juokse villi lapsi ja muuta musiikkiterapiaa

Haloo helsinki innostui pohjoisesta yleisöstä, ja veti upean keikan kuusrokin lauantai-iltapäivässä. Sirkusteltan helteessä hiki helmeili "modernia pop-rockia" soittavan yhtyeen jäsenten kasvoilla, kun nämä kuuluttivat koko saarelle, että

Mullon vaan tää elämä

perjantaina

perjantaina kaikki muuttuu

perjantaina

Mustiksi piirretyt silmät katsoivat suoraan minuun. Miten elli saattoi tietää? 

Mistä he tiesivät lopettaa pelle miljoonan villiin lapseen? Hypin massan mukana, me villit lapset heiluttelimme käsiä ja autoimme solistia, minkä kurkusta lähti.

Juokse villi lapsi

juokse kauemmaksi

siellä kasvat vahvemmaksi

ja vapaammaksi

Juokse henkesi edestä

ota toivon kipinä mukaan..

Perjantaina kaikki taas muuttui. Parin päivän odottelun ja tuskailun jälkeen seija soitti, ennen viikonloppua, kuten oli luvannutkin.
- Ikävä kyllä kuvissa näkyi merkkejä taudin uusimisesta. Lantiossa näkyy kaksi kertymäaluetta, 3,3 ja 2,8 senttiä, ja niiden sijainti ja rakenne viittaavat tähän meidän tautiin, joten koepalaa ei tarvitse ottaa. Ylilääkäri on tehnyt hoitosuunnitelman, ja jatketaan nyt tällä samalla yhdistelmällä, mitä olet viimeksi vuosi sitten saanut, taxolia ja cissiä. Pidetään se avastin myös mukana, kun näyttäisi, että siitä on hyötyä sinulle ollut. Miten olisi, tuletko heti alkuviikosta hoitoon?

Tajunta oli jäänyt ensimmäiseen sanaan, "ikävä". Se kertoi kaiken oleellisen. Muu osa puheesta meni suorinta tietä lähimuistiin, mistä poimin puhelun jälkeen yksityiskohdat miehenpuolelle, joka odotti oven takana käsiään väännellen. Vaikka ajatus katkesi, toimivat vaistot. Maanantaina ehtisin labraan, kyllä vain, mutta tiistain hoidolle sanoin heti topakan, mutta suunnittelemattoman ein. Tiistai-iltana pitää päästä metsään juoksemaan, rastilta rastille. Tämän isomman suon ylittäminen joutaisi odottamaan yhden päivän. Varsinkin, kun edessä aukeava suo näyttää taas kovin aavalta ja vetiseltä. 

Siinä me istuksimme makuuhuoneessa, minä vielä työpöydän ääressä puhelin kädessä, valuen tuolin selkänojaa pitkin kuin taskukello dalin maalauksessa, mies sängyn reunalla kuin äänetön versio munchin huudosta, ja katsoimme toisiamme. Prkl. Kahdenkymmenenyhden sytostaattipäivän kokemuksella tiesimme, mitä olisi tulossa, ja hetken näimme vielä pitemmällekin.

Kunnes tulimme järkiimme: elämä jatkuu. Syöpä ja hoidot kuuluvat siihen taas tiiviisti ainakin tämän vuoden, ehkä pitempään, mutta sille annetaan perheessämme niin pieni paikka kuin mahdollista. Elämänlaadusta ei tingitä eikä suunnitelmia muuteta. Jos ollaan menossa koko perheellä rock-festivaalille, niin sinne mennään, vaikka fiilis olisi perjantai-iltana ollut enemmän kallellaan utajärven suuntaan, missä olisi ollut mahdollisuus seurata sm-tason pierukilpailua. Omat paineeni olivat kuitenkin enemmän henkistä laatua ja ne helpottivat hieman tunnin juoksulenkillä. Rock rock, kyllä tämä taas tästä.

Ja niin istuksimme lauantaina perheen ja naapurivahvistuksen kanssa qstockin päälavan läheisyydessä filtillä, kuuntelemme fintelligenssin konserttia ja nautimme musiikkiterapiasta. Peltsi tanssii ja pilettää lei kaulassa. Isommat neidit kulkevat cooleina aurinkolasit silmillä ja yrittävät karistaa nuorimmaista kintereiltään. Esikoinen kävelee kavereiden kanssa ohi, moikkaa kuitenkin.

