mennään bussilla

Adventin kunniaksi pääsi päiväkotiporukka kotipaikkakunnan kirkkoon. Matkaa kirkolle kertyy useampi kilometri, joten pari sataa lasta kuljetettiin komeasti bussilla laulamaan hoosiannaa. Mahtava suoritus tarhan tädeiltä! Hienosti kuului reissu sujuneen, mitä se hienosti sitten tarkoittaakaan.

Ei ole peltonenkaan montaa kertaa linjuuvaunun kyytille päässyt, sen verran huonojen ja tyyriiden bussivuorojen takana asutaan. Esimerkiksi, jos lauantaina haluaa kaupungille hippaamaan, täytyy lähteä todella hyvissä ajoin liikenteeseen, sillä viimeinen vuoro kotia kohti lähtee kuudelta illalla. Bussikyyti taisi siis olla pikkuneidillemme yhtä suuri elämys kuin adventtihartauskin.

Kirkkopäivän iltana pikkuneiti söi hartaana iltapalaa, ja pitkitti nukkumaanmenoa ottamalla aina vielä vähän lisää. Lopuksi piti vielä saada mandariini, jonka neiti kuori ja pilkkoi kauniisti osiin. Sitten hän järjesteli palat pöydälle jonoon ja jutteli samalla. "Nyt pitää mennä nätisti jonoon. Menkääpä nyt niin lähelle toisia että voitte ottaa kaveria harteista". Ja mandariinijono tiivistyi keittiön pöydällä. Tässä vaiheessa olisi tietysti pitänyt sanoa jotain ruualla leikkimisestä, mutta olin kuin en olisi huomannutkaan, sillä edessäni pyöri mielenkiintoinen tosi-tv:)

Leikki jatkui. "Nyt ota pari itselle". Ja mandariinit pariutuivat. "Ei saa hölmöillä, kuka siellä meinaa ruveta riehumaan? Ei saa tuomas, voi tulla vahinko ja sitten rupeaa itkettämään. Hyvä tuomas, reipas poika." Ja iso mandariini kävi taputtamassa pikku mandariinia.

Vau, ei se omena kauaksi puusta putoa, peltosessa on selvää ammattikasvattaja-ainesta! Äänenpainotkin olivat suoraan luokkahuoneesta, tai siis päiväkodista. Erehdyin kysymään leikkijältä, josko tämä lähtisi sunnuntaina vielä minun kanssani perhekirkkoon. Olisi mukava päästä joulun odotuksen tunnelmaan pikkuväkeä täynnä olevassa kirkossa. Tämä ei kuitenkaan sopinut neidin suunnitelmiin, sillä "minä oon jo sen kirkon nähnyt".

Ei vain adventin oppi ollut vielä mennyt perille, sillä lauantaina neiti lauloi antaumuksella pmmp:tä mukaillen "..jeesus pysyy aina pikkuveljenä, ja lintuna..

hyvä ihminen

Heti alkuun todettakoon, ettei minusta sittenkään ole tullut Hyvää Ihmistä.

Sairauden alkuaikana antauduin leppoisan hyvän olon tunteen valtaan. Tieto vakavasta sairaudesta istutti nenälleni vaaleanpunaiset aurinkolasit, joiden läpi päivät ja tapahtumat näyttäytyivät kauniissa valossa. Elämä oli liian lyhyt käytettäväksi kiukkuun ja murheeseen! Lasini oli puoliksi täynnä tyhjän sijaan. Onko upeampaa syyssäätä nähty kuin tänä vuonna? Eikö kannattanutkin jäädä sairaslomalle vaikka vain siksi, että sai nauttia kupin kahvia kuulaana syyskuun aamuna torin rannassa?

Lasten kiukuttelut tuntuivat lähes huvittavilta, kassajonokiilaajista puhumattakaan. Ja heillä varmasti oli, pahanpuhujien ja pyrkyreiden lisäksi, omat syynsä käytökseen, ehkä onneton lapsuus? Mutta suurimmaksi osaksi ihmiset ympärilläni hymyilivät tauotta, ja itse pursusin ylitsevuotavaa rakkautta koko luomakuntaa kohtaan. Ikävätkään tapahtumat tai vahingot eivät hetkauttaneet tyyneyttäni. Eräänä syysaamuna raksamiehet ryhtyivät poraamaan reikää talomme seinään, tarkoituksena vetää vesijohto sisältä pihasaunaan. Reikä tuli, mutta niin tuli myös katkos pesuhuoneen lattialämmityskaapeliin. Lattiaa ja seinää piti purkaa muutaman laatan verran, ja kaikkiaan projekti näytti tulevan vaikeammaksi ja pidentyvän. Miehet olivat noloina, mutta minäpä tarjosin kahvit pullan kera, kas tekevällehän sattuu.

Jos onni toimisi doketakselin tavoin syöpää parantaen, olisivat syöpäarvoni armottomassa syöksylaskussa.

Nyttemmin on palattu normaalitilaan ennen sairautta. Kauppakiilaajat ovat alkaneet ärsyttää -ehkä he haluavat vain kiusata muita? Päivällispöytään saapuva nuorimies kiehuttaa sappeani valittamalla eilispäiväisen ruuan lämmityksestä. Nuorimmaisen aamukiukkukohtaus, joka huipentuu sukkahousujen pukemiseen painiotteessa, saa kiukunkyyneleet melkein äidinkin silmiin, ja nuoren neidin tapa ripotella tavaransa ympäri taloa laittaa laiskemmankin siivoojan hermot koetukselle. Ihan puhtaalla huumorilla ei tilanteista aina selvitä, ja sanan säilä viuhuu puolin ja toisin.

Jotain peruspositiivisesta olotilasta on myös jäänyt jäljelle. Ehkä se on se kuuluisa perspektiivi, mitä sairaus on tarjonnut. Ei vakava sairaus ole vain harmaa huoli kaiken yllä, vaan mukana tulee paljon hyvää ja kaunista, kuten suhteellisuudentaju ja halu ja kyky ymmärtää ihmisiä ja asioita. Välillä koen jopa ymmärtäväni jotain elämän tarkoituksesta, ja se ei ole vähän se. Vaikka mieluusti olisin ottanut vastaan nämä sairauden tarjoamat oivallukset ilman The Sairautta.

ei umpioelämää

Kurkkasin seinäkalenterin seuraavalle sivulle ja ihmettelin: miten olen viime vuonna selvinnyt kaikista joulutohinoista, ja siinä sivussa käynyt vielä päivät töissä (ja joskus myös illat, tuo joulukuu ei ole opettajalle kovin armollinen). Montaa tyhjää päivää ei kuukauteen jää nytkään, merkinnöistä löytyy lasten ja aikuisten pikkujoulua, balettinäytös x 5, sytostaattihoito, koulun joulujuhla ja kaiken kruununa ystävän häät. Mutta suuresti odotettuja juttuja kaikki, jopa hoito. Ja varsinkin ne häät.

