45

Reilu viikko kipukohtauksesta olkapäätäni vaivaava kipu ei ole enää eläimellistä, mutta vaanii pesäluolassaan valmiina hyökkäämään, jos sitä ärsyttää. Kun vain tietäisi, mikä on ärsyttämistä, ainakaan pieni liike ei sitä ole. Ja koska käsi liikkuu ihan vaivatta, vie se mukanaan kiertäjäkalvosin-diagnoosin.

Kiertäjäkalvosin-diagnoosin torpedoi jo työterveyslääkärikin maanantaisella käynnillä. Nuorella mutta pätevänoloisella lääkärillä oli monia mukavankuuloisia vaihtoehtoja kivulleni, ne eivät siis liittyneet s-sanaan. Käynnin lopuksi hän kuitenkin ennusti, että vaivani ehtii hävitä luonnollista tietä, ennen kuin sen syytä ehditään edes selvittää. Ultralähetettä varten hän tarvitsee kotipaikkakuntani johtavan lääkärin suostumuksen, jota vieläkin odotellaan. "Näihin byrokratian rattaisiin moni kipu hukkuu", lohdutti lääkäri, ja kas: eikö oloni ollutkin hieman parempi noiden taikasanojen jälkeen.

Keskiviikon vietin tutuksi tulleen sairaalan käytävillä odottaen varjoaineen kulkeutumista luustooni. Kävelin osastojen ja tutkimushuoneiden ohi, istuin kahviossa, ja parkkeerasin rauhaisaan paikkaan luentosalin ovivälikköön puhumaan muutaman puhelun. Neljän tunnin keikalla ehdin valmistella itseäni kohtaamaan erilaiset diagnoosit ja uutiset, sekä sen, ettei ehkä mitään löytyisikään. Kaikki muut paitsi s-diagnoosit kuulostivat jotakuinkin kestettäviltä, mutta tilanteen niin vaatiessa tiedän kyllä kestäväni senkin.

Tutkimustuloksista luvattiin soittaa seuraavana päivänä, siis tänään. Lääkäreiden puhelut tapaavat tulla iltapäivällä, joten yllätyin nähdessäni syöpäpolin soittavan jo ennen yhtätoista. Toinen hyvä enne oli se, että soittaja oli perushoitaja, he harvemmin huonoja uutisia välittävät. Ja tsadaa: luusto oli puhdas! Nivelvälit normaalit ja pieni verenkuvakin kunnossa - niihin kilpistyi keittötohtorin kehittelemä tulehduksellinen nivelsairaus, joka kuului vielä jotenkin siedettävien kivunselittäjien joukkoon. Hetken verran olin jo ihan helpottunut, mutta viimeinen veriarvo pisti tytön taas kauniisti polvilleen:

- "Yksi arvo täällä on hivenen koholla, ca 12-5 on 45."

Laskeskelin, että säästän yhden neulanpiston, kun otatan syöpämarkkerin ensi viikon kontrollia varten samasta reiästä, mutten ollut varautunut kuuleman sen tiimoilta huonoja uutisia. Markkeri ei ole yksiselitteinen arvo, mutta antaa omalla kohdallani osviittaa munasarjasyövän tilasta. Ennen leikkausta arvo oli hieman yli kahdensadan (kun se voisi olla tuhansiakin), mutta jo pelkällä leikkauksella se laski alle 35 viitearvon, ja parin hoitokerran jälkeen päästiin alle kymmeneen. Siinä se on keikuskellut puolitoista vuotta, kauniina ja rauhoittavana.

Sen verran huolestuin yllättävästä kohoumasta, että soitin jo gynen syöpäpolille. En tosiaan jaksanut odotella huomisaamuista puhelinaikaa, vaan selitin hoitajalle olkakivut ja luustokartat, vaikka tämä varmasti kiireinen olikin. Tiivistetyn tehokkaan anamneesinannon jälkeen ystävällinen hoitaja kehotti vetämään henkeä ja tulemaan ensi viikon kontrolliin ihan turvallisin mielin. Jos ultrassa näkyy poikkeamaa, aloitetaan tutkimukset, mutta muussa tapauksessa ca 12-5 vain kontrolloidaan jonkin ajan kuluttua. Mutta kun kerran menin kysymään, joutui hoitaja myöntelemään, että voihan olkakipu olla heijastekipuakin, sieltä alempaa. Sieltä, missä ensi torstaina soisi näkyvän vain kauniita kaikumaisemia, suolenmutkia ja siistejä sisäelimiä.

Että helteinen päivä tämä. Ulkolämpötila yli kolmenkympin, sisätiloissa hieman viileämpää. Pääkopassa kiehuu, mutta eiköhän sielläkin illan tullen viilene. Ensi viikon torstaihin tuntuu olevan pitkä matka, mutta ehkä tarvitsen sen ajan psyykatakseni itseni kohtaamaan tulevan. Viikko on kuitenkin hyvin ohjelmoitu, jottei tulevia tutkimuksia tarvitsisi turhia murehtia, ja murehtimisen sijaan minä ja peltonen aloitammekin viikonlopun juhlimalla. Huomenna junailemme eteläpohjanmaalle perheystävän yhdeksänkymmenvuotispäiville -sellaisiin kekkereihiin pääseminen on harvinaisen upea juttu. Onnea alli, ja monia terveitä ja elämäntäyteisiä vuosia lisää!