Elämä on sitä mitä teet siitä

en vaihtais päivääkään  

Aurinko piiloutuu koivujen taa, mutta illallakaan ei tule kylmä. Chisua pitää päästä katsomaan niin eteen kuin mahdollista. Peltonen näyttää idolilleen sydämiä isin olkapäiltä. Keski-ikäiset rouvat innostuvat tanssimaan niin että puuhelmet heiluvat ja teinineidit karkaavat kauemmaksi.

Neljänkympin kriisin tunnistaa siit

ettei ryppyvoiteet enää mihinkään riitä

Näyttää keskisormee onnelassa nuorille

ja kiipee joogaretriitille ylös vuorille

Kuolemaa kohti mennään joka ikinen

näkö, kuulo, kaikki pettää ja pää tietää sen

Se pelottelee meitä millä lie milloinkin

Se ei katso ikää, se vaan pettää silloinkin

Saa pelotella, mutten suostu pelkäämään. Se toivonkipinä, se taitaa olla vakiovaruste.

puuhelmet kaulassa ja kusi sukassa

Syksy tulee ja koulu alkaa ihan kohta, ainakin jos uskoo laatikkoon satavaa mainospostia. Peltonen on valinnut jo muutaman repun halpahallin, citymarketin sekä stockmannin kataloogeista ja sen verran kirjoitusvälineitä, että niillä pärjäisi koko peruskoulun. Ekaluokkalaiseni on niin topakka, niin iso ja niin pieni. Sinnikäs typsy, joka oppii kaiken, minkä päättää, kuten sen vaikean ärrän -pyöritteli kieltään pari päivää, pärisi aamupalalla ja akkarin ääressä, pyöräillessä ja hampaita pestessä, ja ilmoitti sitten osaavansa sen. Niin kuin osasikin. Ärräkouluun hän ei mene, kun kerran oikeakin koulu alkaa, eikä sitä kaikkea millään ehi.

Elokuun kolmantenatoista saan saatella nuorimmaiseni kouluun. Tämän kun olisin tiennyt neljä syksyä sitten.

Mutta tänä syksynä kuopus siis astelee kouluun, neiti keskimmäinen siirtyy yläkoulun puolelle ja vanhimmalla on naimalupa (kirkon puolesta, ei äidin). Ei voi siis äitikään ihan tyttönen enää olla, vaikka sellainen joka aamu peilistä katsookin. Neljäkymmentä on kaksikymmentä plus kaksikymmentä, muistuttivat ystäväni, ja saapuivat kanssani kesän alussa kaupunginpuistoon piknikille. Nautimme auringosta, tunteellisista serenadeista ja runonlausunnasta, ja sain kuulla muitakin viisaita toivotuksia siirtyessäni uudelle vuosikymmenelle. It`s important to have a twinkle in your wrinkle, sen me tiedämme, minä ja ystäväni.

Rypyt eivät ahdista, minähän suorastaan keräilen niitä, sillä jokainen uurre on ansioristi ja merkki eletystä. Keski-ikäkin kuulostaa ihan kivalta, alan tottua sanaan ja ajatukseen. Jos ihminen harrastaa käsitöitä, sauvakävelyä ja vesijuoksua, mitä hän muuta on kuin keski-ikäinen? Jos kipeät nivelet hidastavat liikkeelle lähtöä, iskias vihoittelee ja viileät kesäyöt ovat kuumia, ainakin aallottain, niin keski-ikää se on, tietävät naistenlehdet. Täältä tullaan, puuhelmet ja vekkihame! Ja jos vekkihame jääkin kauppaan, olen minä kuitenkin varustautunut tähän ikään: silikonit on hankittu, hyvissä ajoin.

Nelikymppisyyteen kuuluu myös miettiä, mitä kaikkea haluaa vielä tehdä ja kokea. Moni ikätoveri on aloittanut opiskelun, mutta itse olen jo unelma-ammatissani, joten tyydyn pienimuotoisempaan kokeiluun. Ja ei -kansantanhut on jo kokeiltu:) Tänä kesänä löytyivät kartta, kompassi ja iltarastit, kahdenkymmenen viiden vuoden tauon jälkeen. Ihan sikahauskaa! Miehenpuolikin innostui kanssani metsään, joten nyt meillä on se Yhteinen Harrastus... ja kohta kait samanlaiset tuulipuvut.


