juokse villi lapsi ja muuta musiikkiterapiaa

Haloo helsinki innostui pohjoisesta yleisöstä, ja veti upean keikan kuusrokin lauantai-iltapäivässä. Sirkusteltan helteessä hiki helmeili "modernia pop-rockia" soittavan yhtyeen jäsenten kasvoilla, kun nämä kuuluttivat koko saarelle, että

Mullon vaan tää elämä

perjantaina

perjantaina kaikki muuttuu

perjantaina

Mustiksi piirretyt silmät katsoivat suoraan minuun. Miten elli saattoi tietää? 

Mistä he tiesivät lopettaa pelle miljoonan villiin lapseen? Hypin massan mukana, me villit lapset heiluttelimme käsiä ja autoimme solistia, minkä kurkusta lähti.

Juokse villi lapsi

juokse kauemmaksi

siellä kasvat vahvemmaksi

ja vapaammaksi

Juokse henkesi edestä

ota toivon kipinä mukaan..

Perjantaina kaikki taas muuttui. Parin päivän odottelun ja tuskailun jälkeen seija soitti, ennen viikonloppua, kuten oli luvannutkin.
- Ikävä kyllä kuvissa näkyi merkkejä taudin uusimisesta. Lantiossa näkyy kaksi kertymäaluetta, 3,3 ja 2,8 senttiä, ja niiden sijainti ja rakenne viittaavat tähän meidän tautiin, joten koepalaa ei tarvitse ottaa. Ylilääkäri on tehnyt hoitosuunnitelman, ja jatketaan nyt tällä samalla yhdistelmällä, mitä olet viimeksi vuosi sitten saanut, taxolia ja cissiä. Pidetään se avastin myös mukana, kun näyttäisi, että siitä on hyötyä sinulle ollut. Miten olisi, tuletko heti alkuviikosta hoitoon?

Tajunta oli jäänyt ensimmäiseen sanaan, "ikävä". Se kertoi kaiken oleellisen. Muu osa puheesta meni suorinta tietä lähimuistiin, mistä poimin puhelun jälkeen yksityiskohdat miehenpuolelle, joka odotti oven takana käsiään väännellen. Vaikka ajatus katkesi, toimivat vaistot. Maanantaina ehtisin labraan, kyllä vain, mutta tiistain hoidolle sanoin heti topakan, mutta suunnittelemattoman ein. Tiistai-iltana pitää päästä metsään juoksemaan, rastilta rastille. Tämän isomman suon ylittäminen joutaisi odottamaan yhden päivän. Varsinkin, kun edessä aukeava suo näyttää taas kovin aavalta ja vetiseltä. 

Siinä me istuksimme makuuhuoneessa, minä vielä työpöydän ääressä puhelin kädessä, valuen tuolin selkänojaa pitkin kuin taskukello dalin maalauksessa, mies sängyn reunalla kuin äänetön versio munchin huudosta, ja katsoimme toisiamme. Prkl. Kahdenkymmenenyhden sytostaattipäivän kokemuksella tiesimme, mitä olisi tulossa, ja hetken näimme vielä pitemmällekin.

Kunnes tulimme järkiimme: elämä jatkuu. Syöpä ja hoidot kuuluvat siihen taas tiiviisti ainakin tämän vuoden, ehkä pitempään, mutta sille annetaan perheessämme niin pieni paikka kuin mahdollista. Elämänlaadusta ei tingitä eikä suunnitelmia muuteta. Jos ollaan menossa koko perheellä rock-festivaalille, niin sinne mennään, vaikka fiilis olisi perjantai-iltana ollut enemmän kallellaan utajärven suuntaan, missä olisi ollut mahdollisuus seurata sm-tason pierukilpailua. Omat paineeni olivat kuitenkin enemmän henkistä laatua ja ne helpottivat hieman tunnin juoksulenkillä. Rock rock, kyllä tämä taas tästä.

Ja niin istuksimme lauantaina perheen ja naapurivahvistuksen kanssa qstockin päälavan läheisyydessä filtillä, kuuntelemme fintelligenssin konserttia ja nautimme musiikkiterapiasta. Peltsi tanssii ja pilettää lei kaulassa. Isommat neidit kulkevat cooleina aurinkolasit silmillä ja yrittävät karistaa nuorimmaista kintereiltään. Esikoinen kävelee kavereiden kanssa ohi, moikkaa kuitenkin.

Elämä on sitä mitä teet siitä

en vaihtais päivääkään  

Aurinko piiloutuu koivujen taa, mutta illallakaan ei tule kylmä. Chisua pitää päästä katsomaan niin eteen kuin mahdollista. Peltonen näyttää idolilleen sydämiä isin olkapäiltä. Keski-ikäiset rouvat innostuvat tanssimaan niin että puuhelmet heiluvat ja teinineidit karkaavat kauemmaksi.

Neljänkympin kriisin tunnistaa siit

ettei ryppyvoiteet enää mihinkään riitä

Näyttää keskisormee onnelassa nuorille

ja kiipee joogaretriitille ylös vuorille

Kuolemaa kohti mennään joka ikinen

näkö, kuulo, kaikki pettää ja pää tietää sen

Se pelottelee meitä millä lie milloinkin

Se ei katso ikää, se vaan pettää silloinkin

Saa pelotella, mutten suostu pelkäämään. Se toivonkipinä, se taitaa olla vakiovaruste.

puuhelmet kaulassa ja kusi sukassa

Syksy tulee ja koulu alkaa ihan kohta, ainakin jos uskoo laatikkoon satavaa mainospostia. Peltonen on valinnut jo muutaman repun halpahallin, citymarketin sekä stockmannin kataloogeista ja sen verran kirjoitusvälineitä, että niillä pärjäisi koko peruskoulun. Ekaluokkalaiseni on niin topakka, niin iso ja niin pieni. Sinnikäs typsy, joka oppii kaiken, minkä päättää, kuten sen vaikean ärrän -pyöritteli kieltään pari päivää, pärisi aamupalalla ja akkarin ääressä, pyöräillessä ja hampaita pestessä, ja ilmoitti sitten osaavansa sen. Niin kuin osasikin. Ärräkouluun hän ei mene, kun kerran oikeakin koulu alkaa, eikä sitä kaikkea millään ehi.

