottamaan". Muuta ei tarvita. Ihmiset miettivät aivan turhaan, mitä syöpäsairaalle voi sanoa. Voi sanoa ihan sitä samaa, mitä on sanonut ihmiselle silloin, kun tämä ei vielä ollut potilas. Voi kertoa, että tietää sairaudesta, tai jättää kertomatta. Pääasia kuitenkin on, ettei kukaan jättäisi tai arkailisi sen takia yhteydenpitoa, ettei keksi järkevää sanottavaa.

Syöpäelämä ei ole sen kummempaa kuin entinenkään elämä. Olen syöpäpotilaanakin sama ihminen kuin ennen, samat asiat kiinnostavat, ja kaikesta voi puhua. Syövästäkin. En halua kyllästyttää ketään jorisemalla vain itsestäni ja sairauksistani, mutta kysyä aina saa. Itselleni syöpä on vain niin arkipäiväinen asia, etten tule ajatelleeksi sitä, etteivät sairaus ja sen kanssa eläminen ole muille yhtä selviä juttuja. On ihan ok kysyä "mitä syövälle kuuluu", samoin kun kysyy muitakin kuulumisia. Toivon, että voin vastata siihen mahdollisimman usein "oikein huonoa, ei taida olla elossa ollenkaan"..

kriisinhallintaa

Päivälleen puoli vuotta sitten markku asteli aamutuimaan yöpöytäni viereen seisomaan. Toivotti huomenet, laittoi käden selän taakse, nojasi seinään ja huokaisi lyhyesti. Tiesin mitä oli tulossa, eikä tarvinnut olla kummoinenkaan ihmistuntija, että olisi arvannutkin lääkärin uutisen sisällön. Olin edellispäivän leikkauksen jäljiltä kahlittuna vuoteeseen erinäisillä piuhoilla, eikä oloni muutenkaan kovin hehkeä ollut, mutta ulkonäköpaineet eivät mieltäni vaivanneet. Markun harhaileva katse ja lysähtäneet hartiat sitä vastoin vaivasivat.

-Kyllä se syöpää on, tämäkin, totesi markku suoraan. Koepala otettiin ja kyllä siellä tautia oli, etäpesäkkeitäkin kaksi.
Tunsin sympatiaa markku kohtaan. Ei ollut helppo työ hänellä. Edellispäivänä hän oli viettänyt yli neljä tuntia avoimen vatsani ääressä leikaten huolellisesti kaiken näkyvän syöpäkasvuston vatsaontelostani, ja nyt hänen piti vielä kertoa uutiset minulle. Kasvotusten. Ja vastata uteluihini ennusteesta.
-Siitä ei voi sanoa mitään, ennen kuin tarkempi tyypitys tulee. Nyt täytyy olla vain iloinen siitä, ettei vatsaan ole jäänyt kasvainta.

Sitä iloa piti hakea aika kauan. Olin varautunut syöpäuutiseen, mutten siihen, että syöpä oli ehtinyt jo levitä, kumpaankin munasarjaan ja vatsapaitaan. Tutustuessani myöhemmin munasarjasyövän hoitosuositukseen, totesin, että markku oli oikeassa. Ennusteeseen -josta kukaan ei tohdi minulle ääneen puhua- vaikuttaa levinneisyyden lisäksi juuri leikkaustulos ja leikkaavan lääkärin ammattitaito. Ja markku jos kuka on tarkka poika, sanovat hoitajat. Kun leikkurissa on tiukka paikka, hälytetään hänet paikalle. Mikä onni, että juuri tämä tiukkojen tilanteiden mies oli osunut minun leikkaukseeni!

Toinen syöpädiagnoosi reilun kuukauden kuluttua rintasyöpädiagnoosista palautti minut takaisin lähtöruutuun, aivan kuin lautapeleissä huonon kortin osuessa kohdalle. Jos olinkin jo sisäistänyt itseni syöpäpotilaaksi ja hyväksynyt tilanteeni, kerännyt taistelutahtoa ja elämänuskoa, piti tuo kaikki taas aloittaa alusta. Kriisiä kriisin perään. "Pää pystyyn", luki kortissa, jonka sain upean kukkalähetyksen mukana yöpöydälle päivä leikkauksen jälkeen. Komea gerbera pysyi pystyssä ja kimppu kauniina toista viikkoa, ja samassa ajassa pääni nousi vähitellen.