Syntymäpäiväjuhlista toivuttuani olen pakannut punaista lentolaukkua ahkerasti. Perhelomaa, tyttöjen reissua ja mummolavisiittejä, suunnistuskartta on vaihtunut tiekarttaan tai sitten on kolkuteltu kiskoilla. Kuusitoistavuotishääpäivää juhlistettiin adrianmeren rannalla, kts alla oleva kuva, joka todistaa, että tänäkin kesänä on saatu nauttia helteestä.  

Kaiken keskellä on ollut helppo unohtaa se suuri äs. Keväisellä sairaalakeikalla rupesivat puhumaan kontrollista, juu-u, se on suunniteltu tehtäväksi kahdentoista avastinin jälkeen. Miten olisi juhannusviikko? Hätäännyin, kelasin mielessäni vaihtoehdot läpi ja tein sitten kuten lapset ovat minulle opettaneet: pyysin lisäaikaa. Sanoin minnalle, jotta nyt on niin kivat leikit kesken, etten millään malttaisi lopettaa. Että jos tulisin vähän myöhemmin. Osaston äidit olivat hellämielisiä, sain kuukauden ja yhden lisäavastinin.

Ihana kuukausi, ikimuistoisia reissuja ja tärkeitä kohtaamisia, yhdessäoloa, kesän tuoksua ja makuja, ja yritän vakuuttaa itselleni, ettei mikään muutu, että vielä on kesää jäljellä, vaikka tämänpäiväisen pet-ct:n tulokset olisivat mitä tahansa. Niitä tuloksia odottelen. Kusi sukassa, vaikka katetrointi olikin jätetty tutkimusrutiineista pois.

Kuinka sitä onkaan ehtinyt taas kiintyä ja tuudittautua tavalliseen, turvalliseen, taudittomaan elämään! Kuinka haluaisinkaan jatkaa sitä, jatkaa kesää. Suunnata tiistairasteille, muurahaispesältä toiselle. Pakata ehkä vielä kerran punainen lentolaukku. Maalata keinu. Käydä kampaajalla. Ostaa uusia kyniä. Hipsiä elokuisena iltana koululle haistelemaan ilmaa.

Näitä haikailin tänään, heinäkuisen illan hämärässä, koirakävelyllä. Huomasin harmittelevani huomista, vaikken tiedä siitä vielä mitään. Sisun poukkoillessa heinikossa hätistelin hyttysiä ja katsahdin taivaalle, joka oli juuri lopettanut satamisen.

Sataa, paistaa, sataa.. kaikella on aikansa. Suunnistajan suuntavaistolla tiedän, että tuon kaaren pää löytyy myymättömien tonttien ja metsikön takaa keltaisen kotitalon päältä.  Että jos lopettaisi huokailunsa ja kävisi vaan ihan rauhallisin mielin iltalevolle.

kaksi tuntia kirkonpenkissä

- Mitä leipää oli? kyseli peltsi palatessamme ehtoollispöydästä kirkonpenkkiin. Kuullessaan, että kuivaa ja ohutta, sitä samaa vanhaa kuin aina ennenkin, tiedusteli neiti vielä mahdollisista leivänpäällisistä.
- Ei siis makkaraa eikä juustoa? Hyvä etten tullut, tuumasi hän, ja jatkoi virsikirjan läpilukemista. Kahden tunnin rippikirkossa ehti pitkälle, vaikka tarkasti eskarilainen tapahtumia tarkkailikin, paljastivat korvaani supatetut kommentit.
- Höh. Miksi velipoika saa todistuksen viimeisenä? Oliko se niin huono? Ei se kyllä edes laulanut äsken.

On se velipoikakin joskus laulanut. Kymmenen vuotta sitten istuimme kirkon penkissä, minä ja esikoinen neljä vee. Lauloimme hoosiannaa, ja nelivuotias tarkkaili kirkkokansaa mikki hiiri -aurinkolasiensa lävitse, joiden mukaan ottaminen liittyi jotenkin lähtökahinoihin. Siihen, että pikkusisko jäi eteisen lattialle potkimaan ja huutamaan isänsä iloksi "tahtoo kilkkoon". Mutta kilkossa istuivat vain äiti ja poika, jalkojen juuressa pikku prinssi -salkku, josta otettiin joka virren aikana muutama rusina, jotta jaksaisi vielä vähän aikaa. Ja hetken vielä.