Sairaalassa tapasin kohtalotoverin, joka kertoi pistäneensä kodin ulkopuolisen elämän täysin katkolle sytostaattihoitojen ajaksi. Biologian alan tutkijana hänellä oli varmasti vankka tietopohja päätökselleen, ja hänelle tällainen tauko elämässä tuntui olevan oikea ratkaisu. Reippaasti nuorempana, aktiivista elämää viettävänä perheenäitinä koen toisin. Mitä jos nyt pistän elämän katkolle? Entä jos niitä terveitä päiviä ei heti olekaan tulossa? Kauanko jaksaisin jäähypenkillä, ja olisiko kentällä vielä tuttuja pelaajia kun sinne palaisin?

Oma ja perheen tyyli on luistella entiseen tapaan. En vähättele vastapelureitani, ovat sangen ovelia pirulaisia, mutta en myöskään luovuta antamalla heille koko kenttää. Shoppailen (aamut ovat kaupoissa väljiä), käyn yleisötilaisuuksissa (pihatapahtumat ovat suosiossa, kuten viimeviikonloppuinen tiernapoikakisa), juhlin pikkujouluja (aina voi vaihtaa vieruskaveria, jos tämä rupeaa oksentamaan:) ja työpaikallakin olen käynyt oppilaita katsomassa (käsilaukussa salainen aseeni pullo käsidesiä). Ensi viikon sytostaattikuurin jälkeisenä päivänä pakkaamme perheen kanssa laukut ja lennämme etelä-suomeen häihin (tätä en ehkä lääkärilleni kerro).

Sairauden myötä olen oppinut nauttimaan hetkistä, ja niitä hyviä hetkiä kokee pääsääntöisesti hyvässä seurassa. Ja hyvien hetkien avulla taas jaksaa, pelata ja olla tarpeen vaatiessa jäähylläkin.

uimahallilla

Tilaamani silikoninen uima- ja urheiluproteesi saapui viikko sitten. Eivätpä entiset oppilaat arvanneetkaan, millaista joulupakettia ope oli kylän kauppa-postissa iltalenkillä hakemassa:) Taskullinen uima-asukin oli hankittu ja henkinen puoli valmennettu, olisin valmis ensimmäiseen uimahallivisiittiin yksirintaisena.

Tiistaiaamu sopi hyvin tarkoitukseen, hallilla oli terveyskeskuksen kuntoutusvuoro monitoimialtaalla. Siinä ei yhden rinnan puuttumista kukaan joutanut kummastelemaan, itse kullakin taisi arpia kehossa kulkea. Jos ei näkyviä, niin henkisiä ainakin. Eläkeläisten lisäksi altailla vilisi koulujen opetusryhmiä, mutta tiukassa talutusnuorassa ja aikataulussa -omat sauna-ajat pystyi hyvin sumplimaan. Aiemmassa elämässä uin ja vesijumppasin tai -juoksin viikottain, harrastus saakoon jatkua!

Vesijuoksua, uintia, sauvakävelyä ja peruslenkkeilyä -kaikkea olen tehnyt ensimmäisen sytostaattikuurin jälkeen, ja vähitellen tekee mieli jo ladullekin. Olen uskomattoman tyytyväinen siihen, kuinka hyvin ensimmäinen hoitojakso on mennyt tähän saakka. Vai onko tyytyväinen turhan lattea sana -olisiko kiitollinen kuvaavampi? Pieni pahoinvointi ensimmäisellä viikolla kertoi, etten ollut pelkkää placeboa suoneeni saanut, mutta muuten olo on oikeastaan loistava. Ja kun kunto on kohdillaan, pysyy pää pystyssä, joten jaksaa kuntoilla, jonka ansiosta pää pysyy..

eläkeläiselämää

Peltonen kaipasi selvästi muuta virikettä kuin äitinsä, joten päiväkoti kutsui taas melkein viikon tauon jälkeen. Jospa sieltä olisi viikonlopun aikana siivottu vatsatauti, vesirokko ja silmätulehdus sekä muut varomamme vitsaukset. Tähän saakka hyvin olemme säästyneet taudeilta, ja itsekin olen ollut terveyden perikuva, mitä nyt paria syöpää sairastan.

Aamupäivällä on hyvä hoitaa kauppa-asiat. Muu asiakaskunta koostuu lähinnä eläkeiän ylittäneistä kansalaisista, ja saan usein lukea silmälasinsa unohtaneille rouville pakkausselosteita. Tai jutustella muuten vaan, vaikkapa maitolitran hinnasta eri myymäläketjuissa. Sehän sopii, samoin kuin elämäkertajutustelut kansalaisopiston viikonloppukurssilla, jossa osallistujien keski-ikä oli varovaisesti arvioiden tuplaten omani. Edellisviikolla gynekologian syöpäosastolla olin ainoa, jonka peruukissa tai omissa hiuksissa ei ollut harmaata (minunkin ikäisiäni potilaita heillä kuulema on, en vain ole sattunut tapaamaan..).

Eläkeläiselämää tässä siis vietetään, ja sitä on luvassa koko lukuvuosi. Hoitosuunnitelma on seuraava: kuusi kertaa sytostaatteja kolmen viikon välein, eli viimeinen solunsalpaajahoito olisi maaliskuun alussa. Tilannekatsaus tehdään 3. ja 6. hoitokerran jälkeen, ja jos kaikki menee hienosti (miksei menisi), saisin huhtikuussa "kevättä rintaan". Eli pienen hoitotauon (3-4vko) jälkeen sädehoito 5vko jokaisena arkipäivänä, yhteensä siis 25krt. Toukokuu olisi sitten toipumista talvesta.