Puoli vuotta diagnoosin jälkeen voin todeta, että kriisin hallinta on hyvällä mallilla. Sairaus on läsnä, muttei hallitse elämää. En enää hätkähdä, kun yhtäkkiä muistan keskellä kiinnostavaa elokuvaa, että ai niin, minähän olen syöpäpotilas. Että muuten ihan kiva elokuva ja ilta, mutta kun on ne syövät. Ostaessani vaatteita tai tykötarpeita itselleni en enää mieti, kuka niitä voisi käyttää minun jälkeeni, ettei tulisi kalliita ostoksia hankittua ihan turhaan. Sattuipa niinkin, että alusvaatekaupassa ostin kerralla ihan kahdet proteesiliivit, sillä ajattelin, että ehdin kyllä käyttää niitä. Tarkemmin: ehdin kyllä käyttää ne.

Henkisen toipumisen edistymisestä suurin kiitos lankeaa kriisinhallintajoukoille. Ilman kotiväkeä, ystäviä, työtovereita, sukulaisia, kohtalotovereita, naapureita.. tuttuja ja tuntemattomampiakin repunkantajia en viettäisi näin seesteistä syöpäelämää. Kiitos ihmiset! Teitä on upea joukko!

puolipäiväjobi

Selasin illalla meiliboksia ja luin vuosi sitten käytyä kirjeenvaihtoa, päällimmäisenä ajatuksena se, että tuolloin olin vielä terve. Osasinko nauttia siitä? Muistinko tuntea onnea ja iloa kaiken pyörityksen keskellä? Aamukiireessä, työkiireessä, iltarallissa.. Kyllä kai, ihan mukavaa elämää meillä vietettiin viime vuonnakin, mutta tänä päivänä onni on alati läsnä ja ilo syntyy pienistä asioista.

Vuosi sitten olisin tuskin osannut olla iloinen siitä, että veriarvoni ovat hyvät. Tai siitä, että pääsen sädehoitoon. Nyt tuo sädehoitolääkärin vapauttava päätös "valkosoluarvot alhaalla mutta noususuunnassa, hoito voidaan aloittaa" toi lähes ilonkyyneleet silmiini. Kiitos ja hei, nähdään kohta! Stokkan parkkihallista sairaalan parkkiin ei mennyt kuin 13 minuuttia kun pujottelin sujuvasti iltapäiväruuhkassa ja lauleskelin juha tapion kanssa "minä olen, sinä olet..". Tasan tavoiteaikaan istahdin kellarikerroksen sädehoito-osaston aulaan ja olin valmis kohtaamaan tappavat säteet.

Sädehoito oli kaikin puolin miellyttävä kokemus. Hoidon suunnittelukerralla mittojen mukaan tehdyllä muotilla oli leppoisaa maataa ja mietiskellä syntyjä syviä puolen tunnin verran. Henkilökunta oli ystävällistä ja ymmärtäväistä, kertoivat tulevasta hoitojaksosta ja kyselivät jaksamisesta. Matkaan mielelläni tapaamaan heitä päivittäin seuraavat 24 arkipäivää, aina helatorstain yli. Tämä on kertakaikkisen kiva puolipäiväjobi, jossa työmatkoihin kuluu tuplasti enemmän aikaa kuin itse "työhön", joka ei sekään ole rankimmasta päästä..

alhaisia arvoja ja ajatuksia

Jääkiekkokauden päätös pohjoispohjalaisessa kodissamme ei juurikaan hurraa-huutoja nostattanut. Jyväskylän pojat ansaitsevat kuitenkin onnittelut, parempi ja janoisempi joukkue voitti ihan selvällä ja rehdillä pelillä, näin ainakin satunnaisen katsojan näkökulmasta. Kotikatsomon miespuolisten kärppäkannattajien mielipiteitä en vielä ole uskaltanut kysellä..

Sillä kotikatsomoon oli miehenpuolenkin tyytyminen, vaikka vapaalippu tämäniltaiseen otteluun raksilan halliin olisi työkuvioiden kautta ollut tarjolla. Kaksi unetonta yötä täällä vatsatautiparantolassa ovat vieneet voimat ja pistäneet epäilemään omankin suolen murinoita tautisiksi. Hope not, kaksi päivää ja kaksi potilasta riittäisi taas tätä lajia. Emme nimittäin onnistuneet välttämään pääsiäisen oksutautia, vaikka pikakyydillä kainuusta kotiuduimmekin, kun epidemia alkoi näyttää laajenemisen merkkejä. Neiti aloitti vatsan tyhjentämisen maanantaina aamuyöllä ja lopetti iltapäivällä, peltonen jatkoi siitä sujuvasti oksentaen lähes 11 tuntia 3-30 minuutin välein. Ennätyksen makua. Ja sapen, luulen.