Ja aivan hetki sitten tämä poika syntyi, tehden meistä vanhemmat. Yhdessä kasvettiin, opeteltiin lentämään. Ja ihan proosallisesti  - nukkumaan. Jos tuolloin laskinkin yhteen puolituntisia, jotka yön aikana olin ehtinyt tuoreena äitinä torkahtaa, ei nukkuminen enää ole lapselleni ongelma (ellei ongelma ole se, että viikonloppuaamuisin nuori mies harvoin ehtii aamiaiselle, se kun korjataan pöydästä klo 10.30 kuten paremmissakin hotelleissa). Ja jos ensimmäisinä kuukausina poika testasi keuhkokapasiteettia ja äänijänteitä, ei myöhemmin ole tarvinnut itkeskellä. Kaikki on aina tosi hyvin, hyvin -tai ainakin "ihan sama".

Äitinsä poika, näin heti silmistä, kun tapasimme ensimmäistä kertaa elokuisena sunnuntaiaamuna. Me olemme aina ymmärtäneet toisiamme. Pikkuautoleikkiä leikittiin järjestelemällä autoja riveihin ja jonoihin koon, värin, mallin ja minkä lie -logiikan mukaan. Hiekkakakut oli mukavampi tehdä hiekkalaatikon ulkopuolelta varovasti kurotellen, etteivät housunpolvet ja kädet liikoja sotkeutuneet. Tarkasti solmittiin myös kengännauhat, tehtiin eskaritehtävät ja sitten koulutehtävät, kunnes opettajan kanssa päätimme opettaa pojalle "hutaisutekniikkaa" (jotta jouluun mennessä tulisi jokin askartelu ihan valmiiksi asti). Kuten kaiken muunkin, oppi poika sen nopeasti.

Taisi olla jotain hutaisua, huoneen järjestämisen tai läksyjen teon tiimoilta, mitä valittelin kouluruokalassa työkaverilleni. Ne teinit, ne teinit, voivottelimme, kun pöytään istui kokenut kollegamme.
- Sekö on sinun poikasi tämä kasibeen poju? kysyi bilsanope ja minä myöntelemään. Eipä ole tainnut poika mainostaa, että äidin kanssa käydään samaa koulua, eikä aiemmin ole tullut puheeksi.
- Kun se on niin iloinen se teidän poika. Sillä on silmät aina niin hymyssä ja käytös fiksua. Aina auttaa kun apua tarvitaan. Semmonen kuule pärjää elämässä, sanoo hän, enkä voi kuin uskoa iän tuomaa viisautta. Jos kahdeksaan kouluvuoteen on saanut mahtumaan vain yhden jälki-istunnon (kakkosluokalla lumipallon heitosta) ja jos tarhavuosina lasta on toruttu yhden kerran (riehumisesta kasperin ja eemelin kanssa), on käytöksen kiitettävä ihan ansaittu.

Aivan äsken päiväkotilainen batman -viitassaan, ja nyt kirkon etuosassa valkoinen vaate yllään, kahdenkymmenenkahden kaverinsa ympäröimänä. Poikamme. Pari penkkiriviä taaempana me, perhe. Mies vasemmalla puolellani taiteillen kapealla penkillä, peltsi toisella puolen näpytellen kännykkääni (tarkkailu on hetkeksi vaihtunut angry birdsiin), ja peltsin vieressä kaksi teiniprinsessaa (oma ja naapurin ottotyttö),ja jossain päin kaunista kirkkoa kummit, mummit ja tädit, serkutkin, jotka onnistun kuulemaan välillä. Porvoon prinsessaa ja itävallan keisarinnaa myöten olemme kokoontuneet saattamaan ja evästämään esikoistamme elämän matkalle. Siinä kotikirkon penkissä olen yhtäkkiä huikean onnellinen perheestäni ja tärkeistä ihmisistä ympärillämme.

Nuori pappi liikuttuu hänkin puhuessaan rippilapsilleen vielä lopuksi. Pappi kehottaa nuoria seuraamaan ristiä, merkeistä tärkeintä. Tällöin oikealla puolellani pieni pää nousee, ja kommentoi epäilevästi:
- Kyllä niitä on muitakin tärkeitä merkkejä mitä voi seurata. Esimerkiksi tähti, tietää tuleva koululainen ja jatkaa vihaisten lintujen ampumista.
Loistakoon se tähti, ja kirkastakoon lapselleni kaiken sen, mikä elämässä on tärkeää. Kanttori oli valinnut samat sanat kuin minäkin:

"Sydäntäni ohjaa,
anna minun, Herra,
armossasi kasvaa
olla ihminen."

keitaalla

Kerran kolmessa viikossa teen "opet". Iltapäivän viimeisen oppitunnin päätteeksi pakkaan mari-laukkuni, suljen tietokoneen, hätistelen hitaimmat ulos luokasta lukitakseni oven ja kiiruhdan autolle. Oppilaideni vielä käynnistellessä potkukelkkojaan vilkutan jo ensimmäisessä kurvissa "variksen" perävaloja ja katson kelloa. Hyvin ehtii, bevasitsumabi on tilattu kolmeksi.