Tämän lukuvuoden haasteet ovat siis hyvin erilaiset, ja tavoitteet korkealla. Kovin paljon en itse pysty kevätnumeroihin vaikuttamaan, mutta totisesti toivon saavani hyvän todistuksen, jolla pääsisi syksyllä töihin (varovainen toive). Vuosi eläkeläiselämää riittäisi hyvin..

lastenpäivä 2

Lastenpäivän huipennukseksi vein neljä kaverusta ja peltosen vielä jätskille ylikansalliseen. Näksönautille, kuten lapset vielä muutama vuosi sitten meillä sanoivat. Kuuntelin neitien kikattelua ja osallistuin välillä jutusteluun, joka pyöri aluksi elokuvan ja tulevan joulun välimaastossa, mutta siirtyi hyvin pian vaatteisiin ja huulikiiltoon. Ihanaa pinnallisuutta! Yritin kovasti muistella itseäni yhdeksänvuotiaana. Ainakin samanlaista energiaa virtasin, kiinnostuksen kohteet olivat ehkä erilaiset.

Peltonen piti showta yllä -pikkuneiti luulee välillä olevansa tasaveroinen isompiensa kanssa ja sekös isoja naurattaa. Jukeboksiakin neiti välillä viritteli, ja sai myönteisen vastaanoton omassa ja naapuripöydissä. Erehdyin vaipumaan tyytyväisyyden tilaan, ja ajattelin lastenoikeuksien päivän kunniaksi suuria ajatuksia nykylasten oikeuksista. Ainakin jokaisella lapsella tulisi olla oikeus tulla kuulluksi ja huomatuksi, joka päivä ja jopa monta kertaa.

Huomio herpautui hetkeksi, ja sen aikana peltonen keksi nurkkapöytään saapuneet metsien miehet. Kaksi elämää nähnyttä laitapuolen kulkijaa oli tullut tuulta pakoon ovensuupöytään, ilmeisesti ilman ostoaikeita. Pikkuneiti kävi heti mittailemassa tulijoita lähietäisyydeltä, ja palasi pöytään vaihtaen puheenaiheen huulikiillosta maallisempiin asioihin. "Äiti, ketä miehiä tommoset on? Mitä setät tekee? (kääri sätkiä) Miksi setät haisee? Setät, äiti ei tiiä mitä te teette.." Jaahas tytöt, jätskit tulikin jo syötyä.

Lastenoikeuksienkaan päivänä kaikki jutut eivät ansaitse tulla kuulluiksi:)

peltosen jukeboksi

Valistunut yhdeksänvuotiaamme bongasi seinäkalenterista lastenoikeuksien päivän. Tällöin kuulema perheen lapset saisivat päättää päivän ohjelmasta, mikä nyt ei lapsiperheessä kovin paljon poikkea normaalipäivistä, joita arjeksi kutsutaan. Ehkäpä neiti tarkoitti, että ohjelmarunko muodostuisi nyt hänen toiveidensa mukaan, yleensä kun arjen toiminnot kotonamme pyörivät paljolti peltosen tahtiin. Peltonen eli peltsi on kolmevuotias juniorimme, lempinimen alkuperää ei kukaan muista tai edes tiedä.

Paikallinen sanomalehti tarjosi tilaisuuden olla oikein höveli, juuri oikeana päivänä. Neljä ilmaislippua joulutarina-elokuvaan, mukaan saisi lähteä ketkä halusivat. Esikoiselle (yllättäen) sopi hyvin vapaailta ilman vanhempia, peltonen ei olisi kuitenkaan jaksanut elokuvaa (tai muu yleisö häntä), joten keskimmäinen sai elämänsä lastenpäivän: kolme kaveria mukaan elokuvaan ja loppuhuipennukseksi jäätelöt ylikansallisessa. Lähes autuaita olivat lasten ilmeet illan päätteeksi, mutta eipä osattomaksi jäänyt äitikään.

Nuorimmainen tarjosi minulle aivan omat ohjelmat neitien ollessa kuvissa. Kuljimme kaupungilla ja ihastelimme uusia jouluvaloja. Täydellistä tilannetajua osoittaen juniori pisti lauluksi, ja popedan "pitkä kuuma kesä" -kappale kaikui kävelykadulla lumihiutaleiden leijaillessa ympärillämme. Taukoamaton jukeboksi jatkoi lastenvaateliikkeessä uusilla biiseillä, juhlamekkoja mallailtiin päälle irinan "yhdeksän hyvää ja kymmenen kirosanaa" tahtiin, ja välillä pikkuneiti myös julisti kuuntelevansa tomppaa. Kun laulu loppui, jatkui tanssi, tai suu kävi muuten vaan.

Peltoselle ihmisten viihdyttäminen lienee lähes velvollisuus. Kun rohkeutta riittää eikä itsesuojeluvaisto tai muu isojen ihmisten este ole tiellä, neiti revittää, ja mikäpä siinä. Jotain rajaa yritän vetää, mutta aina ei ehdi hätiin (kuten silloin, kun neiti esitteli uuden pitsiset alushousunsa kunnanvaltuuston puheenjohtajalle.. joka onneksi sattuu olemaan mukava herrasmies ja moninkertainen isoisä). Marraskuussa ohikulkijoita katsellessa tulee väistämättä mieleen, ettei näistä pienistä performansseista kuitenkaan haittaa ole. Iloa elämään, omaan ja kanssakulkijoiden! Lasten ja aikuisten päivinä.

silakkatesti

Olen ottanut syöpäkonkareiden neuvoista opikseni monissa asioissa. Yksi mukavimmista neuvoista on ollut "syö mitä tekee mieli". Ohje koskee lähinnä sytostaattihoidon aikaa, mutta tällä painonpudotusvauhdilla saan jatkaa täsmädieettiä vielä hoitovaikutusten hälvettyäkin.

Mitään ei yleensä tee mieli, mutta kuulostellessa löytyy aina joku ravintoaines, jota voisi kokeilla. Kokeiltu on monenlaista, ja kaikki on kunnialla mennyt alas ja pysynyt sisällä. Kiinalainen, antipasto, miekkakala, tortilla ja silakka. Ei uskoisi, mutta citymarketin mainoslehden kuva muoviin pakatuista silakoista sai veden kielelle, niitä piti ehdottomasti saada. Vaistoihini luottaen siis silakan pyyntiin, kyllä elimistö tietää mitä tarvitsee.