Mies on hoitanut kunniakkaasti sankorallin ja sattumien siivouksen. Lasten kasvamisessa on monia hyviä puolia, myös vatsatautia ajatellen, kuten osumatarkkuuden paraneminen sekä lähtöjen nopeutuminen. Taannoin muistan meidän siivonneen lasten huonetta tunnin verran ensimmäisestä räjähdyksestä, ja muistanpa joskus, kauan sitten, aamutuimaan ihmetelleeni keskimmäisen märkää ja sotkuista tukkaa. Kas, oksennustahan siinä, sekä tyynyllä, mutta hyvin oli tyttö nukkunut. Vanhemmat myös. Kiitollisena käänsin viime yönä kylkeä, kun peltonen alkoi yskiä merkitsevästi, ja mies kuului vahtipaikaltaan olohuoneen lattialta rientävän hätiin.

Jonninnäköistä karanteenia tässä yritetään pitää, jotta säilyisin terveenä, ja sädehoidot voisivat alkaa suunnitellusti. Tai melkein suunnitellusti, sillä tänään otetussa verikokeessa neutrofiilit, yhdenlaiset leukosyytit joiden tärkeyden olen oppinut tietämään syöpähoitojen aikana, olivat vain 1, kun pitkää sädehoitojaksoa varten niiden pitäisi olla viitearvoalueella, eli vähintään 1,5. Neutrofiilien vähyys ei tunnu missään, vointi on erinomainen ellei parempi. En ollut osannut varautua takapakkiin hoitoaikataulussa, sillä viimeisimmästä sytostaattihoidosta on kulunut jo viisi viikkoa, eivätkä arvot hoitojen aikana laskeneet kertaakaan liikaa, hoitoa viivästyttävästi.

Nyt vain kuulema odotellaan, että arvo parantuu, mikä ei kai ihan hetkessä tapahdu. Seuraavan kerran käyn yrittämässä onneani jo torstaina, jos onnistun terveyskeskuksen labraan sisälle pääsemään. Portinvartija nimittäin on tiukka, eikä taikasana syöpä tehoa häneen. "Näin myöhään varaat aikaa kun ihan kaikki ajat jo annettu ja ylimääräisiäkin ja mikäs se sun tilanne oikein on kun niin kiire olis ja eikö niitä tarrojakaan tosiaan ole sieltä sairaalasta annettu mukaan..". Ihan kiusaksi tässä sairastan:) No, se oli aika alhainen ajatus.

pääsiäisperinteet kunniassaan

Pääsiäisaurinko tanssi kirkkaalla taivaalla jo lankalauantaina, mutta kun puhutaan parin tuhannen vuoden takaisista tapahtumista, ei se niin päivän päälle ole. Ikiaikaisessa kainuun korvessa hiihdellessä ei tiedä päivää, ei vuotta eikä vuosisataakaan. Nykypäivästä kertovat vain suksen alla rahiseva kelkkaura, taivaalla risteävät suihkariviivat sekä vastarannalla näkyvät hakkuuaukiot ja metsäkoneen jäljet. Puun hinta on viime vuosina ollut korkealla, tiemmä.

Vielä silti riittää korpein kuiskintaa kuunneltavaksi asti. Kiannan rannalla eivät elämän äänet häiritse, onhan jo mummilan tilan nimi osuvasti tyynelä. Kaukana maailman äänet ja houkutukset. Ostoksille matkaa kertyy nelisenkymmentä kilometriä, pääsiäiskirkkoon vähän vähemmän, lähimpään naapuriin kaksi, ja ItäNaapuriin jotain niiden väliltä. Aikas rauhaisat lomailuolosuhteet meillä:)

Loma tarjosi honkien huminan lisäksi mukavaa seuraa, michelin-tasoista syömistä, nuotiokahvit, saunan löylyjä ja unta. Liikuntaterapiaa nautimme ladulla, ja ladun puuttuessa umpihangessa. Kun me mieheni kanssa metsästimme kadotettua vyötäröä suksilla, metsästivät lapset piilotettuja pääsiäismunia vihjeiden avulla, kaikilla yhtä kivaa. Vielä kun lisätään lomakuvioihin eloisa koiranpentu sekä vähemmän eloisa lammas, joka oli jatkojalostettu ja tarjolle asetettu, olivat kaikki pääsiäisen vieton elementit koossa. Ihan sitä mahatautia myöten, joka taasen tuttuun tapaan yritti tulla mukaan juhlan viettoon. Vielä ei meidän perheessä kukaan oksenna..

