stable disease

Joulukuun puolivälissä kärsivällisyyteni petti, ja raaputin kerralla koko veikkauksen joulukalenterin. Kun luukkuja oli enää muutama jäljellä ja päävoitto yhden pukin päässä, arvasin, että mahdollisuuteni pienempiinkin voittoihin oli mennyt. Jotkut asiat nyt vaan tietää.

Muutamaa päivää myöhemmin kärsivällisyyteni oli jälleen koetuksella. Keskiviikko kului kepeästi kahteen saakka, mutta kun koululaiset pakkasivat enkun kirjansa reppuun ja huusivat bye byet, alkoivat kämmenet hikoilla ja pulssi nousta. Jaksoin kärvistellä kotiin saakka, ennen kuin valitsin linjan valkoiseen taloon. Papereiden rapinaa, näpyttelyä, odota hetki, näpyttelyä, odota vielä, ja oikeastaan tiesin tulokset jo ennen kuin ritva henkäisi luuriin:
- Voitaisiinko me soitella sinulle myöhemmin näistä tutkimusvastauksista? En nyt saa lääkäriä kiinni.

Itse tutkimukseen pääsy oli vaatinut kärsivällisyyttä, neuvokkuuttakin. Tiistaiaamuna labrassa väkeä oli tuvan täysi, osa seisoskelemassa seinän vierillä, ja pitkän linjan potilaana tiesin sen tarkoittavan aikojen venymistä ainakin tunnilla. Jonotukseen vain ei nyt olisi mahdollisuutta, röntgenin tiimi odotti minua radioisotoopit ruiskuissa. Jotain piti yrittää, vaikka infon täti näytti juuri siltä kuin infon tätit näyttävät: tiukalta ja aina valmiina tottelemaan annettuja määräyksiä.
- Kuule me hoidetaan potilaat saapumisjärjestyksessä, ei täällä voi ohitella noin vain vaikka olisi muutakin menoa.

Kun labra-aika oli neljäkymmentä minuuttia myöhässä ja röntgenaika mennyt kymmenen minuuttia sitten, tein uuden hyökkäyksen, tarkkaan suunnitellulla taktiikalla:
- Se minun tutkimukseni, positroniemissiotomografia, on yksi kalleimmista tämän sairaalan tutkimuksista. Sitä varten on aamulla lennätetty tutkimuslääke tänne ihan helsingistä asti, ajatteles, ja ne isotoopit ei säily kuin muutaman tunnin..
Olin valmis jatkamaan sormea heristäen, että esimiehesi olisi varmasti hyvin hyvin surullinen, jos kuulisi tästä, mutta siinä vaiheessa infon täti lupasi armollisesti käydä labrassa kyselemässä.

- Olisit vaan heti käynyt sanomassa infossa, että sinulla on kiire, sanoi labranhoitaja ensitöikseen. Ja jatkoi kertomalla siskostaan, jonka munasarjasyöpä oli saatu kuriin uusimisen jälkeen. Nyt oli takana jo kymmenen tauditonta vuotta. Vau.
- Taistele! huusi tämä ihana hoitaja vielä kiirehtiessäni kohti tutkimusosastoa.

- Taistelu jatkuu nyt vähän eri yhdistelmällä, kertoi ulla minulle ja miehelleni joulunalusviikon torstaina, kaksi päivää tutkimuksesta ja päivä puhelusta. Olin menossa hoitoon, mutta ennen sitä piti vielä kuulla face to face, miten syöpäni voi ja miten sitä hoidettaisiin.

Tauti ei ollut talttunut, muttei toisaalta edennytkään kuuden palitakseli-cisplatin-bevasitsumabi -hoidon tuloksena, enkä oikein tiennyt, mitä mieltä olin saamastani joululahjasta. Stable disease, joskin toisessa muutoksessa näkyi hieman kohonnutta SUV-aktiivisuutta, mikä sai pesäkkeeni kuulostamaan tulivuorelta. Olisin hihitellyt ääneen, mutta tiesin huumorin olevan lääkärin vastaanotolla riskialtista. Naurusta ei ole pitkä matka itkuun. Ulla  kiirehtikin jo summaamaan kokeellisissa hoidoissa rönsyillyttä keskusteluamme:
- Ykköslinjan hoidolla tässä vielä mennään. Vaihdetaan palitakseli doketakseliin, lisätään kortisonia platinaherkistymisen takia ja katsotaan tilanne kolmen hoidon jälkeen. Keväällä voisi kokeilla säteitäkin, jos tauti pysyy lantiossa.