Tänään sitten tehtiin perinpohjainen oksutesti. Jos kykenee pyörittelemään silakkapihvit ensin käsissä ja sitten pannulla ja vielä syömään ne ilman etovaa oloa, voi ehkä jo tässä vaiheessa tuntea pientä helpotusta? Pessimisti sisälläni kuiskaa, että muita sivuvaikutuksia toki on luvassa, mutta jospa kerrankin pysähdyn tähän hetkeen. Saunan jälkeinen raukeus hiljensi talon, jääkaapissa olisi saunajuomaa ja miehen vieressä tyhjä paikka tv-huoneen sohvalla. Eikä talossa haise enää silakka.

keisaripingviinien tapaan

Lapsiperheissä aamut ovat joskus (aika usein, melkein aina) räjähdysherkkiä. Mikä tahansa voi mennä pieleen. Väärä katse, äänensävy, herättäjä, herätysaika, lusikka, hillo, paita.. Siinä missä vanhempien maltti ja huumori loppuu, auttaa telkku. Miten emme ole keksineet tätä aiemmin? Päiväkotiaamuisin (silloin kun sinne pääsee.. ne infektiot!) keritään nuorimman kanssa katsomaan puuha-pete ja pingu, samalla menee päälle vaatteet ja jos tuuri käy, voi siinä sivussa yrittää kammata neidin hiuksia ja pyyhkiä suupieliä. Ihan vaivihkaa.

Pingu on ehdoton aamusuosikkini, ja kollegani avasi silmäni huomaamaan miksi. Pingussa eletään keisaripingviiniyhteiskunnassa, missä isä duunaa kotihommia siinä kuin äiti. Näin siis tosielämässäkin: keisaripingviininaaras katoaa omille teilleen munittuaan munan, jättää isin hoitelemaan keskosta palatakseen syntymän jälkeen vapauttamaan isän taas omiin rientoihinsa. Isän lomareissun jälkeen poikasen hoito sujuukin sitten yhteispelillä.

Meidän pingviiniperheemme on laajentunut vielä paapalla. Kun ensimmäinen sytostaattikuuri lähestyi, pakkasi paapa matkalaukkunsa, hyppäsi pohjoisen junaan ja kääri hihansa. Jo toistamiseen, olihan hän apuna rintaleikkauksen jälkeenkin monta viikkoa. Hommaa riittää, mutta paapa onkin modernia keisaripingviiniainesta, joka on tottunut hoitamaan kolmea prinsessaa ja koko valtakuntaa. Melkein piloille saakka, sillä kenelle 18-vuotiaalle isä kuorii perunat valmiiksi?

Imuri laulaa ja kalakeitto kiehuu rouvan keskittyessä kynsien viilaukseen ja lakkaukseen (sairaalassa käskettiin!). Pyykit suoristuvat silistyslaudan kautta kaappiin kun emäntä syventyy päivän lehden rivi-ilmoituksiin. Välillä näin, mutta oikeasti: teen mitä jaksan, mutta lopusta huolehtii miesväki. Ja modernina naaraspingviininä en pode edes huonoa omaa tuntoa (koko ajan). Sairaudesta täytyy osata poimia hyvät asiat, niistä pitää osata nauttia. Vaikeita ja työläitä päiviä on sekä takana että takuulla myös edessä. On ihana, että tässä tilanteessa saamme nauttia välillä keisarillisesta elämästä.

tehdään bondit

Uskallanko jo huokaista? Pari primperania varmuuden vuoksi, vaikka taisivat auttaa lähinnä pahoinvoinnin pelkoon. Jos en paremmin tietäisi, voisin kuvitella olevani raskaana: sohva vetää puoleensa, kahvi ei. En olisi etukäteen arvannut, että sytostaattikuurin jälkeen istun kansalaisopiston viikonloppukurssilla, käyn viini-illallisella ja uusinta bondia katsomassa.

James oli muuttunut kovasti sitten viime kohtaamisemme -niin kai minäkin. Entisestä kiiltokuva-agentista oli tullut haavoittuvainen, kovan onnen mies. Yhden elämää suuremman mietteen bongasin hänen suustaan kaiken ryminän ja räiskeen keskeltä: "Vihollistesi voima kertoo vahvuutesi". Eikä Jamesin tarina päättynyt, kuinka ollakaan. Hän oli, jälleen kerran, vihollisiaan vahvempi.

Minäkin aion tehdä bondit.

pari sanaa pirkosta

Torstainen päiväretkeni sairaalaan oli monella tavalla antoisa. Saamani sytostaatit olivat toki tärkein anti, mutta toivoa pidän lähes yhtä vaikuttavana lääkkeenä. Siksipä kirjoitan pari sanaa pirkosta, pirkon luvalla tietty.

Pirkko sairastui rintasyöpään vuonna 1990. Sairautta hoidettiin leikkauksella, lääkityksellä ja säteillä tutun kaavan mukaan. Tauti hävisi, pirkko pääsi takaisin työelämään ja sai myöhemmin terveen paperit. Seitsemän vuotta myöhemmin pirkko haki syytä jalkakivulleen, joka osoittautui rintasyövän metastaasiksi luustossa. Mitä mahtoi pirkko ajatella? Ainakin hänellä oli toivoa, sillä torstaina hän oli jakamassa sitä osastolla. Kahvihuoneessa me muut, ekakertalaiset ja konkarikävijät, peruukkipäät ja jäähatut, epäileväiset ja luottavaiset, kuuntelimme uskomatonta tarinaa siitä, kuinka pirkon syöpä oli levittänyt lonkeronsa jo viisi vuotta sitten myös kaikkialle vatsaan. Ja siinä hän istui, todisti meille toivosta ja lääketieteen ihmeistä.

Uskomaton nainen! Juuri tuota minä tarvitsin -juuri tuota tarvitsivat ne kaksi huonetoveriani, jotka olivat toisella kierroksella, vuoden ja kolmen vuoden terveiden jaksojen jälkeen. Tämän katalan taudin kanssa on vain opittava elämään. Pirkon lailla, Toivon hyvässä seurassa.

uusia ystäviä

Vihdoin alkoivat hoidot. Ei jännittänyt (mitä nyt alapaine huiteli 90 ssä..), sillä tätähän tässä on odotettu. Aamulla marssimme miehen kanssa suorastaan iloisella mielellä osastolle, jossa saamamme kohtelu ylitti kaikki odotukset: tämä henkilökunta on takuulla alansa huippua. Sanoin hoitajalle tulleeni myrkkykuurille, mutta hänpä meinasi, että ystäviä tapaamaan tänne tullaan. Hyviä ystäviä, suoraan suoneen annosteltuina. Uusia tovereita on kahta laatua, ja mikä mukavaa, toinen niistä ottelee myös rintasyöpäpaholaisen kanssa. Siis enemmän kuin mitä odotin!