Toivottavasti olette saaneet viettää yhtä rentouttavaa lomaa kuin mekin. Hyvää Pääsiäistä kaikille! Valoa ja iloa!

piinaviikon päätös

Henkilökohtainen piinaviikkoni päättyi, kun sain kuulla perjantaina otetun keuhkokuvan olevan puhdas. Kuohuviini on ostettu:) Vaikka kyseessä oli oikeastaan pelkkä varmistuksen varmistus, olin sovitun puhelinajan lähestyessä melkoisen hermostunut, kyytiä sai koko perhe.. Ja kun sitä odotettua puhelua ei tullut, hermot kiristyivät entisestään, sillä puhelun viipymiselle voi keksiä monia syitä. Tässä muutama mieleen juolahtanut syy..

a) Keuhkokuvassa on näkyvissä metastaattista muutosta, ja lääkärini neuvottelevat jatkohoidosta ennen minulle ilmoittamista.
b) Keuhkossa on epäselviä tihentymiä, jotka vaativat tarkempia tutkimuksia, minulle yritetään saada siis aikaa magneettikuviin.
c) Kuvassa näkyy muutosta, mutta sen alkuperä on jossain muualla kuin keuhkossa, ja taas yritetään saada tutkimusaikaa.
d) Sädehoidon suunnittelua varten otetussa ct-kuvassa näkyy muutosta, jota verrataan keuhkokuvaan tai aiempiin magneettikuviin.

Suuren sairaalakoneiston pyörimistä nähneenä mielessä kävi myös vaihtoehto e, jossa unohdus tai muu inhimillinen tekijä tulee mukaan kuvaan lisäämään jännitystä syöpäpotilaan elämässä. Mitä useampi tunti sovitusta soittoajasta kului, sitä epätodennäköisemmältä tuo vaihtoehto tuntui. Yön yli odotettuani olikin jo näppäiltävä itse syöpäpolin numero, josta vastattiin uteluihini ystävällisesti, kaiken kiireen keskellä. Ei nestettä, ei paksuuntumaa, ei metastasointiin viittaavaa.
- Kiitos kovasti, ikävä että näin teitä hätyyttelen, mutta tämä huojensi mieleni.. en toki kovin huolissani ollut.. (tietäisittepä) ja hyvää pääsiäistä myös sinne teille!

lounastunnilla

Maalla vietettyjen vuosien myötä matka kaupunkiin on käynyt aina vain pitemmäksi. Nykyään täytyy olla melkoisen pätevä syy, että viitsin startata auton ja huristella cityyn, sillä lähes kaikkea saa lähempääkin. Nyt oli listalle kertynyt monia "lähes saa"-tavaroita, joten yaris käyntiin ja torin rannan parkkiin. Ilmassa oli ripaus kevättä, ja katuja oli kiva käyskennellä ja tarkkailla elämää, jota kävelykadulla oli ilahduttavan paljon. Haloo, mitä nämä ihmiset tekevät täällä keskellä kirkasta arkipäivää:..?:)

Bambulanka löytyi helposti tutusta käsityöliikkeestä, mutta menninkäiskoon kävelysauvojen (sauvojen pituus 100cm) perässä sai kävellä monta korttelinpätkää. Kunnes löytyivät, onneksi, sillä olisi epäreilua joutua farkun lahkeiden ja hameenhelman lisäksi lyhentämään vielä kävelysauvatkin, kun standardikoon ihmiset saavat kaiken valmiina. Sauvat matkaan ja vielä katsaus kirjakauppaan, ja sitten olikin jo lounasaika.

