piparisatu onnellisella lopulla ja opetuksella

***
Elelipä pieni piparkakkukuningatar linnassaan. Paistoi pipareita päivät pitkät, välillä leipoi kaakun tai kaksi ja siinä ohessa paimenteli pienoisia piparilapsiaan. Piparkakkulinnan piipusta tuprahteli valkoista pumpulisavua, itse linna oli kuurasta valkea, mutta sisällä tuvassa kävi hellä ja lämmin henkäys. Kaikki oli vallan mallillaan. Kaunista ja juuri sopivan siirappista.

Saapui sitten postipoika tuoden kruunulta kirjeen. "Teidän kultarahojenne maksaminen lopetetaan. Ja teidän pitää maksaman vielä tulleitakin kultarahoja takaisin", luki kuningatar kirjeestä. Voi minun pieniä piparkakkujani, voivotteli kuningatar, väänteli käsiään ja kertoi huolensa kuninkaalle. Kuningas rauhoitteli kuningatarta. "Nuppuseni, kaikki mitä sanotaan tai kirjoitetaan ei ole totta. Vaikka sanoissa olisi kruunun leima. Valjastan joukkojani tutkimaan asiaa." Rauhoittelusta huolimatta kuningatar vietti levottoman yön. Huolet saapuivat uniin kuin viekkaat varkaat ja väärät valtiaat kuiskien piparittomasta joulusta. Miten kuningatar nyt hankkisi piparitaikinaa pienoisilleen? Silkkisukista ja kultalangoista ei voisi enää edes uneksia.

Aamun valjetessa kuningas lähti hoitamaan valtakuntansa asioita, ja kuningatar kipusi torniinsa tutkimaa tähtiä, kuten kuninkaan neuvonantajat olivat kehottaneet. Tähdet johdattivat kuningattaren asekellariin, jossa hän linnanvoudin avustuksella tutustui linnan tykkeihin, pistimiin ja miekkoihin. "Jokaiseen ongelmaan on olemassa oma aseensa", vakuutti vouti, ja väläytti erästä kiiltävää miekkaa. Miekka oli vahva, ja sen terään oli kaiverrettu koukeroisin kirjaimin "kvtes". Nyt ei tarvittu kuin tietäjäprinssiä. Hän jos kuka osaisi auttaa!

Piparkakkumaan tietäjäprinssi kuului nopean toiminnan joukkoihin. Viipymättä hän otti miekan, valjasti aasinsa ja ratsasti ongelman luokse. Ja koska elämme rauhan aikoja, ei miekkaa tarvinnut ottaa edes tupesta pois. Ongelman kukistamiseksi riitti, että hän väläytti miekassa olevaa kaiverrusta, ja lausui taikasanat "luku viisi, pykälä kaksi". Abrakadabra, paha taika raukesi ja kuningatar sai uuden kirjeen kruunulta. "Olet oikeutettu kultakolikkoihisi, maksamme ne viipymättä tilillenne, teidän armonne!". Ja kuningatar oli onnellinen. Hän jatkoi piparkakkujensa paistamista ja lapsiensa paimentamista, ja piparkakkutalon piipusta tuprahteli jälleen valkoista pumpulisavua. Kaikki oli kaunista ja sopivan siirappista. Kuningas myhäili, ja totesi: "Pulmuseni, ei kaikki ole totta mitä sanotaan ja kirjoitetaan. Ja joskus pitää myös puolustaa sitä pipariosaa, mikä itselle kuuluu."

Ja jossakin tietäjäprinssi söi vastaleivottuja piparkakkuja.

***

Tämän piparisadun loppu oli onnekseni onnellinen. Perinteinen satu se ei silti ollut, sillä paha ei saanut palkkaansa -ihan siitä syystä, ettei ollut mitään pahaa. Oli vain tietämättömyyttä ja väärää luuloa, ehkä myös tottumuksia. Prinssin ansiosta niiden tilalla on nyt oikeaa, päivitettyä tietoa, josta hyötyvät muutkin piparkakkumaan työntekijät, jos he sattuvat sairastumaan vakavasti ja pitkäaikaisesti. Lyhykäisesti ja selkosuomella oikea tieto on se, että viranhaltija on voimassa olevan virkaehtosopimuksen mukaan oikeutettu sairasajan palkkaan tietyn ajan verran kalenterivuosittain, kun hän täyttää työssäoloehdot.

Tarinoilla tapaa olla myös opetuksensa. Itse heräsin taas siihen todellisuuteen, ettei kaikilla miinusmerkkinen palkkakuitti ole vain väärinkäsitys, eivätkä rahahuolet vain yhden unettoman yön asia. Että lähellämme on lapsia, jotka ansaitsevat piparintuoksuisen joulun, vaikka vanhemmilla ei ole varaa edes ensimmäiseen pakettiin. Uutisissa kerrottiin toimeentulotuen asiakkaiden määrän nousseen merkittävästi viime vuodesta, ja vielä kerrottiin, että seurakunnilta on haettu ennätysmäärä avustuksia.