Perillä tutulla osastolla kuoriudun päällimmäisistä vaatteista, oikaisen sängylle ja ehdin jo käväistä unten mailla ennen kuin pirkko tulee verenpainemittarin kanssa hääräämään viereeni. Satakaksikymmentäkaksi kautta seitsemänkymmentä, pulssi kuusiviisi ja pissakin puhdas, sanoo pirkko asiaankuuluvat alkutervehdykset ja lähtee hakemaan tippapusseja, sammuttelee mennessään kirkkaimpia valoja ja toivottaa vielä tervetulleeksi keitaalle. Siltä kait se näyttää; työpäivän tehnyt ope loikoilee sängyllä horroksessa, avaimet kaulassa ja korkkarit jalassa, työlaukku jalkopäässä. Palmun virkaa toimittaa tippateline.

Tuolta samaiselta keitaalta poistuin elokuussa viimeisimmästä sytostaattitiputuksesta, horjuen ja kahden vessan kautta, ennen kuin pääsin ulos sairaalasta. Paha olo jatkui päiväkausia, joskin se pysytteli mukavan syyskiireen vuoksi taka-alalla. Kuitenkin vielä viikkojenkin perästä sain kuvotuksen tunteen kurkkuuni kouluruokalan tarjotessa kanakastiketta ja riisiä, sinänsä ihan herkullista sapuskaa, mutta joka ei mennyt alas, kun se on kerran tai kolmesti tullut ylös. Ei siis ihme, että bevasitsumabi-tiputus, lääkitys josta ei pitäisi koitua verenpaineen nousua ja rytmihäiriöitä kummempia sivuvaikutuksia, aiheutti ensimmäisellä antokerralla ihan kunnon kuvotusta. Pahoinvointi alkoi jo portin aukaisusta, desinfiointiaineen ja ihoteipin tuoksusta ja jatkui aina kotiin saakka. Toinen kerta meni paremmin, kolmas kerta oli sitten jo keidas-kokemus, lepohetki keskellä hektistä arkipäivää.

Keskellä hektistä arkea järjestimme perheellemme oikeankin keidaskokemuksen. Joulukuun kontrollin hyvien tulosten huumassa harhauduimme mieheni kanssa nettiin, matkasivustoille, ja ostimme meille kaikille viidelle joululahjaksi viikon loman teneriffalla. Tammikuussa sitten matkasimme sinne, oikeiden palmujen ja auringon alle, all inclusive. Todellisia keidashetkiä, joista nautimme niin ruokapöydän ääressä, altaalla kuin monenlaisten aktiviteettienkin parissa. Ja nautimme vielä hieman enemmän luettuamme ystävien viestejä kotimaan pakkasennätyksistä.

Toisaalta normiarkikin on kuin keitaalla olisi. Huivin alta pilkistää maantienharmaata hiusta, kortisoniturvotukset ovat muuttuneet kunnon lihaksi ja läskiksi, mutta yhtä kaikki kehoni viestii samaa kuin veriarvoni: olen kunnossa. Sytostaattien aiheuttamat tuntomuutokset jaloissa ovat vähentyneet, kivut kaikonneet ja juoksu sujuu. Zumbassa hikoilen muiden jumppaajien lailla, ja jaksamisen sijaan minua huolettaakin lähinnä se, pysyvätkö tissit samban tahdissa tai ainakin liiveissä. Elämä on kuin ennen muinoin, ennen suurta ässää.

Tiistaina, tai oliko perjantaina, balettikyytireissulla kumminkin tai ehkä sählypelistä tullessa kuuntelen suomipoppia ja hoilaan kolmannen naisen kanssa "osoita taas, elämän tarkoitus..", mutta lopetan pian. Tämä terveyteni on vielä niin hauras, haluan suojella sitä kaikin tavoin, ja vaikken kohtaloon uskokaan, ei sitä silti kannata härnätä. Puhun viimeisimmästä sytostaatista ja terveestä jaksosta. Käytän sanoja jos ja kun vuorotellen puhuessani tulevaisuudesta. En käytä hyväkseni ennakkovaraajan etuja ja varaa uutta lomamatkaa tai edes junalippua halvemmalla kuukausia etukäteen. Luottamustehtäviin suostun hitaasti ja vain lyhyeksi aikaa. Kehityskeskustelussa kysymys tulevan vuoden haasteista lähinnä huvittaa minua.