Lähtötilanne on kaiketi takaa-ajo, mutta optimaalisin asetelmin. Tämä ihana optimismiin kannustava sana löytyi epikriisistä. Tautiluokituksesta 3c huolimatta leikkaustulos on ollut optimaalinen, siitä kertoo myös syöpäarvon radikaali lasku. Yleiskunto, veriarvot ja järki kunnossa, tästä lähtee kuuden kerran hoitoputki. Ja mikäs hätä siinä sängyllä oli loikoillessa ja kohtalotovereiden kanssa rupatellessa, kun hoitopäivä vielä kruunattiin kahvilla ja konjakilla:)

Nyt tunnustelen oloa kuin konsanaan synnytyksessä. Tuntuuko? Sattuuko? Etooko? No, ei ainakaan supistele. Aina löytyy positiivisia puolia!

hiusongelmia

Maanantaina kotiutuessani kaupunkireissulta istui esikoinen keittiön pöydän ääressä huppu päässä. Poika oli varsin vähäsanainen, mutta sisko vieressä kertoi auliisti, että esikoinen oli muistanut käydä parturissa ja että on pahalla päällä. Enpä olisi muuten arvannutkaan. Harvakseltaan alkoi pojalta tietoja tippua. Malli on kamala ja lyhyt ja tyttömäinen, ihan polkkatukka ja sellaisella ei kouluun voi mennä eikä edes perheelle näyttää. Yläkertaan mennessä kolisteltiin kaiteita ja raahattiin reppua kuuluvasti, ovet paukkuivat.

Jostain syystä hiusongelma oli äidin vika. Tavallaan, olinhan ajan varannut ja parturiin pakottanut, sekä salaa luottokampaajalle vihjannut siistimmästä mallista:) Rauhallinen 11-vuotiaamme harvoin osoittaa näin voimalla mieltään, joten annoimme tunteiden tulvia. Muutaman tunnin päästä saimme jo nähdä uuden lookin ja varovaisesti heitimme jopa vitsiä siitä. Lupasin, että siistiä leikkausta voisi kompensoida epäsiisteydellä, eli aamulla voisi hiukset ja hampaat jättää harjaamatta -näin säilyisi katu-uskottavuus. Se jopa vähän nauratti.

Ketähän minä syyttäisin parin viikon kuluttua, kun hiuksista ei enää harmia ole? Kun niitä ei siis vain enää ole. Tuntisinkohan samanlaista kiukkua, tekisikö mieleni potkaista ovea? Päätin orientoitua hiusasiaan, ja hetken mielijohteesta lähdin kaupungille ystäväni suosittelemaan parturikampaamoon. Värin ja leikkauksen sijasta ystävällinen kampaaja perehdytti minua peruukkien maailmaan. Hän istutti tuoliin, toi muutamia kutreja sovitteillekin. Parin peruukin jälkeen hämmennykseni oli tiessään, ihan jees tukka täältä löytyisi. Väliaikainen look, jonka kuitenkin haluan muistuttavan nykyistä. Outoa konservatiivisuutta..

pihamökki

Pihassamme on koko kesän häärinyt raksamiehiä. Ei mitään salskeita nuoria miehiä, vaan pikemminkin suoraselkäisiä työmiehiä eläkeiän molemmin puolin. Ei siis silmänruokaa, mutta kerrassaan kivaa juttuseuraa, ja kokemushan tuo varmuutta (muuallakin kuin kiinteistöpisneksessä). Jälki on siis hyvää. Ja juttuseuraa on pihalla riittänyt kesäkuusta pitkälle syksyyn, vieläkin muutama viimeistelyhomma odottaa oikeaa hetkeä valmistuakseen.

Miehet rakentavat autokatosta, kuistia ja mökkiä. Keväällä nimittäin päätimme laittaa alulle hartaasti suunnitellun pihantäyttöprojektin. Tällä seuduin tontit on kaavoitettu puuhakkaille maalaisille, jotka työn, lasten ja huushollin ohessa hoitavat ryytimaata ja säilövät oman maan potut kätevään maakellariin. Meidän maatilkkumme oli, monen työntäyteisen kesän jälkeen kutakuinkin saatu vihertämään ja iloksi silmälle, mutta rakentamatonta lääniä riitti. Ekoihmisinä (lue: laiskoina, ehkä myös velkaisina ja halpaa järvenrantatonttia vailla) päätimme, että sopiva kesämökin paikka olisi oma piha. Mökki talon ja tien väliin, niin säästyisi myös aidan pystytyksen vaiva. Samaan urakkaan vielä toisen auton tarvitsema katos ja kenkäpaljouden vaatima kuisti.

Rohkeasti vaan lisälainaa anomaan ja urakkaa tilaamaan. Nykyisessä taloustilanteessa en voi olla kuin tyytyväinen, että uskalsimme. Mökki toimii virkistyskeitaana, siellä saunotaan, otetaan jalkakylpyjä ja kestitään ystäviä. Pitkänmatkan vieraat saavat majoittua tupaan, tai talon emäntä viettää siellä omaa laatuaikaa (voi pahoin rauhassa?). Kuisti ja katos ovat osoittautuneet myös tarpeellisiksi. Ja eiköhän se lainakin tule maksettua, korkojen kera, sillä sellainen on tapana.

Tuvan seinälle ripustin kesälomareissulta löytämäni vanhanaikaisen seinävaatteen, johon on kirjailtu elämänohje "Välttämättömästä voi tinkiä, turhuus on elintärkeää". Tämä Henrik Tikkaselta lainattu viisaus tuokoon elämäämme mukavaa suomenruotsalaista huolettomuutta. Sopii ainakin yrittää, ja olihan koko mökkiprojekti yhdenlaista turhuutta -mutta niin välttämätöntä!

uusavuton?

Sairaalasta saapui ajanvarausilmoitus. Siinä luki vain: Teille on varattu aika, sytostaattihoito pv.kk.v klo 9.00 osasto x. Verikokeet oman kunnan terveyskeskus pv.kk.v. Ota tarrat mukaan. Sitten normaalit parkkimaksu- ja savuttomuustiedot, mutta henkilökohtainen osuus jäi siihen. Kirjeen liitteenä oli tarralappuja, jotka kai sinne terveyskeskukseen pitäisi mukaan ottaa.

Sen verran hokasin, että soitin terveyskeskukseen ja kysyin pitääkö verikokeita varten olla oikein varattu aika. Pitää. Ja vielä ymmärsin kysyä, josko ihan ravinnotta pitäisi olla. Sekin. En itseäni ihan uusavuttomana pidä, mutta kerrotaanko tällaiset asiat jollain kansalaisvalmennuskurssilla, vai mistä ne pitäisi tietää? Ei ole juuri terveyskeskuksen laboratorioon ollut asiaa, terveellä ihmisellä.