Se kolmas hoito on tulevalla viikolla, tutkimus helmikuun lopulla ja totisin toiveeni on taudin pysyminen lantiossa -lienee turhan rohkeaa toivoa sen katoamista kokonaan. Pitkän ja pimeän kaamosajan olen totutellut ajatukseen matkakumppanini sinnikkyydestä, ja stable disease on alkanut tuntua enemmän puoliksi täydeltä kuin tyhjältä lasilta. Tärkeintä kuitenkin on, että nauttii lasillisensa tyylillä.

Siispä. Joulukuisen hoidon päivänä kävin töissä lähettämässä lapset lomalle ja leivoin pakastimen täyteen, ehdin shoppaamaankin ennen pukin tuloa. Tammikuussa taas junailimme peltsin kanssa day after tampereelle serkkukylään ja kävimme siskon kanssa katsomassa liz-musikaalin. Ensi viikonlopuksikin on varattu teatteriliput.

Ehei, maljani ei ole ainoastaan puoliksi täynnä, se on lähes ylitsevuotavainen.

marrasmietteitä

Viime kesänä tulin pesseeksi kelloni. Kymmenen vuotta vanha tissottini pyöri koko parin tunnin kirjopesuohjelman lakanapyykin seassa. Sisko tyhjensi pyykit vielä kuivuriin, ja otti sieltä toisen parin tunnin käsittelyn jälkeen lämpimät lakanat -ja kellon. Joka muuten kävi vielä, ja käy edelleen. Enkä tosiaan raaski vaihtaa vanhaa ja uskollista tikittäjääni uuteen ja ehompaan, sen verran kumarran kelloni sitkeyttä.

Jotenkin tuo kello tulee aina mieleen lojuessani sohvan pohjalla day after. On pesty ja lingottu, mutta yhä käy. Tämän kertainen day after sattui tiistaiksi, lasten oikeuksien päiväksi. Aamupäivä kului unilla, mutta kahden kieppeillä aukeaa kotiovi, ja reipas kuopukseni huutaa tervehdyksensä:
- Terrrve! Mitenkäs täällä on jaksettu? Onkos ollut huono olo?

Jos olikin ollut, eipä ollut enää. Arkielämäterapia alkoi välittömästi. Läksyjä, kauppareissu, brasilialaista kanapataa (perheelle), kokeeseen kuulustelua, välissä voimien keräystä silmäluomien takana ja päivän huipennuksena downtown abbey. Oh, yes my lord, toistan carsonin perässä ja kumarran kevyesti granthamin jaarlille. Mikä ääntämyksen ja tapatietouden oppitunti! Kaikesta sitä keski-ikäinen nainen saa kicksinsä. Ja kuljettaahan tunti aateliston ja heidän palvelijoidensa seurassa pois sytoelämästä. Onneksi miss hughesin löydös oli hyvänlaatuinen, kaksikymmentäluvulla ei sytostaatteja tunnettu.

Yhdeksänkymmentä vuotta myöhemmin, luojan kiitos, tunnetaan. Itse olen saanut nelivuotisen sairaustaipaleeni aikana kaksikymmentäseitsemän solumyrkkytiputusta yhdistelmähoidolla, joista viimeiset kuusi tänä syksynä. Nyt pidetään viiden viikon tauko pet-ct:tä varten, mutta seuraava hoitokerta on varmuuden vuoksi varattu jo ennen joulua, omasta vaatimuksestani. Kuukausi sitten ultrassa näkynyt "solidi muutos" ei kuulostanut ihan tahrattoman puhtaalta pyykkäystulokselta. Sitä kohti kuitenkin, katsotaan tarvitaanko tavoitteeseen uusia pulvereita.