Puoli vuotta viimeisimmän sytostaatin jälkeen olen taas elämässä kiinni, enkä totisesti kaipaa mitää opetuksia.
Ei sillä että syöpä mitään opettaisi, mutta kyllä se perspektiiviä ja respektiä elämään antaa. Ainakin olen oppinut pitämään aamuista: Kun on kyökkinyt, kipuillut, valvonut ja viettänyt öitä ajatellen kaikki ajatukset, ne viimeisetkin, tuntuu suurelta etuoikeudelta nousta uuteen päivään, terveenä ja levänneenä. Vaikka on aikaista, kylmää ja pimeää, ja vaikka seuraavalle todelliselle keitaalle on taas matkaa.

muisti tekee kekkoset

Otsikko ei suinkaan viittaa edesmenneeseen valtionpäähän vaan peltsin poikakaveriin kekkos-arskaan. Ja siihen, että muisti tosiaan on pätkinyt joulukuussa. "Tehnyt kekkoset", kuten peltsi kuuli. Joulun alla aikataulu oli ajoin tiukka, arjesta selviytyminen vaati kasan keltaisia lappuja kalenterin sivuille sekä muistutuksia ja häläreitä kännykkään. Ja selvittiinhän me taas joulunajasta, joskaan ei ilman pieniä sattumuksia.

Maanantaina, joskus joulun alla kiipeän koulun rappusia ruokalasta luokkaan ja pysähdyn korjaamaan aukinaista sandaaliani. Samalla hetkellä kun kumarrun alaspäin, muistan sen, mitä olisi pitänyt muistaa muutama tunti aiemmin. Aamukiireessä olivat naiselliset varaosani jääneet saunan lauteille. Paikkaan, jossa ne on hyvä kuivattaa yön yli turvassa koiralta, mutta josta niitä ei voi aamulla hakea suihkun ollessa varattuna. Tokko tuota lattarintaisuutta kukaan kuitenkaan huomasi, eikä sitäkään, että loppupäivän liivintäytteenä on jumppapussista löytämäni hikiset tennissukat.

Samalla viikolla, keskiviikkona olen huolellisempi. Muistan kaiken ja vähän enemmänkin. Aamulla hampaiden pesun jälkeen nakkaan kalkkitabletin suuhuni, kas miten se vielä olikin kädessäni, kun sen mielestäni olin jo aamupuuron kanssa ottanut. Sitten olen valmiina lähtöön, enää koiran matolääke, mihin minä sen pistinkään..? Jep jep. Päivällä onkin ihan madottoman hyvä olo, kuten työtoverit lohduttelevat.

Seuraavalla viikolla teemme peltsin kanssa lähtöä eskariin. Kantamisia on tavallista enemmän ja kiirekin on, kuinkas muuten. Turvavyöt kiinni ja sarttia.. paitsi ettei variksestani kuulu inahdustakaan. Ihan kuin joskus ennenkin näin olisi käynyt, sisävalo on jäänyt päälle ja syönyt akun yön aikana. Aamu jatkuu kuin kehno kotimainen komedia: pyöräilykypärät ovat hukassa, pyörän kumit puolityhjät, tie jäinen ja märkä, muovipussin sangat heikkoa tekoa jne. Eskarin aamupalalle ehditään silti ajallaan, ja ainoat murtumat tulivat askartelukerhoon tarkoitettuihin pipareihin. Enkeleitä, on heitä.

Kotiin tullessa muistankin nykyään tarkistaa, että autosta sammuvat valot. Samalla tarkistan, että lohkolämmitin on varmasti ajastettu aamua varten, lämpimään autoon on mukavampi istua ja lähteehän se paremmin käyntiinkin. Liikkeelle auto lähtisi paremmin, jos muistaisi ottaa roikan irti ennen kuin peruuttaa ulos katoksesta. Tämäkin pitää joka joulukuu ainakin kerran kokeilla, lopputalven yleensä muistan ajella ilman auton nokasta roikkuvaa vihreää nauhaa.