Villakangastakki, korolliset kevätkengät ja kävelysauvat ei liene trendikkäin yhdistelmä keskikaupungin suosittuun kahvilaan, mutten antanut perisuomalaisen "mitä muut minusta ajattelevat" -ajatuksen häiritä. Suuntasin sauvoineni ja kantamuksineni tuomiokirkon kupeeseen, otin seurakseni iltalehden ja tyyräydyin ikkunapöytään. Salaattilounas seisovasta pöydästä keskipäivällä keskellä viikkoa on niitä sairasloman parhaita puolia. Vielä parempi, jos sattuu olemaan hyvää ruokaseuraa matkassa.

Vaan enpä ollut ainoa yksinäinen lounastaja, meitä oli moneen pöytään. Iltalehteä en ehtinyt vilkaistakaan, kun viereisen pöydän herrasmies jo aloitti keskustelun. Onko neiti kaupungista, onko neidin vanhemmat vielä elossa, vai onko jo rouva, jaa mutta ei varmaan teidän iässä vielä lapsia..? Kysymysten suoruuden antaa anteeksi, kun keskustelukumppani oli omien sanojensa mukaan lähellä kahdeksaakymmentä, jommalta kummalta puolelta:) Vietimme mukavan juttutuokion, joka varsin pian johdantokysymysten jälkeen meni itse asiaan. Onko rouvalla ammattia? Onko rouva harkinnut itselleen hoitoalan koulutusta? Katsokaas kun meillä suvituulessa on niin kovin vähän hoitajia, että eivät kaikkialle ennätä vaikka kuinka juoksevat. Taunokin joutui odottamaan lattialla sängyn vieressä apua puoli yötä ennen kuin ehtivät hätiin..

Mitä omatoimisuutta! Pappa oli selvästi rekry-reissulla kaupungissa. Mutta tottahan hoitajavaje on monessa paikassa, ja valtakunnan taloudellisen tilanteen heiketessä vajeeseen voi tulla vielä lisää vajetta. Pitääköhän sitä itsekin tulevaisuudessa lähteä etsimään hoitohenkilökuntaa kaupungilta? Päivää, meillä tarvittaisiin lisää henkilökuntaa syöpäpolille.. Piip, väärin. Se menisi näin: "Päivää, meillä tarvittaisiin lisää henkilökuntaa tuonne iltaruskon vanhainkotiin.."

huovutusterapiaa

Joskus tekisi mieli olla useassa paikassa yhtä aikaa. Tänään olisi klo 18.00 ollut tarjolla yleisöluento rintasyövästä, muskariopettajan sijaisuus, kirjoittajakurssin on line-tapaaminen sekä äiti-ihmisten askarteluilta. Kaikki olisi kiinnostanut, joten valitsin sen, mihin olin ensimmäiseksi ilmoittautunut, askarteluillan.

Jo vakiintunut naisihmisten huovutusilta jo melkein vakiintuneella porukalla oli taasen virkistävä kokemus. Käsillä tekeminen on terapiaa parhaimmillaan, varsinkin kun siihen liittyy jutustelu ja hyvät tarjoilut, suolaista makeaa suolaista..

Tänään syntyi pupuja. Tämä pupuneiti on niellyt kaksi piipunrassia ja kaksi styrox-munaa, sekä kasan villahahtuvia. Sitten vaan neula tikuttamaan tiuhaan. Terapian vaikutusta voi vahvistaa kuvittelemalla neulaniskuille sopivia kohteita, kuten nyt vaikka syöpäsolut. Täältä pesee!

tuoreeks terveeks

Pääsiäisnoidille varaamani 40 suklaapuputikkaria loppuivat vähän puolen päivän jälkeen. Iltapäivän virpojat saivatkin tyytyä pieniin pääsiäismuniin, joita omalta pikku kierrokseltaan palannut noita-peltonen heille jakoi, kaksi kullekin. Alkuillasta laskeskeltiin kävijöitä, ja arviolta oven takana kävi meidät tuoreeksi ja terveeksi toivottelemassa 65-70 vitsanheiluttajaa. Noitarikasta seutua tämä.