Tietoni sytostaattihoidoista ja sen sivuvaikutuksista olen saanut lukemalla nettiä. Mm. syöpäyhdistyksillä ja lääkefirmoilla on käypiä sivustoja tiedon hakuun, ja keskustelupalstat ja nettipäiväkirjojen pitäjät tarjoavat vertaistuen lisäksi käytännön kokemuksia. Näillä eväillä sitä sitten hoitoihin lähdetään. Sairaalasta kotiutumisen jälkeen yksi hätäinen puhelu lääkäriltä, josta jäi mieleen lähinnä kysymättä jääneet kysymykset. Sairaalasta saamilla (tai saamatta jääneillä) tiedoilla voisin vaikka startata omalla autolla sairaalaan hakemaan coctailini. Taitaisi vaan auto jäädä pitemmäksi aikaa parkkiin.

Pääasia että hoidetaan. En aio ruveta rettelöimään, enkä edes nimettömänä vihjaamaan puutteista potilaan näkökulmasta. Mutta paljonko painasi pieni lisäinformaatio kirjeessä? Olisiko resurssien haaskausta, jos leikkauksen ja hoidon aloittamisen välissä olisi vaikka ihan oikea tapaaminen hoitajan tai lääkärin kanssa? Lisäisikö muutama sana sairauteni hoidosta luottamusta tulevaan? Voisiko tieto jopa olla tuomassa toivoa toivottomiin hetkiin?

isänpälounas

Ruokahaluni on palannut takaisin, hieno juttu (enpä olisi aiemmin arvannut, että sitä kaipaisinkaan). Siitä päättelen, että sairastumiskriisini alkaa olla siirtymässä reaktioista työskentelyvaiheeseen (vaikka oma näkemykseni on että kaikki vaiheet kulkevat koko ajan mukana). Mutta ruuan maistuminen innosti minut varaamaan oikein isänpäivälounaan viidelle hengelle. Riskillä toki, mutta se riski en ollut minä.

Lasten kanssa siirtymiset tilanteista toiseen sekä julkinen "esiintyminen" on toisinaan haastavaa. Herkkävaistoisina elämänkumppaneina lapset tietävät koska on kiire tai koska pitäisi muuten vaan saada tilanne sujumaan -ja halutessaan tekevät ehtimisestä ja sujumisesta vaikeaa. Yritystä riitti tänäänkin. Esikoinen jumitti eteiseen, koska pääkallokenkien sijaan piti laittaa mustat nahkakengät (lounasravintola ei ollut tällä kertaa mäkkäri) ja nuoren neidin mielestä lounas oli liian aikaisin, hamevalikoimassa ei ollut sopivaa ja pikkusisko oli tosi ärsyttävä.

Ravintolaan kuitenkin päästiin ja kokonaisfiilis jäi kokolailla plussan puolelle. Nuorimmainen saatiin pidettyä ainakin puolet ajasta pöydässä kiristämällä jälkiruualla, ja isommat innostuivat alkuinhon jälkeen maistamaan ja jopa pitämään eksoottisen kuuloisista ruuista. Paluumatkan takapenkkikinastelu (tyhmä, oot tyhmempi, oot koko avaruuden ja maailmankaikkeuden tyhmin) ei ottanut oikein tulta alleen, ja niin alkoi perheen yhteinen isänpäivä olla mukavasti paketissa.

Haasteista huolimatta, ihanaa yhteistä aikaa. Jopa päivänsankarin mielestä:)

syksyn lehtiä

Viime viikkojen aikana on tullut luettua enemmän naistenlehtiä kuin tähän astisen elämäni aikana yhteensä. Aiemmin käyttämäni vakiovastaus lehtimyyjille "ei ole aikaa lukea" ei enää päde, mutta tilauksiin ei ole tarvinnut ryhtyä, vaan ystävät pitävät lukuharrastuksen jatkuvuudesta huolen. Tiedän siis miten maailma makaa: Suri Cruise on ollut shoppaamassa viidennellä avenuella, tänä syksynä kaunistaudutaan mustalla huulikiillolla ja platinalla, ja että ruokavieraat voi yllättää marokkolaisella menulla. Nice to know.

Lehtiä lojuu kaikkialla, ja sängyn päälle olin unohtanut kaks plussan, jokaisen odottajan ja pikkuvauvakansan oman lehden. Muusta genrestä poikkeavana se varmaan pisti puolison silmään, mutta viisaana miehenä hän ei kommentoinut mitenkään. Arveli ehkä rouvan psyyken ruvenneen vähitellen horjumaan, tai sitten epäili omaa fysiologian tietämystään. Ehei, tämän lehden olin ostanut ihan itse, vaikka odottajan upeat vaatteet tai lapsentahtinen kasvatus ei kiinnostanutkaan. Olihan suloinen serkkupoikamme päässyt lehden sivuille todistamaan, että epätäydellisenä voi olla täydellisempi. Toiset ovat taistelijoita jo syntymästään. Suotuisia tuulia toivomme pikkumiehen lähitulevaisuuden koitoksiin!

Meitä epätäydellisiä ja epätäydellisten perhepiiriä yhdistää monikin asia. Nautimme elämän pienistä iloista ja murehtimisen jätämme mieluusti muiden huoleksi. Hyvät asiat elämässä korostuvat ja kiitollisuuden tunne on vahva, se nostaa usein päätään ja tipan silmäkulmaan. Mikä onni esimerkiksi on syntyä suomeen, jossa huippulääketiede tekee ihmeitä päivittäin -ja jossa kaikkia hoidetaan tasaveroisesti. Niin, ja ne verot. Kuinka suloiselta tuntui tutkia viime vuoden verotietoja: kansalaiset ovat satsanneet yhteiskunnan tukemiseen valtavia summia, olkoonkin että ehkä tahtomattaan. Nöyrä kiitokseni meidän epätäydellisten puolesta.

Ja siitä, mitä ei veroja maksamalla saa, huolehtii uskomaton tukitiimi. Tällä viikolla saimme jälleen täyttää vatsaa ja pakastinta työtoverien tuliaisilla. Mitä huolenpitoa! Olen keksinyt ainakin 1000 syytä, miksi minun olisi ehdottoman välttämätöntä toipua (mielellään pikaisesti), ja yksi niistä on valtaisa halu päästä kierrättämään hyvää. Minäkin haluan antaa. Ei siksi, että tasaisin tilejä, vaan silkasta antamisen ja auttamisen ilosta, sillä antaessaan saa, m.o.t.

en lärare är en lärare

..sairaslomallakin. Lukujärjestys ja ohjelmaa pitää olla ja itseään pitää kehittää vaikkakin ilman suuria tavoitteita. Nuorimmainen palasi pitkän tauon jälkeen päiväkotimaailmaan, ja itsellä on taas aikaa suunniteltavaksi asti. Tämän viikon lukujärjestys on sisältänyt vakuutusasioiden ja sosiaalisten suhteiden hoitamista, hieman käsitöitä ja itsesääliä, opintosuunnittelua ja tänään, svenska dagenin kunniaksi lite svensk språk. Osaanpa tarvittaessa sitten sanoa esim että "Man kan inte kombinera de här färgerna" tai "Att fela är mänskligt". Tähän saakka tosin olen työssäni käyttänyt vain yhtä ruotsinkielistä lausetta: Signa maten Jesus, amen.