Viimeinen kouluviikko on kalenterissa yhtä keltaista lappua. Jotain sentään muistan ilman muistutuksiakin. Tiistaina istun joulujuhlassa, herkistelen hämärässä voimistelusalissa seimen äärellä, ja toivon paimenten pitävän hieman hoppua -tahdon ehtiä ajallaan valkoiseen taloon. Ja ehdinhän minä, kommelluksitta. Kyselen majatalosta paikkaa, yksi sänky onkin jäljellä. Kaivaudun oljille, suljen silmät ja otan päiväunet, samalla kun bevasitsumabi kulkee suonissani tehden mahdollisten syöpäsolujen elämän tukalaksi viemällä niiltä ravinnon saannin. Tämä olkoon se toinen joululahjani, mitään muuta en tarvitse, ajattelen, ja katson tutuksi tullutta huonetta, tuttuja hoitajia tonttulakit päässään. Labratulosteessa komeilee syöpämarkkerin kohdalla jouluKUUSI. Tässä majatalossa tosiaan koetaan ihmeitä.

Kun todistukset on jaettu ja kismetit syöty, loppuu kiire ja muistamiset. Tästä asti on vain aikaa. Kalenteri ja keltaiset laput laitetaan laatikkoon työpuhelimen kanssa, ja matkataan joulun viettoon, jonne on tullut keisarinnaa myöten koko suku. Aikaa on, vaikka pelata koko perheen visailupeliä. Koululaisjoukkueemme saa kysymyksen: "Kuka raamatun henkilö muutti veden viiniksi?". Seuraa ankaraa mietintää, mutta emme suostu antamaan alkukirjainta. Hetken kuluttua kuitenkin neiti keskimmäisen ilme kirkastuu: "Se oli dionysos!" huutaa tuleva raamattuvisailija vastauksen. Hih, viinin jumalapa hyvinkin, mutta eepos menee vähän pieleen, naureskelemme. Ei ne nuoremmatkaan ihan kaikkea muista, vaikka muistipelissä ovat äiteensä päihittäneet jo nelivuotiaina.

Vielä pari päivää perhepelejä, hiihtolenkkejä ja tätä suloista joutilaisuutta. Aivot ihan narikassa, kuten kollegan muovailemassa tilataideteoksessa koulun naulakossa. Maanantaina pitää muistaa mennä töihin. Täytyisköhän pistää häläri?

joululahjoista toiseksi parhain

Joulustressiä? Ei muuten ole.

Tätä naputellessani lucia on antanut tilaa joukolle jokunen minuutti sitten, ja joulu lähestyy vääjäämättä. Kokeet on kuitenkin korjattu, numerot naputeltu wilmaan ja askartelumallit väkerretty. Mieli on hyvä, lämmin ja hellä (lisäsin kuitenkin rommin jouluteeheni vasta numeroiden annon jälkeen:).

Todistukset ja piparit kilpailevat ajasta säbäturnausten ja tanssinäytösten kanssa, ja opettajaäidin huushollissa riittää iltapuhdetta, kuten kuvasta näkyy. En kuitenkaan suostu ottamaan stressiä moisista maallisista. Minä olen jouluni jo saanut. Siitä joulusta riittää vielä pitkälle kevääseen, ehkä jopa vapun tienoille asti.

Ensimmäisen adventin jälkeisenä maanantaina makasin lavitsalla ultrahuoneen hämärässä, puolisoni istuessa pääpuolessa. Edessämme oli valkoinen hahmo, jota katsoimme peljästynein silmin. Hahmo puhui meille kuitenkin ystävällisesti: "Älkää peljätkö. Minä ilmoitan teille suuren ilon. Vatsassanne on vain suolenmutkia ja sisäelimiä, ei mitään ylimääräistä. Syöpämarkkerinnekin on alhainen, vain kuusi. Jatketaan avastin-tiputuksia kolmen viikon välein ja seurataan veriarvoja. Menkää rauhassa ja eläkää ilolla".

Ja me lähdimme niiltä sijoiltamme ja kerroimme ilosanomaa eteenpäin: lumivalkeaa, se on vieläkin lumivalkeaa!

Tästäkin sanomasta, totisesti, riittää jaettavaksi.

pikkujoulujen II/2011 pöytäkirja

Pöytäkirja

Blogiporukka "amatson kuningattarien" pikkujoulut II/2011

Paikalla: 8 tautivapaata kuningatarta, yhteensä yli 20 vuotta kokemusta syöpäelämästä

Kokouspaikkana ravintola saludin kabinetti, tampere

1§ Varapuheenjohtaja tee avaa kokouksen halaamalla kokousedustajat. Puheenjohtaja sanna on estynyt saapumaan tilaisuuteen ahnehdittuaan tilauksia messuilla. Selitys hyväksytään, mutta samalla ihmetellään, miksi toveriapu ei kelpaa korutaiteilijalle. Olisi se fimomassa taipunut meidänkin sormissamme illan edetessä!