Auringonpaisteisella terassilla oli mukava juoda päiväkahvit ja seurata samalla noitajoukkueiden kulkua kujallamme. Kerrassaan suloista sakkia! Kuten naapurin reipas noidanalku, joka isoveljen saattelemana huusi jo autokatoksen luota, jotta "saako tulla virrrrpomaan". Samoin tein alkoi loru "virvon varvon virvon virvon, terveeks virvon, palkka sulle palkka sulle." Portaille päästyä lorut oli loppu ja kassi auki. Tämä noita tiesi, mitä oli ansainnut:)

Kuten meidänkin virpojamme, jotka kuvassa ovat jo herkuttelemassa saaliilla. Kuvan myötä, tuoreutta ja terveyttä tulevaksi vuodeksi itse kullekin!

pizzaa ja muuta purtavaa

Miehen kännykän herätys piipittää joka arkiaamu samaan aikaan. Tänä aamuna noustessamme aurinkokin oli jo ylhäällä, ja kaamosajan kirkasvalolampun ääressä vietetyistä aamupimeän hetkistä tuntui olevan ikuisuus. Hyväntuulisena hämmentelin elovenaa koululaisten kömpiessä alakertaan. Lähestyvän viikonlopun kunniaksi kaksikko oli suht iloisella mielellä, mikä tarkoittaa että murahdusten sijasta aamupalan lomassa vaihdettiin muutama sanakin. Ihana aamu! Puuron jälkeen pikavisiitti hulluille päiville, josta sairaalaan, josta satutädiksi kirjastolle, josta kaupan kautta pitsanpaistoon ja salaatintekoon, jne. Miten sitä sanotaankaan osuvasti, että "jos haluat luojan nauravan, tee suunnitelmia".

Kaikki sujui hyvin sairaalaan saakka. Arjan juttusille päästiin melkein ajoissa, mikä tarkoittaa parinkymmenen minuutin ylimääräistä odotusta. Ei paha ollenkaan. Osastonylilääkäri kyseli kuulumiset ja tulevastakin juteltiin, ja sitten vielä otatko sitä paitaa pois.. Olin toki odottanut rinnan arven, terveen rinnan ja imusolmukkeiden tilan tutkimista, mutten ollut muistanut valmistautua henkisesti siihen, että jotain voisi löytyä. Arja nimittäin tunsi jäljelle jääneessä rinnassa pahkuran, jonka laatu olisi syytä selvittää, pikaisesti tietty. Jep jep, ajattelin vain, ja väitän ettei edes verenpaineeni noussut, kun vastasin että mielellään juu.

Pikaisesti olikin jo vajaan tunnin kuluttua -upeaa miten suuressakin sairaalassa löytyy joustoa, ihmisen mentäviä aukkoja byrokratiassa! Tyynenä tiirailin taas hämärässä huoneessa näyttöruutua, etsien mustia aukkoja yhdessä annamarin kanssa, joka oli tuttu viime käynniltä, ns. maksareissulta. Rauhallisesti, sentti sentiltä taitava nuori röntgenlääkäri liikutti anturia kainalossa ja rinnan päällä, pysähtyen välillä tarkastelemaan suurennosta. Eikä löytänyt mitään. Kiitos kovasti ja ehdinkös käydä vielä siinä keuhkokuvassa ennen sädehoitoyksikön aikaa..?

Keuhkokuva napsastiin rintaoireideni perusteella, vaikka itse niitä vähättelinkin -mitä lie heijasteita parantuvasta arvesta. Kuvan ottaminen ja tilanteen tarkastaminen oli kuulema oireiden perusteella ihan paikallaan, sillä se ei kuuluisi kummankaan syövän peruskontrolleihin. Arja on tarkka täti ja suhtautuu potilaan tuntemuksiin aina vakavasti, sanoi hoitajakin, joka tuntui arvostavan ylilääkäriä yhtä paljon kuin itse häntä arvostan. Joten, paita pois, keuhkot täyteen ilmaa, hengittämättä, saa hengittää. Vastaukset kuulen alkuviikosta.

Vasta sädehoitoyksikön aulassa suunnittelukäyntiä odotellessa oli aikaa ajatella ja spekuloida. Mitä jos toisessa rinnassa olisikin ollut kasvain? Mitä jos keuhkoista löytyykin kasvustoa? Josjosjosjosjos. Mikään ei oikeasti ole turhempaa kuin olisi voinut olla -tyyppinen murehtiminen, eikä tuleviakaan mahdollisia vastoinkäymisiä voi helpottaa yhtään suremalla niitä etukäteen. Joten en siinä penkilläkään viitsinyt ruveta rypemään pessimistisissä mielikuvissa, vaan syvennyin keväisiin kauneus- ja muotivinkkeihin sekä kodinsisustukseen. Siihen nimittäin oli hyvin aikaa, sillä hoidon suunnitteluun käytettävä kone oli rikki, ja korjaaminen kestikestikesti, puolitoista tuntia.