Kaiken puuhastelun tarkoitushan on pitää ajatukset pois kehältä: syöpä syöpä lapset perhe syöpä tulevaisuus syöpä etc. Tämä tauti ei itkemällä lähde, ja tekeminen ja kaikenlainen itsensä kehittäminen tuo tilanteeseen tulevaisuuden ja sen mukana toivon. Kumarran syvään kaikille kanssasisarille, jotka hoitavat siinä työnsä kuin sairautensakin. Oma työni vaatisi sitoutumista, johon en tällä hetkellä koe pystyväni, mutta johon niin kovin haluaisin pystyä.

Toipumisen myötä, voimaini tunnossa olenkin miettinyt sairastumista ja sairaslomaa mahdollisuutena. Mihin? Ei minulla ollut välivuodelle mitään tarvetta, töissä oli kiva käydä ja siitä jopa vähän maksettiinkin. Ammatteja on tullut tähän mennessä hankittua jo kaksi, se riittää itselle, perheelle ja yhteiskunnallekin. En siis hae mitään suurta suunnanmuutosta, mutta jotain sisältöä ja rytmitystä tähän lomailuun tarvitsen, muutakin kuin labra- ja hoitoajat ym. sairauden kylkiäiset. Nyt on ehkä aika kysyä kuin kolmevuotias aamupalalla: mitä mää haluisin?

syistä ja sepistä

Vakavasti sairastuneiden ihmisten väitetään esittävän aina kysymyksen "miksi juuri minä". Cullbergin kriisiteoriassakin se mainitaan kuuluvan kriisin akuuttiin vaiheeseen, samoin kuin kieltäminen, vihan tunteet ja muut tiedostamattomat puolustusmekanismit -näiden tehtävä on suojella ihmistä, sateenvarjon lailla, rankimmalta sateelta. Testaan kuulua (ja aikanaan itsekin tenttimääni) kriisiteoriaa käytännössä yhden, aika puolueellisen koehenkilön kokemusten kautta. Tämä tutkimus ei taitaisi läpäistä validiteetti ym vaatimuksia, mutta vertailu "normaaliin" antaa itsellekin luvan kokea kaikenlaisia tunteita tässä pyörityksessä.

Mutta miksi minä -kysymystä en ole esittänyt. Joka kolmas ihminen sairastuu jossain elämänsä vaiheessa syöpään. Miksi en siis minä? Olen elänyt 36v suomalaista peruselämää, ihanaa sellaista. Myötätuulta, onnea ja rakkautta on ollut enemmän kuin monilla koko elämän aikana, ja rankimmat vastoinkäymiset ovat olleet parin kuukauden työttömyyden luokkaa. Kärsimyksestä en tiedä kuin kirjoista. Olen elänyt kuin talitintti, vailla huolta huomisesta ja hyvä niin. Mutta siis: miksipä en minä, mutta miksi ihmeessä nyt eikä 50v päästä?

36-vuotiaalle, täysin terveelle naiselle rintasyöpädiagnoosi tuli todellisena yllätyksenä. Suvussa ei ole ainuttakaan rintasyöpätapausta, enkä täyttänyt ensimmäistäkään ns. riskikriteeriä. Lapset on saatu nuorina, imetetty oppikirjan mukaan, paino on hallussa ja elämäntavat pyhimyksen luokkaa. Suhde alkoholiin on juhlallinen, eivätkä nuorena poltetut n. 20 tupakkaa varmasti olleet tautini takana. Muistelin kuumeisesti huhtikuista päivää v. 1986 -olinko ollut pihalla vesisateessa kun ydinlaskeuma satoi synnyinseudulleni satakuntaan? Säteily olisi antanut jonkin näköisen selityksen sairaudelle, mutta toisaalta rintasyöpätapausten määrä kasvaisi huikeasti lähivuosina tuon teorian mukaan.

Toinen syöpä oli jollain tavalla järkeenkäypä, eikä se tullut niin suurena yllätyksenä (vaikka hyvin oireetta olikin hiipinyt). Kaksi syöpää yhtä aikaa: tämän täytyy olla geeneissä. Yhdestä sukuhaarasta löytyy runsaasti mm. vatsan alueen syöpiä. Kaikki syövät ovat olleet miehillä, mutta toisaalta naisia on kovin vähän. Lääketieteen tuntema BRCA1 (tai BRCA2) -geeni saattaa olla taustalla ja näin tuntuvat lääkäritkin ajattelevan, siksi ponnekkaasti minua on ohjattu genetiikan poliklinikalle tutkimuksiin. Toisaalta geenilöytö antaisi itselleni synninpäästön, toisaalta heräisi huoli lasten ja muun suvun puolesta.

Geeni itsessään ei kuitenkaan aiheuta syöpää, tarvitaan myös muuta. Altistavia tekijöitä? Stressi? Ympäristömyrkyt? Kotipaikkakunnan raskasmetalliteollisuus? Kesätyö elektroniikan kokoonpanossa? Liikaa järvikaloja? Liian vähän parsakaalia? Luojan kiitos tämä ei ole arvoitus, joka pitäisi itse ratkaista. Ja ennen kaikkea: arvoitus johon ei ole itse voinut vaikuttaa.

silikonia ja muuta naisellista

Viime viikolla pääsin vihdoin rintaostoille. Rintahan katsotaan kuntoutukselliseksi apuvälineeksi, joten rahaa ei tarvinnut torstain reissulla hassata. Joskus näinkin:)

Kauppa ei sijainnut kovin otollisella markkinapaikalla, eikä edes mainostanut "irtonaista" tuotevalikoimaansa (rintoja, käsiä, jalkoja..) mitenkään. Sama hienotunteisuus jatkui sisällä myymälässä. "Myyjä" osoittautui todelliseksi terveysalan ammattilaiseksi. Aluksi avattiin ääntä päivän säätiedoilla, josta siirryttiin vähitellen leikkaukseen ja siitä toipumiseen, kunnes otettiin varsinainen tulosyy käsittelyyn. Olenko nähnyt silikoniproteesia? Koskenut sellaista? Voisinko ajatella kokeilevani sitä nyt pumpulisen ensiproteesin tilalle?