Niin kauan hyvä, kun hoitovalikoimassa löytyy. Tänä syksynä olen sytyttänyt kynttilän liian monelle matkatoverille, liian moni blogi on vaiennut kokonaan. Rintasyöpäsisko miran viimeiset viikot olivat kivun täyttämiä, ja muutamia päiviä ennen kuolemaansa hän kirjoittaa olevansa valmis kohtaamaan tulevan. Pyhäinpäiväviikonlopun teksti kertoo enemmän kuin siihen käytetyt sanat: kun kaikki viedään, jää jäljelle vielä rakkaus. Pyyteettömänä, katkeroitumattomana, kauniina. Nyt nuori äiti valvoo lastensa unta siellä, missä ei kipua enää tunneta.

Yhtäkkiä käsitän, kuinka oikeutettu lapseni onkaan saadessaan huikata ovelta "Terrrve!" Se, ettei äiti ole täysin terve, on loppujen lopuksi vain pelkkä sivujuoni.

kysymyksiä ja vastauksiakin

- Leikattaisiinko vähän sinun hiuksiasi, kun ovat niin kasvaneet? kyseli äiti kuusivuotiaalta tiinalta.
- Kuulepas, pitkä tukka on kuin kaunis kesähattu, vastasi tiina, ja välttyi hiustenleikkuulta tuolla kertaa. Ekaluokan kuvassa hiukset ovatkin sitten jo mallia polkka, etutukkakin viivasuora. Voi olla, että tiinaa on täytynyt jollain tavalla lahjoa, sillä pitkät hiukset ovat aina olleet minusta kauniit.

Hiustenleikkuuhommiin sitä piti kuitenkin taas ryhtyä, kun hiukset alkoivat tippua tukkoina kolme viikkoa ensimmäisen sytosatsin jälkeen. Silti, kauniin tukan onnistuin taasen löytämään. Yhtä kauniin, kuin kaunis kesähattu, ja niin aidon, että menee melkein täydestä itsellenikin.

- No? utelee mies, kun kyyditsee minua keskiviikkoaamuna tuttuun osoitteeseen sairaalarinteelle. Vieressä istuva rouva näyttänee juuri siltä, kuin pahempikin PM vaivaisi.
- Ilon kautta, vastaan. Ei passaa valittaa, niin kauan hyvä, kun tähän osoitteeseen saan kulkea. Kolmen viikon kierrossani on pari päivää, jotka voisin skipata, mutta muutoin olen kunnossa ja kiireinen. Keskiviikkona sytot ja unta, torstaina tikkaria ja unta ja viimein perjantai-iltana ylösnousemus sängyn pohjalta, luutu käteen ja ikkunoiden kimppuun.

Viikonloppuna testaan vielä kuntoni. "Afrikan joki, neljä kirjainta?" Täytyy olla vaal. Sanomalehden viikonloppuliitteen ristikko sujuu jahkailematta, yhden tähden hidato menee minuutissa, viiden tähden viidessä minuutissa. Sunnuntaina pyöräilen kahdeksan kilometriä ystävän luokse lounaalle, jonka saan alaskin jälkiruokineen kaikkineen. Kyllä vain, maanantaiaamuna olen valmis työmaalle.

Töihin tekevän mieli. Kun emon kaikki poikaset, nuorinta myöten lähtevät aamulla kouluun, jäisinkö kotiin? Neulomaan sukkaa? Kuuntelemaan yleykköstä? Kutomaan ryijyä? Kestopreesensin, epäyhtälöiden ja haiku-runojen kesken ei jouda miettimään turhia, joskin jotkut pakolliset asiat on hoidettava. Puhelin soi ja hälyttää "peltsi soittaa".. Langan päässä onkin tärkeitä kysymyksiä:
- Niin sitä vaan että tekisinkö mää ensin läksyt vai söisinkö välipalaa?

Ihana ekaluokkalainen!

Ja ihana seiskaluokkalainen ja siunattu kotitalous!

Ja (useimmiten melko) ihana ysiluokkalainen, joka saavutti mopoiän elokuisen perjantaina, on saanut mopon ja kohtsillään ehkä mopokortinkin..