Siksi, olkoon tämän tarinan opetus se, että tänäkin jouluna jaamme omastamme mahdollisuuksiemme mukaan. Lahjaksi olemme saaneet, lahjaksi antakaamme! Joulupuu, hyvä joulumieli, pelastusarmeijan padat, unicef, plan, kirkon ulkomaanapu.. ..paketin tai rahalahjan paikkaa ei onneksi tarvitse kaupungilta etsiskellä. Ne lähes kävelevät vastaan:)

ja joulujatkikseen..

Kerttu tuli istumaan lähemmäksi, kanslian pöydän toiselle puolen. Pöydällä lojui kasapäin kansioita, joita olin alkuyöstä lukenut. Puuha oli hoitajaopiskelijalle hyödyllistä mutta myös mielenkiintoista, löytyihän kansion sivuilta elettyä elämää, riveiltä ja niiden väleistä. Ei niistä kuitenkaan ensisuudelmia kannattanut etsiä. Kansiot kiinnostivat Kerttua, kun ne lääkärit niitä aina niin totisina tutkivat.
- Niin, ne ovat potilaskertomuksia, siniset kannet miehillä ja naisilla punaiset. Kannessa on huoneen numero ja potilaan nimi ja hoitoluokitus. Sisällä on sitten kuumekurvaa, lääkitykset, hoitosuunnitelmat ja diagnoosit, kaikki eriväriset lehdet omilla paikoillaan. Saat toki katsoa Emilin kansiota.

Hälytys. Punainen valo oven yläpuolella alkoi välkkyä kiivaasti kutsuen virkaiältään nuorinta hoitajaa. Hierarkia oli moniportainen mutta selkeä ja siksi nopea omaksua. Kiiruhdin kymppiin, jossa valvottiin yölampun keltaisessa valossa.
- Aamu tulee tuota pikaa Elsi-rouva. Olkaa aivan rauhassa. Kyllä, hevoset on ruokittu ja tallin ovi muistettu laittaa visusti säppiin. Vaikka ei niitä hevosvarkaita ole viime aikoina ole juuri liikkunut, ovat siirtyneet pyöriin, kelmit.

Elsi rauhoittui, ja käväisin vielä seiskassa katsomassa Emiliä. Vanha mies nukkui, hengitys oli tasaista ja äänetöntä. Pöydällä olevan listan mukaan kipulääkettä oli annettu viimeksi puolilta öin. Lyhyen osastokierroksen jälkeen kiirehdin Kertun mukaan jatkosodan pommituksiin.

Ilmahälytys tuli kesken ostosmatkan. Äiti oli lähettänyt meidän Sirkan kanssa kaupunkiin hankkimaan villakangasta ja kahvia. Sukulaisten avulla löydettiin kangasta, mutta kahvi jäi haaveeksi, kun sireeni kehotti kaupunkilaisia kiiruhtamaan suojiin. Seurasimme juoksevaa kansaa puistoon, jonka keskellä oli kumpu ja kummun päällä raskas rautaovi avoinna, sinne pimeään kuoppaan mekin Sirkan ja tätimme kanssa ahtauduimme. Hyytävässä kylmyydessä levitimme uudet villakankaat allemme, kiedoimme kädet polvien ympärille ja odotimme. Pian meitä tervehti pohjoiselta taivaalta neuvostojumala, koko saattueen voimin.

Ensin kuului koneiden ääni, sitten alkoivat pommien jyrähdykset. Eivät ne puistoa pommita, rauhoittelin itseäni, vaikka tiesin, että pommeja kylvettiin koneista kaikkialle kaupunkiin. Maa allamme tärähteli, ja suojan katosta tipahteli jäistä multaa päällemme. Kaikki pysyivät vaiti, silloinkin, kun osui jonnekin aivan lähelle, mutta kädet oli ristitty rukoukseen. Tai pikemminkin hätähuutoon, älä anna niiden osua! Tällaistako se oli rintamalla? Tällaistako Emil joutui kestämään?

Mieleni karkasi kauas kuopasta, tuntui turvalliselta ajatella Emiliä siinä keskellä helmikuista tulipalopakkasta, joka oli muuttunut tulimereksi, savun haju tunkeutui suojamme ovenraosta sisään. Pyörittelin vasemmassa nimettömässä olevaa kihlasormusta, ja päätin, että jos tästä helmikuisesta päivästä selviäisin hengissä, menisimme seuraavalla kotilomalla vihdoin naimisiin. Emme me tarvinneet suuria juhlia emme rauhanaikaa rakkaudellemme.

..jatkuu..