Sylvi sentään. Monenmoista asiakasta varmaan putiikissa vierailee, kun näin silkkihansikkain kohdeltiin. Itse olin vain huojentunut päästessäni ensiproteesista eroon. Oikein innolla olin odottanut seurakseni silikoni-anitaa, sillä pumpuli-paula oli ehtinyt pettää minut jo monta kertaa. Päivän leikeissä nimensä mukainen kevytproteesi oli ehtinyt päätyä kaula-aukosta ulos tai jopa selkäpuolelle. Ainakin sitä piti koko ajan olla nykimässä oikeaan kohtaan, ja raitapaidat olivat pannassa.

Oikea koko ja malli löytyivät kertasovituksella, se on sitä ammattitaitoa! Perussilikonin sijasta valittiin sporttimalli, jossa on kaikki tarvittavat ominaisuudet täydennettynä vähän kevyemmällä täyteaineella, eli lenkkeillessä ei tarvitse niin pelätä luiskahduksia. Todella hienon säilytyslaukunkin sain mukaani, mikä lienee tarpeen. Proteesi on kuin kuplamuovi, sen rakenne kerta kaikkiaan kehottaa kokeilemaan sitä jollain terävällä.. Ja jos itseni tekee mieli tehdä tällaista, miten lapset voisivat vastustaa kiusausta?

Kotona jäin miettimään myyjän empaattista ja varovaista lähestymistapaa. Hän todella osasi asiansa. Kyllähän tämä sairastaminen naiseutta koettelee, enkä vähättele omiakaan tuntemuksia. Ensin viedään rinta, jatkossa ehkä toinenkin jos geeniperimä osoittautuu kohtalokkaaksi. Hiukset, kulmat, ja ripset lähtevät hoitojen seurauksena. Itseltäni vietiin vielä kohtu (sitä ei tule ikävä) ja munasarjat (sitä tervettä munasarjaa saattaa tulla kovakin ikävä).

Kuitenkin: Elämä edelle. Mikään edellämainituista ei ole itselleni elintärkeää, eikä naisellisuuteni ole kohdussa kiinni. Paikataan puuttuvia osia muulla tavoin, kuten huulipunalla ja Gaborin kengillä. 140e saapikkailla on muuten mukavaa ja naisellista kopsutella sairaalan kiiltävillä käytävillä. Silikoni-anitan seurassa.

hyvä uutinen, parempi mieli

Viimeisten viikkojen aikana hyvät uutiset ovat olleet vähissä. Ahtisaaren rauhannobelkaan ei ole jaksanut enää kohottaa mielialaa, kun omat uutiset ovat olleet kerta kerran jälkeen huonompia. Pientä piristystä tosin välillä toi imusolmukkeiden puhtaus niin kainalossa, nivusissa kuin aortankin läheisyydessä.

Tänään saatiin vihdoin hyviä uutisia. Magneettikuvaus kertoi maksan ja muiden ylävatsan sisäelinten (hmm, anatomiaa, no haima ainakin) olevan tautivapaita. Nestettäkään ei vatsassa näkynyt, mikä oli myös positiivinen asia. Sata hymynaamaa!! Tautiluokituksessa tuo kaiketi tarkoittaa sijoituksen paranemista pykälällä, eli parempia prosentteja (vaikka päätinkin jo, ettei todennäköisyyksiin ja tilastoihin tuijoteta). Hoitotaisteluun ei siis ensi viikolla tarvitse lähteä niin altavastaajan asemasta kuin olin jo kuvitellut.

Tuntuu kuin olisin saanut aikaa lahjaksi. Ehkäpä jatkan taas vaivasenluujumppaani ja verensokerin kotiseurantaa, joista ehdin jo hetkeksi luopua, sillä em. toimillahan ehkäistään tai minimoidaanVanhuuden vaivoja. Ja hyvillä mielin jatkan myös vaatekaappini uudistamista, vaikka totuuden nimissä tunnustan, ettei siinä ole taukoa ollutkaan..

itsesuojelua

Pyhäinpäiväviikonlopusta selvittiin kunnialla. Haudalla käyntiä en ruvennut perheelle edes ehdottamaan ja sielunmessun tuomiokirkossa jätin mielelläni väliin. Saunahetki riitti hiljentymiseen. Kynttilöiden sijaan sytytettiin keittiön pöydälle kirkasvalolamppu, ja hartaan tunnelman ja vainajien muistamisen sijaan keskityttiin amerikkalaiseen kauhuhömppään. Ystävien järjestämät perhehalloweenit karmaisevine vieraineen pitivät ajatukset tehokkaasti tämän puoleisessa. Itsesuojeluvaisto pelaa.

horror-partyt

Esikoinen touhusi halloween-juhliin lähtöä, ja sai kaksi nuorempaansa kateellisiksi. Keskimmäinen kuitenkin auttoi velipoikaa tekemään juhliin wrap-rullia (niillä saa taatusti pointsit luokan tytöiltä), mutta jaksoi koko ajan muistuttaa ettei hänellä ole mitään kivaa tänään tiedossa. Joko 9-vuotiaana alkavat lauantain koti-illat ikävystyttää?

Hyvitykseksi vietettiin sitten tyttöporukalla todellista horror-partya ja laulettiin karaokea:) Parhaimmillaankin laulujen pisteet kipusivat vain kehityskelpoisen tasolle, muttei annettu sen masentaa. Äiti-tuomari sitä vastoin antoi bonuspisteitä antaumuksellisesta esiintymisestä ja hyvistä biisivalinnoista. Kaksikko (no, kolmevuotias muistaa vain avain-sanat) lauloi PMMP:n taustan tahtiin "Suru joskus käy, ja ikävää riittää, kantaa laineet laivatkin. Mistä mun pitäis ketäkin kiittää.."

Kiitoksen kohteita ei ole oikeasti vaikea löytää. Eilisen keila-ruokaillan tunnari olisi hyvin voinut olla tyttöjen suosikki tik tak: hei me heilutaan taas mutta ei me kaaduta.. kyllä kaverille pitää aina antaa tukea.. Eilisillan voimin taas pysyn hyvin pystyssä. Kuten kollegani sen kainostelematta ilmaisi: me ollaan mukavia ihmisiä:)