Näitä kuvia katsoessa alkaa emonkin ruokahalu vähitellen palailla. Nam ja maiskis, ystävät!

pari pummia ja yksi missi(o)

Hoitopäiväni valkoisessa talossa tapaavat olla pitkiä, niin nytkin. Lähes kymmenen tunnin ajan kehooni pumpattiin esilääkkeitä, hyvinvointilääkkeitä, välihuuhteluita ja sitten niitä taudintappajia yhteensä arviolta viisi litraa, ja koin olevani ääriään täynnä oleva ihmistankki saadessani viimein kotiutuspaperit kouraan. Ukkoskuuro oli raitistanut ilman ja aurinko paistoi, joten hetken mielijohteesta lähdin bussibysäkin sijaan kävelemään kaupunkiin.

Kävely tuntui hyvältä ja kuntokin oli kohdillaan, joten suunnistin lempipaikkaani torin rantaan jäätelölle. Jäähallin takaa, polkua pitkin, radan ali, 500 metriä suoraan ja suunnan tarkistus lounaaseen taksikopin kohdalla, ja kas, löysin itseni kävelykadulta siiderilasilliselta. Suunnistuksessa tätä kutsuttaisiin pummiksi.

Oikean pummin olin tehnyt sytostaattihoitoa edeltävänä iltana akion rasteilla. Sprinttiradasta ja helposti löytyneistä rasteista innostuneena hölkkäsin viimeisen oranssivalkoisen maamerkin ohi, jonka kyllä polun vieressä huomasin. Tulosta ei siis tullut, mutta huippuaika itselleni, henkilökohtaisessa sarjassani "puuhelmikuntoilijat". Tuossa sarjassa koen olevani aina voittaja, vaikka tulosluettelo muuta yrittäisi väittää, kuten viime tiistaina, jolloin haeskelin rasteja rankkasateessa ja linssit huurussa linnakankaalla. Vesitipat silmälaseissa vääristivät näön niin lähelle kuin kauaskin,eivätkä muurahaispesät ja aukiot erottuneet sen paremmin kartalla kuin luonnossakaan. Ojat kyllä löytyivät;)

Suomalaista sisua, sitä se on. Sitä on kaivattu olympiakatsomossammekin, mutta kotimaisten huippuhetkien vähyydessä on tullut iloittua muiden onnistumisesta. Ehdoton suosikkini lontoossa on naisten satasen voittaja, jamaikalainen shelly-ann fraser-pryce. Luonnollisen kaunis ja hyväntuulinen juoksija näyttää, että urheilu on kivaa leikkiä, ja huippu-urheilijakin voi olla naisellinen. Sentilleen samanmittaisena koen myös kohtalonyhteyttä shelly-annin kanssa. Meitä ei kannata aliarvioida!

Miss shellyllä ja minulla on myös yhteinen tavoite, ja se on rio de janeiro. Shelly huolehtii edelleen pikamatkoista, reenaa ehkä kahtasataakin, pituushyppyäkin kenties. Minä hoidan tämän kestävyyspuolen. Sponsorinani on kela, valmentajina valkoisen talon lääkärit, ja kaikenlainen douping on sallittua. Tämä on missioni ja uskon, että neljän vuoden kuluttua me taas tapaamme. Kotisohvallani.

juokse villi lapsi ja muuta musiikkiterapiaa

Haloo helsinki innostui pohjoisesta yleisöstä, ja veti upean keikan kuusrokin lauantai-iltapäivässä. Sirkusteltan helteessä hiki helmeili "modernia pop-rockia" soittavan yhtyeen jäsenten kasvoilla, kun nämä kuuluttivat koko saarelle, että

Mullon vaan tää elämä

perjantaina

perjantaina kaikki muuttuu

perjantaina

Mustiksi piirretyt silmät katsoivat suoraan minuun. Miten elli saattoi tietää? 

Mistä he tiesivät lopettaa pelle miljoonan villiin lapseen? Hypin massan mukana, me villit lapset heiluttelimme käsiä ja autoimme solistia, minkä kurkusta lähti.

Juokse villi lapsi

juokse kauemmaksi

siellä kasvat vahvemmaksi

ja vapaammaksi

Juokse henkesi edestä

ota toivon kipinä mukaan..

