arkea ja yksi pissajuttu

Ystävä pistäytyi ovensuussa matkalla työmaalle ja toi matkassaan kassillisen itsekasvatettuja punajuuria ja pottuja. Aamutuiman hetkenä pohdimme yhdessä, mihin aika oikein juoksee, se kun tuppaa juoksemaan vähintään yhtä lujaa kuin pienten lasten äiti, päiväkodin, työpaikan ja lähikaupan muodostamassa ikuisessa kolmiossa. Kolmiossa itsekin pörränneenä tunnustan suoraan, että kyllä tässä sairaslomassa on todella ne puolensakin, veriarvojen ja hoitokunnossa pysymisen lisäksi. Äiteellä on kerrankin aikaa tehdä, olla, kuunnella -kaikkea rauhassa. Iltapäivisin keittiön pöydän ääressä vietetään unohtumattomia hetkiä (ihan mukaviakin useimmiten) sen sijaan, että vastaisin puhelinhäiriköille joo joo ja ei ja onko läksyt varmasti tehty ja maito laitettu takaisin jääkaappiin.

Töissä ollessa en pysyisi neiti viidesluokkalaisen vauhdissa edes ajatuksen tasolla. Tänä syksynä kujamme touhukolmikko, neiti etunenässä, ovat suunnitelleet, mainostaneet ja järjestäneet jo pihakirppiksen kotipuistossamme sekä puuhakerhon alueemme leikki-ikäisille. Suositulle puuhakerholle on luvassa jatkoakin, mutta sen lisäksi paperilla on suunnitelmat vielä ekaluokkalaisten tanssi- ja leikkikerhoon koululla. Näppäriä neitokaisia on pyydetty myös järjestelyavuksi tätiyhdistyksen tapahtumiin ja varainkeruuseen, enkä epäile ollenkaan näidenkään sujuvuutta.

Tässä äidin-hikeä pyyhkiessäni ystävä muistutti minua siitä kuuluisasta puusta ja sen omenoista. Olisikohan tämä punaista kanelia vai kenties huvitusta? Joka tapauksessa ainakin tänä vuonna sato on ollut runsas. Että onneksi tällä äidillä on myös yksi pallopoika, jonka viikottainen toiminnantarve täyttyy kolmista reeneistä ja parista pyörälenkistä absille, ja joka muutoinkin tyytyy lähinnä hymyilemään akkarinsa takaa siskosten puuhille. Ja josta on vielä kovasti apuakin, kiitos yläasteen kotitalousläksyjen.. viikonloppuna meillä on luvassa nakkisoppaa:)

Koulupäivän jälkeisen välipalahetken päätteeksi alkaa trafiikki, ellei se ole alkanut jo ennen sitä, toisinaan kun keittiönpöydän ympärille kokoontuu kälätyksen määrällä mitattuna koko serranon perhe. Iltapäivän aikana ovikello soi keskimäärin parikymmentä kertaa, rappusissa kulkee omia ja vieraita viisivuotiaita ja esimurkkuja, mukavia ja tuttuja kaikki. Kaikille kulkijoille, yläasteen pitkätukkapojista naapurin tätiin peltonen keittää kahveet kotinurkkauksessaan, ja jokaiselle vieraalle neiti muistaa myös esitellä uuden sänkynsä. Saattaapa vielä kehottaa vierasta kiipeämäänkin sinne, se kun on "isojen tyttöjen sänky". Samalla viattomuudella moni ovensuussa pistäytyjä on kuullut, että meidän äitillä on muuten peruukki.

Niin. Moni on aloittanut hieman arkaillen kysymyksen, että "miten lapset ovat ottaneet..?". Mitä siihen voisi vastata? Ehkä kaiken tuon, mitä edellä. Hyvin. Normaalisti. Luonnollisesti. Äidillä on taas syöpä, äiti saa taas solumyrkkyjä, äidillä lähtee hiukset, äiti on kotona. Lääkkeet tuhoavat syöpäkasvaimen, hoitojen jälkeen hiukset kasvavat ja äiti palaa töihin. Preesens ja futuuri. Näistä kahdesta nykyisyys on kuitenkin lapselle paljon tärkeämpi, ja tässäkin suhteessa meillä aikuisilla olisi opittavaa. Voi miten meillä onkaan vielä matkaa lapsen kaltaisiksi!

Niin ne aamun tuliaisjuurekset. Ne minä pilkoin, keitin hartaudella ja soseutin keittopohjaksi. Lapsethan arvostavat, kun äidillä on aikaa kokata ravitsevaa ja monipuolista ruokaa:) Syksyllä on kokeiltu jo kaalilaatikkoa, kasvispaistoksia ja keittoja, kuten työkaverin tuliaisista syntynyt sosekeitto, joka luonnollisesti herätti hetisiltään ihastusta koulustapalaajien keskuudessa. Isommat houkuttelin syömään keiton aurajuustonokareen avulla, ja halulla nämä sitten soppaa pistelivätkin, mutta peltoselle piti keksiä lisähoukuttimia. Lupasin viimein, kokemuksiini nojaten, että kun reippaasti syö koko lautasen tyhjäksi, muuttuu pissa punaiseksi. Ja sitä punaista pissaa on nyt odotettu hartaasti pönttöön ilmestyväksi kohta pari päivää. Pahuksen geenimuunnellut kasvikset.. pitääkö tässä turvautua karamelliväriin jottei menettäisi uskottavuuttaan:)