Elokuun kolmantenatoista saan saatella nuorimmaiseni kouluun. Tämän kun olisin tiennyt neljä syksyä sitten.

Mutta tänä syksynä kuopus siis astelee kouluun, neiti keskimmäinen siirtyy yläkoulun puolelle ja vanhimmalla on naimalupa (kirkon puolesta, ei äidin). Ei voi siis äitikään ihan tyttönen enää olla, vaikka sellainen joka aamu peilistä katsookin. Neljäkymmentä on kaksikymmentä plus kaksikymmentä, muistuttivat ystäväni, ja saapuivat kanssani kesän alussa kaupunginpuistoon piknikille. Nautimme auringosta, tunteellisista serenadeista ja runonlausunnasta, ja sain kuulla muitakin viisaita toivotuksia siirtyessäni uudelle vuosikymmenelle. It`s important to have a twinkle in your wrinkle, sen me tiedämme, minä ja ystäväni.

Rypyt eivät ahdista, minähän suorastaan keräilen niitä, sillä jokainen uurre on ansioristi ja merkki eletystä. Keski-ikäkin kuulostaa ihan kivalta, alan tottua sanaan ja ajatukseen. Jos ihminen harrastaa käsitöitä, sauvakävelyä ja vesijuoksua, mitä hän muuta on kuin keski-ikäinen? Jos kipeät nivelet hidastavat liikkeelle lähtöä, iskias vihoittelee ja viileät kesäyöt ovat kuumia, ainakin aallottain, niin keski-ikää se on, tietävät naistenlehdet. Täältä tullaan, puuhelmet ja vekkihame! Ja jos vekkihame jääkin kauppaan, olen minä kuitenkin varustautunut tähän ikään: silikonit on hankittu, hyvissä ajoin.

Nelikymppisyyteen kuuluu myös miettiä, mitä kaikkea haluaa vielä tehdä ja kokea. Moni ikätoveri on aloittanut opiskelun, mutta itse olen jo unelma-ammatissani, joten tyydyn pienimuotoisempaan kokeiluun. Ja ei -kansantanhut on jo kokeiltu:) Tänä kesänä löytyivät kartta, kompassi ja iltarastit, kahdenkymmenen viiden vuoden tauon jälkeen. Ihan sikahauskaa! Miehenpuolikin innostui kanssani metsään, joten nyt meillä on se Yhteinen Harrastus... ja kohta kait samanlaiset tuulipuvut.


Syntymäpäiväjuhlista toivuttuani olen pakannut punaista lentolaukkua ahkerasti. Perhelomaa, tyttöjen reissua ja mummolavisiittejä, suunnistuskartta on vaihtunut tiekarttaan tai sitten on kolkuteltu kiskoilla. Kuusitoistavuotishääpäivää juhlistettiin adrianmeren rannalla, kts alla oleva kuva, joka todistaa, että tänäkin kesänä on saatu nauttia helteestä.  

Kaiken keskellä on ollut helppo unohtaa se suuri äs. Keväisellä sairaalakeikalla rupesivat puhumaan kontrollista, juu-u, se on suunniteltu tehtäväksi kahdentoista avastinin jälkeen. Miten olisi juhannusviikko? Hätäännyin, kelasin mielessäni vaihtoehdot läpi ja tein sitten kuten lapset ovat minulle opettaneet: pyysin lisäaikaa. Sanoin minnalle, jotta nyt on niin kivat leikit kesken, etten millään malttaisi lopettaa. Että jos tulisin vähän myöhemmin. Osaston äidit olivat hellämielisiä, sain kuukauden ja yhden lisäavastinin.

Ihana kuukausi, ikimuistoisia reissuja ja tärkeitä kohtaamisia, yhdessäoloa, kesän tuoksua ja makuja, ja yritän vakuuttaa itselleni, ettei mikään muutu, että vielä on kesää jäljellä, vaikka tämänpäiväisen pet-ct:n tulokset olisivat mitä tahansa. Niitä tuloksia odottelen. Kusi sukassa, vaikka katetrointi olikin jätetty tutkimusrutiineista pois.

Kuinka sitä onkaan ehtinyt taas kiintyä ja tuudittautua tavalliseen, turvalliseen, taudittomaan elämään! Kuinka haluaisinkaan jatkaa sitä, jatkaa kesää. Suunnata tiistairasteille, muurahaispesältä toiselle. Pakata ehkä vielä kerran punainen lentolaukku. Maalata keinu. Käydä kampaajalla. Ostaa uusia kyniä. Hipsiä elokuisena iltana koululle haistelemaan ilmaa.

Näitä haikailin tänään, heinäkuisen illan hämärässä, koirakävelyllä. Huomasin harmittelevani huomista, vaikken tiedä siitä vielä mitään. Sisun poukkoillessa heinikossa hätistelin hyttysiä ja katsahdin taivaalle, joka oli juuri lopettanut satamisen.

Sataa, paistaa, sataa.. kaikella on aikansa. Suunnistajan suuntavaistolla tiedän, että tuon kaaren pää löytyy myymättömien tonttien ja metsikön takaa keltaisen kotitalon päältä.  Että jos lopettaisi huokailunsa ja kävisi vaan ihan rauhallisin mielin iltalevolle.