Perjantaina kaikki taas muuttui. Parin päivän odottelun ja tuskailun jälkeen seija soitti, ennen viikonloppua, kuten oli luvannutkin.
- Ikävä kyllä kuvissa näkyi merkkejä taudin uusimisesta. Lantiossa näkyy kaksi kertymäaluetta, 3,3 ja 2,8 senttiä, ja niiden sijainti ja rakenne viittaavat tähän meidän tautiin, joten koepalaa ei tarvitse ottaa. Ylilääkäri on tehnyt hoitosuunnitelman, ja jatketaan nyt tällä samalla yhdistelmällä, mitä olet viimeksi vuosi sitten saanut, taxolia ja cissiä. Pidetään se avastin myös mukana, kun näyttäisi, että siitä on hyötyä sinulle ollut. Miten olisi, tuletko heti alkuviikosta hoitoon?

Tajunta oli jäänyt ensimmäiseen sanaan, "ikävä". Se kertoi kaiken oleellisen. Muu osa puheesta meni suorinta tietä lähimuistiin, mistä poimin puhelun jälkeen yksityiskohdat miehenpuolelle, joka odotti oven takana käsiään väännellen. Vaikka ajatus katkesi, toimivat vaistot. Maanantaina ehtisin labraan, kyllä vain, mutta tiistain hoidolle sanoin heti topakan, mutta suunnittelemattoman ein. Tiistai-iltana pitää päästä metsään juoksemaan, rastilta rastille. Tämän isomman suon ylittäminen joutaisi odottamaan yhden päivän. Varsinkin, kun edessä aukeava suo näyttää taas kovin aavalta ja vetiseltä. 

Siinä me istuksimme makuuhuoneessa, minä vielä työpöydän ääressä puhelin kädessä, valuen tuolin selkänojaa pitkin kuin taskukello dalin maalauksessa, mies sängyn reunalla kuin äänetön versio munchin huudosta, ja katsoimme toisiamme. Prkl. Kahdenkymmenenyhden sytostaattipäivän kokemuksella tiesimme, mitä olisi tulossa, ja hetken näimme vielä pitemmällekin.

Kunnes tulimme järkiimme: elämä jatkuu. Syöpä ja hoidot kuuluvat siihen taas tiiviisti ainakin tämän vuoden, ehkä pitempään, mutta sille annetaan perheessämme niin pieni paikka kuin mahdollista. Elämänlaadusta ei tingitä eikä suunnitelmia muuteta. Jos ollaan menossa koko perheellä rock-festivaalille, niin sinne mennään, vaikka fiilis olisi perjantai-iltana ollut enemmän kallellaan utajärven suuntaan, missä olisi ollut mahdollisuus seurata sm-tason pierukilpailua. Omat paineeni olivat kuitenkin enemmän henkistä laatua ja ne helpottivat hieman tunnin juoksulenkillä. Rock rock, kyllä tämä taas tästä.

Ja niin istuksimme lauantaina perheen ja naapurivahvistuksen kanssa qstockin päälavan läheisyydessä filtillä, kuuntelemme fintelligenssin konserttia ja nautimme musiikkiterapiasta. Peltsi tanssii ja pilettää lei kaulassa. Isommat neidit kulkevat cooleina aurinkolasit silmillä ja yrittävät karistaa nuorimmaista kintereiltään. Esikoinen kävelee kavereiden kanssa ohi, moikkaa kuitenkin.

Elämä on sitä mitä teet siitä

en vaihtais päivääkään  

Aurinko piiloutuu koivujen taa, mutta illallakaan ei tule kylmä. Chisua pitää päästä katsomaan niin eteen kuin mahdollista. Peltonen näyttää idolilleen sydämiä isin olkapäiltä. Keski-ikäiset rouvat innostuvat tanssimaan niin että puuhelmet heiluvat ja teinineidit karkaavat kauemmaksi.