2§ Todetaan kokous lailliseksi ja päätösvaltaiseksi. Suomen viidestä yliopistosairaalapiiristä neljä on edustettuna, kuopiota kaivattiin.

3§ Kehutaan kokouspaikkaa, henkilökuntaa ja erityisesti kabinettia. Naapuripöydät säästyvät tällä erää tissijutuilta, vilauttelulta, pirtsikan saaristolaishuumorilta ja aprillipilan neulevinkeiltä.

4§ Heti kättelyssä otetaan kantaa syöpäjärjestöjen alkoholiaiheiseen tv-kampanjaan "turvallista rajaa ei ole". Toisena päivänä punaviinin sisältämät flavonoidit ovat hyväksi, toisena ne aiheuttavat syöpää. Esitämme huolemme siitä, että taas osa kansasta ymmärtää viestin väärin. Me, kohtuuttomat sekakäyttäjät skoolaamme elämälle ja otamme tietoisen riskin tilaamalla kaksi pulloa talon punaista ruuan kanssa nautittavaksi.

5§ Kitsun valitsemia viinejä maistellessa käydään samalla läpi muita syövän syntyä selittäviä tekijöitä. Erään empiirisen elämäntapatutkimuksen tulokset puhuttavat kokousedustajia. Tässä kokeessa tupakointi, alkoholi, erilaiset kemikaalit ja epäsäännöllinen elämä eivät aiheuttaneet tautia syöpägeenin kantajilla, kun taas ruisleipä, runsas liikunta ja pianonsoitto näyttivät korreloivan sairastuvuuden kanssa. Yhteenvetona suosittelemme itselle mielekästä elämäntapaa. Kehotamme kuitenkin kaikkia kansalaisia välttämään kiltteyttä ja liikaa tunnollisuutta!

6§ Keskustellaan syövän ja hoitojen mukanaan tuomista haasteista. Syytämme turvotuksesta, liikakiloista ja unettomuudesta kortisonia, tunnottomuudesta, kuulon alenemasta ja sydänoireista sytostaatteja. Kelaa voi syyttää varmuuden vuoksi kaikesta muusta.

7§ Syövästä syytämme itseämme, aivan liikaa ja aivan turhaan. Todetaan kuitenkin, että vuosien myötä tämä syyllisyys on vähentynyt.

8§ Jäsen betty kehuu uutta elämää täydell(isell)ä etuvarustuksella. Nyökytellään, ja muistellaan haikeina aikaa, jolloin yöpaidan sisälle ei tarvinnut tunkea keittiöpyyhettä, kun aamutuimaan meni aukaisemaan ovea putkimiehelle. Varaosaelämässä on hankaluutensa, mutta todetaan samalla, että merkkiliikkeen korjaamolle on kovat jonot eikä kaikkia sinne edes huolita. Rohkaistaan silti kaikkia korjaamolle aikovia!

9§ Jäsenet ärkoo ja adelheid muistuttavat kaikkia vielä siitä, että syöpä on paska tauti, johon kuolee ihmisiä. Selviytymismahdollisuudet ovat joko tai, eikä niitä paranneta hymyilemällä. Silti, edelleen, jos joku haluaa ajatella positiivisesti, se hänelle suotakoon, kunhan ei julista oppineensa jotain syövän ansiosta. Ei tulisi mieleenkään.

10§ Valomerkin lähetessä päästään vihdoin lahjontavaiheeseen. Lämminhenkiset lahjat sisältävät sitä tiettyä symboliikkaa. Vai mitä sanotte vaaleanpunaisesta vasarasta? Tai gillette -bikinirajaajasta? Tässä seurueessa on aivan korrektia toivottaa kaikille karvaista uutta vuotta..

11§ ..ja siirtyä seuraavaan ravintolaan.. ja vielä seuraavaan.. ja päätyä taksijonoon..

12§ .. jossa päätetään seuraavasta kokoontumisesta. Ainakin roosa-kävelyllä taas tavataan, ellei jo ennemmin. Todetaan, että mitä pikemmin, sen varmemmin kaikki ovat vielä elossa.

Pöytäkirjan tarkastajat, onko huomautettavaa vai pistetäänkö arkistoon?

sihteeri tiina