Iltapäivän aikataulut menivät uusiksi, sillä vasta viiden tunnin sairaalavisiitin jälkeen nousin kellarista kirkkaaseen päivänvaloon. Mitäpä siitä, pääasia että hommat saatiin hoidettua. Rinnassa komeili seitsemän tatskaa, ei mitään tribaalikuvioita vaan hienon hienoja mustapäitä, joiden tehtävä on auttaa kohdistamaan tappavat säteet oikeille kohdille. Hoitoja varten tehty muotti jäi odottamaan ensimmäistä sädehoitokertaa, joka on vasta pääsiäisen jälkeen, 15.4, päivälleen viisi viikkoa viimeisestä sytostaattihoidosta. Viisi viikkoa on takaraja sädehoidon aloittamiselle, mutta aiemmin ei koneisiin ollut aikoja, eikä hoitoa kannata kuulema aloittaakaan juuri ennen pitempää taukoa, joka pääsiäisen takia olisi luvassa. Joten vielä puolitoista viikkoa lomaa ennen seuraavaa taistoa. Ei kun auringonpaisteeseen ja nauttimaan elämästä. Ja siitä pizzasta, jonka ehdimme kuitenkin ennen vieraiden tuloa leipoa:)

uutiskatsaus

Aamulla päivän lehteä pikaisesti selatessa juutuin hauskaan uutiseen. Valtamerialus titanicista aiottiin rakentaa kopio virpiniemen virkistysalueelle vetonaulaksi pohjoisen matkailulle. Kustannuksissa ei säästeltäisi, ja laivaan olisi tulossa golfratakin. Asiasta järjestettäisiin infotilaisuus kaikille kiinnostuneille juuri tänään, 1.4, ja paikalle toivottiin runsaasti yleisöä. Huomisesta lehdestä kaiketi sitten näkee, onko paikalla yhtä paljon väkeä kuin muutaman vuoden takaisessa alkon alennusmyynnissä, joka alkoi siis myös juuri aprillipäivänä. Sillä aina löytyy painettuun sanaan sokeasti uskovia: tänäänkin lehden verkkosivujen juttutuvassa eräs kirjoittaja moitti toimittajaa huonosta taustoittamisesta, jutussa kun mainittiin titanicin haaksirikon kuuluisimpana uhrina leonardo di caprio.

Myöhemmin iltapäivällä napsautin pikkukannettavastani ylen uutisikkunan auki, ja sieltä löytyi toinen mukava uutinen. Päivän pääuutisotsikoihin oli päässyt tilastotieto suomalaisen syöpähoidon tuloksekkuudesta. "Syövistä paraneminen suomessa euroopan kärkeä" -otsikko ei toivoakseni ole pilaa. Jutun mukaan, kun kaikkia syöpätapauksia tarkastellaan yhdessä, niin paras tilanne on suomalaisilla ja ranskalaisilla naisilla, joista 59% paranee syövästä. Parantuneeksi kyseisessä tutkimuksessa, johon jutussa viitattiin, luokiteltiin syöpäpotilaat, joiden voidaan olettaa elävän hoidon jälkeen yhtä kauan kuin samanikäisten yleensä. Ero on huomattava esimerkiksi puolaan, jossa naisista 38 ja miehistä vain 21% paranee syövästä.

Kansainvälisestä uutistarjonnasta lyhennetty juttu ei tarjonnut juurikaan lisätietoja tai selityksiä, mutta kertoi kuitenkin tärkeimmän. Sen, minkä olen kyllä tiennyt jo aiemminkin: jos syöpään on pakko sairastua, on suomi hyvä paikka siihen. Prosenteista ja todennäköisyyksistä olen päättänyt olla välittämättä, ne kun eivät puolellani ole, mutta on todella tärkeää kokea saavansa ensiluokkaista hoitoa. Ja mikä tärkeintä, hoidon saaminen ei ole kiinni potilaan lompakon paksuudesta, yhteiskunnallisesta asemasta tai hyvä veli-verkoston laajuudesta, vaan jokaisen potilaan eteen tehdään se, mihin lääketiede tänä päivänä pystyy. Melkein ihmeisiin, näin maallikon silmin.