Neljänkympin kriisin tunnistaa siit

ettei ryppyvoiteet enää mihinkään riitä

Näyttää keskisormee onnelassa nuorille

ja kiipee joogaretriitille ylös vuorille

Kuolemaa kohti mennään joka ikinen

näkö, kuulo, kaikki pettää ja pää tietää sen

Se pelottelee meitä millä lie milloinkin

Se ei katso ikää, se vaan pettää silloinkin

Saa pelotella, mutten suostu pelkäämään. Se toivonkipinä, se taitaa olla vakiovaruste.

puuhelmet kaulassa ja kusi sukassa

Syksy tulee ja koulu alkaa ihan kohta, ainakin jos uskoo laatikkoon satavaa mainospostia. Peltonen on valinnut jo muutaman repun halpahallin, citymarketin sekä stockmannin kataloogeista ja sen verran kirjoitusvälineitä, että niillä pärjäisi koko peruskoulun. Ekaluokkalaiseni on niin topakka, niin iso ja niin pieni. Sinnikäs typsy, joka oppii kaiken, minkä päättää, kuten sen vaikean ärrän -pyöritteli kieltään pari päivää, pärisi aamupalalla ja akkarin ääressä, pyöräillessä ja hampaita pestessä, ja ilmoitti sitten osaavansa sen. Niin kuin osasikin. Ärräkouluun hän ei mene, kun kerran oikeakin koulu alkaa, eikä sitä kaikkea millään ehi.

Elokuun kolmantenatoista saan saatella nuorimmaiseni kouluun. Tämän kun olisin tiennyt neljä syksyä sitten.

Mutta tänä syksynä kuopus siis astelee kouluun, neiti keskimmäinen siirtyy yläkoulun puolelle ja vanhimmalla on naimalupa (kirkon puolesta, ei äidin). Ei voi siis äitikään ihan tyttönen enää olla, vaikka sellainen joka aamu peilistä katsookin. Neljäkymmentä on kaksikymmentä plus kaksikymmentä, muistuttivat ystäväni, ja saapuivat kanssani kesän alussa kaupunginpuistoon piknikille. Nautimme auringosta, tunteellisista serenadeista ja runonlausunnasta, ja sain kuulla muitakin viisaita toivotuksia siirtyessäni uudelle vuosikymmenelle. It`s important to have a twinkle in your wrinkle, sen me tiedämme, minä ja ystäväni.

Rypyt eivät ahdista, minähän suorastaan keräilen niitä, sillä jokainen uurre on ansioristi ja merkki eletystä. Keski-ikäkin kuulostaa ihan kivalta, alan tottua sanaan ja ajatukseen. Jos ihminen harrastaa käsitöitä, sauvakävelyä ja vesijuoksua, mitä hän muuta on kuin keski-ikäinen? Jos kipeät nivelet hidastavat liikkeelle lähtöä, iskias vihoittelee ja viileät kesäyöt ovat kuumia, ainakin aallottain, niin keski-ikää se on, tietävät naistenlehdet. Täältä tullaan, puuhelmet ja vekkihame! Ja jos vekkihame jääkin kauppaan, olen minä kuitenkin varustautunut tähän ikään: silikonit on hankittu, hyvissä ajoin.

Nelikymppisyyteen kuuluu myös miettiä, mitä kaikkea haluaa vielä tehdä ja kokea. Moni ikätoveri on aloittanut opiskelun, mutta itse olen jo unelma-ammatissani, joten tyydyn pienimuotoisempaan kokeiluun. Ja ei -kansantanhut on jo kokeiltu:) Tänä kesänä löytyivät kartta, kompassi ja iltarastit, kahdenkymmenen viiden vuoden tauon jälkeen. Ihan sikahauskaa! Miehenpuolikin innostui kanssani metsään, joten nyt meillä on se Yhteinen Harrastus... ja kohta kait samanlaiset tuulipuvut.


Syntymäpäiväjuhlista toivuttuani olen pakannut punaista lentolaukkua ahkerasti. Perhelomaa, tyttöjen reissua ja mummolavisiittejä, suunnistuskartta on vaihtunut tiekarttaan tai sitten on kolkuteltu kiskoilla. Kuusitoistavuotishääpäivää juhlistettiin adrianmeren rannalla, kts alla oleva kuva, joka todistaa, että tänäkin kesänä on saatu nauttia helteestä.  

Kaiken keskellä on ollut helppo unohtaa se suuri äs. Keväisellä sairaalakeikalla rupesivat puhumaan kontrollista, juu-u, se on suunniteltu tehtäväksi kahdentoista avastinin jälkeen. Miten olisi juhannusviikko? Hätäännyin, kelasin mielessäni vaihtoehdot läpi ja tein sitten kuten lapset ovat minulle opettaneet: pyysin lisäaikaa. Sanoin minnalle, jotta nyt on niin kivat leikit kesken, etten millään malttaisi lopettaa. Että jos tulisin vähän myöhemmin. Osaston äidit olivat hellämielisiä, sain kuukauden ja yhden lisäavastinin.

Ihana kuukausi, ikimuistoisia reissuja ja tärkeitä kohtaamisia, yhdessäoloa, kesän tuoksua ja makuja, ja yritän vakuuttaa itselleni, ettei mikään muutu, että vielä on kesää jäljellä, vaikka tämänpäiväisen pet-ct:n tulokset olisivat mitä tahansa. Niitä tuloksia odottelen. Kusi sukassa, vaikka katetrointi olikin jätetty tutkimusrutiineista pois.

Kuinka sitä onkaan ehtinyt taas kiintyä ja tuudittautua tavalliseen, turvalliseen, taudittomaan elämään! Kuinka haluaisinkaan jatkaa sitä, jatkaa kesää. Suunnata tiistairasteille, muurahaispesältä toiselle. Pakata ehkä vielä kerran punainen lentolaukku. Maalata keinu. Käydä kampaajalla. Ostaa uusia kyniä. Hipsiä elokuisena iltana koululle haistelemaan ilmaa.

Näitä haikailin tänään, heinäkuisen illan hämärässä, koirakävelyllä. Huomasin harmittelevani huomista, vaikken tiedä siitä vielä mitään. Sisun poukkoillessa heinikossa hätistelin hyttysiä ja katsahdin taivaalle, joka oli juuri lopettanut satamisen.

Sataa, paistaa, sataa.. kaikella on aikansa. Suunnistajan suuntavaistolla tiedän, että tuon kaaren pää löytyy myymättömien tonttien ja metsikön takaa keltaisen kotitalon päältä.  Että jos lopettaisi huokailunsa ja kävisi vaan ihan rauhallisin mielin iltalevolle.

kaksi tuntia kirkonpenkissä

- Mitä leipää oli? kyseli peltsi palatessamme ehtoollispöydästä kirkonpenkkiin. Kuullessaan, että kuivaa ja ohutta, sitä samaa vanhaa kuin aina ennenkin, tiedusteli neiti vielä mahdollisista leivänpäällisistä.
- Ei siis makkaraa eikä juustoa? Hyvä etten tullut, tuumasi hän, ja jatkoi virsikirjan läpilukemista. Kahden tunnin rippikirkossa ehti pitkälle, vaikka tarkasti eskarilainen tapahtumia tarkkailikin, paljastivat korvaani supatetut kommentit.
- Höh. Miksi velipoika saa todistuksen viimeisenä? Oliko se niin huono? Ei se kyllä edes laulanut äsken.

On se velipoikakin joskus laulanut. Kymmenen vuotta sitten istuimme kirkon penkissä, minä ja esikoinen neljä vee. Lauloimme hoosiannaa, ja nelivuotias tarkkaili kirkkokansaa mikki hiiri -aurinkolasiensa lävitse, joiden mukaan ottaminen liittyi jotenkin lähtökahinoihin. Siihen, että pikkusisko jäi eteisen lattialle potkimaan ja huutamaan isänsä iloksi "tahtoo kilkkoon". Mutta kilkossa istuivat vain äiti ja poika, jalkojen juuressa pikku prinssi -salkku, josta otettiin joka virren aikana muutama rusina, jotta jaksaisi vielä vähän aikaa. Ja hetken vielä.

Ja aivan hetki sitten tämä poika syntyi, tehden meistä vanhemmat. Yhdessä kasvettiin, opeteltiin lentämään. Ja ihan proosallisesti  - nukkumaan. Jos tuolloin laskinkin yhteen puolituntisia, jotka yön aikana olin ehtinyt tuoreena äitinä torkahtaa, ei nukkuminen enää ole lapselleni ongelma (ellei ongelma ole se, että viikonloppuaamuisin nuori mies harvoin ehtii aamiaiselle, se kun korjataan pöydästä klo 10.30 kuten paremmissakin hotelleissa). Ja jos ensimmäisinä kuukausina poika testasi keuhkokapasiteettia ja äänijänteitä, ei myöhemmin ole tarvinnut itkeskellä. Kaikki on aina tosi hyvin, hyvin -tai ainakin "ihan sama".

Äitinsä poika, näin heti silmistä, kun tapasimme ensimmäistä kertaa elokuisena sunnuntaiaamuna. Me olemme aina ymmärtäneet toisiamme. Pikkuautoleikkiä leikittiin järjestelemällä autoja riveihin ja jonoihin koon, värin, mallin ja minkä lie -logiikan mukaan. Hiekkakakut oli mukavampi tehdä hiekkalaatikon ulkopuolelta varovasti kurotellen, etteivät housunpolvet ja kädet liikoja sotkeutuneet. Tarkasti solmittiin myös kengännauhat, tehtiin eskaritehtävät ja sitten koulutehtävät, kunnes opettajan kanssa päätimme opettaa pojalle "hutaisutekniikkaa" (jotta jouluun mennessä tulisi jokin askartelu ihan valmiiksi asti). Kuten kaiken muunkin, oppi poika sen nopeasti.

Taisi olla jotain hutaisua, huoneen järjestämisen tai läksyjen teon tiimoilta, mitä valittelin kouluruokalassa työkaverilleni. Ne teinit, ne teinit, voivottelimme, kun pöytään istui kokenut kollegamme.
- Sekö on sinun poikasi tämä kasibeen poju? kysyi bilsanope ja minä myöntelemään. Eipä ole tainnut poika mainostaa, että äidin kanssa käydään samaa koulua, eikä aiemmin ole tullut puheeksi.
- Kun se on niin iloinen se teidän poika. Sillä on silmät aina niin hymyssä ja käytös fiksua. Aina auttaa kun apua tarvitaan. Semmonen kuule pärjää elämässä, sanoo hän, enkä voi kuin uskoa iän tuomaa viisautta. Jos kahdeksaan kouluvuoteen on saanut mahtumaan vain yhden jälki-istunnon (kakkosluokalla lumipallon heitosta) ja jos tarhavuosina lasta on toruttu yhden kerran (riehumisesta kasperin ja eemelin kanssa), on käytöksen kiitettävä ihan ansaittu.

Aivan äsken päiväkotilainen batman -viitassaan, ja nyt kirkon etuosassa valkoinen vaate yllään, kahdenkymmenenkahden kaverinsa ympäröimänä. Poikamme. Pari penkkiriviä taaempana me, perhe. Mies vasemmalla puolellani taiteillen kapealla penkillä, peltsi toisella puolen näpytellen kännykkääni (tarkkailu on hetkeksi vaihtunut angry birdsiin), ja peltsin vieressä kaksi teiniprinsessaa (oma ja naapurin ottotyttö),ja jossain päin kaunista kirkkoa kummit, mummit ja tädit, serkutkin, jotka onnistun kuulemaan välillä. Porvoon prinsessaa ja itävallan keisarinnaa myöten olemme kokoontuneet saattamaan ja evästämään esikoistamme elämän matkalle. Siinä kotikirkon penkissä olen yhtäkkiä huikean onnellinen perheestäni ja tärkeistä ihmisistä ympärillämme.

Nuori pappi liikuttuu hänkin puhuessaan rippilapsilleen vielä lopuksi. Pappi kehottaa nuoria seuraamaan ristiä, merkeistä tärkeintä. Tällöin oikealla puolellani pieni pää nousee, ja kommentoi epäilevästi:
- Kyllä niitä on muitakin tärkeitä merkkejä mitä voi seurata. Esimerkiksi tähti, tietää tuleva koululainen ja jatkaa vihaisten lintujen ampumista.
Loistakoon se tähti, ja kirkastakoon lapselleni kaiken sen, mikä elämässä on tärkeää. Kanttori oli valinnut samat sanat kuin minäkin:

"Sydäntäni ohjaa,
anna minun, Herra,
armossasi kasvaa
olla ihminen."