Ja niitä omia yhdeksänkymppisiä, niitä vietetään... 52 vuoden kuluttua. Tervetuloa!

kyllä tämä tästä

Kotiin päästiin, vihdoin, käytäville asti täydessä junassa, ravikansan ja erotiikkamatkailijoiden rennossa seurassa. Perjantain junat oli myyty täyteen ja vähän ylikin, mutta mahduimme sentään puolenpäivän junaan saattajani kanssa. Kaupungissa on superviikonloppu, ykköspesistä, kuninkuusravit, lavatanssijamit, erotiikkamessut -näiden anti jää tosin itselläni tässä kunnossa kokematta:)

Keskiviikon käynti espoolaisella terveysasemalla sai minut tuntemaan suurta syyllisyyttä olkakivuistani. Ruuhkaa saati potilaita ei ollut, ja hoitajat olivat ihan empaattisia, mutta lääkäreillä oli ne ohjeensa. Vähemmälläkin alleviivauksella olisin uskonut, että on tosi tuhmaa sairastua vieraalla paikkakunnalla. Jos mitenkään olisin voinut välttää avun hakemista, olisin sen tehnyt, mutta lääkäriin lähdettäessä kipu alkoi viedä jo tajunnan rajamaille, vaikka pohjina oli nautittu jo buranaa, panacodia ja pronaxenia. Tuo coctail oli jo aikamoinen annos kaksi kertaa ilman mitään kivunlievitystä synnyttäneelle maatiaisrotuiselle emännälle!

Torstaihin jatkunut kipu ja pahoinvointi päästivät minut vain tampereelle saakka, jossa keräsin yön voimia jatkaakseni pohjoiseen. Etukäteen oli jo sovittu (selkäni takana?), ettei minua päästetä yksin junaan, sillä tällä tädillä eivät "kaikki muumit olleet laaksossa". Mielestäni käyttäydyin suht asiallisesti siihen nähden, että jouduin nappaamaan huumeeksi luokiteltavia särkylääkkeitä maksimiannostuksen ja päälle vielä käsikauppalääkkeitä pitääkseni kivun siedettävänä. Loppujen lopuksi oli varmaan ihan hyvä, että isäni hyppäsi mukaan saattajaksi.. nimittäin pari kertaa matkan aikana ihmettelin, miksi ihmiset istuvat tyytyväisinä junassa, joka on menossa täysin väärään suuntaan! Vaikken edes mietittyäni keksinyt, minne minun olisi pitänyt olla matkalla.

Perjantaina sain särkylääkähumalastani huolimatta junailtua tulevat tutkimusaikani kotopuolen hoitoyksiköiden kanssa. Puhelimen näppäimet näkyivät kahtena, kuten kaikki muukin, ja puhe taisi vähän kangerrella, mutta junan puhelinkopissa sain rauhassa änkyttää asiani luuriin. Syöpäpolille soittaessani vastaanotto oli sydämellinen. Esitettyäni asian hoitajalle, hän ohjasi puhelun suoraan lääkärille, joka ystävällisesti ja kiireettä kuunteli ja rauhoitteli mieltä. Äkillinen, raju kipukohtaus ei ole tyypillistä luustoetäpesäkkeelle, eikä olkapää tavallisin metastaasipaikka. Asia kuitenkin tutkitaan, tautihistoriani huomioiden, kiireellisesti. Hoitaja soitti vielä perään, ja kysyi, sopisiko luustokartta jo keskiviikkona.. Täydet kymmenen pistettä, oysin syöpäpoli! Pehmytkudokset tutkitaan ultralla, ja sinne saanen lähetteen sitten työpaikkaterveyden kautta, jonne myös varasin ajan kätevästä junatoimistostani käsin.

Kotipihaan pääsimme naapuriavun turvin, ja olo tuntui heti selkeämmältä ja paremmalta. Kyllä koti on vaan kiva paikka, sairastaakin. Perässämme saapui sitten muukin perheväki, mutkin pohjanmaan kautta. Peltonen kyseli, olenko kovasti surullinen, kun en päässyt heidän kanssaan titi-taloon käymään. Pakkohan se oli myönnellä, että harmitti harmitti harmitti -ei nyt ehkä se nalletalo, mutta yksi itävallan matka ja blogikansan kokoontumisajot. Ja harmitti se kipukin. Ja kivun syy ja mahdollinen syy. Lohdutukseksi peltsi lupasi kuitenkin laulaa minulle pari titi-nalle -laulua, ja tekikin sen sitten ihan pianosäestyksellä. Kyllä lohdutti:)

Kovasti lohduttaa myös, että lauantaipäivän olen sitkutellut jo ilman tramalia, astetta vahvemmilla buranalla ja panadolilla. Näillä siis pärjään ainakin päiväaikaan, kun käsi on kantositeessä ja käyttökiellossa (kiitokset henkilökohtaiselle jumpparilleni!). Vointi alkaa muutoinkin olla parempi, ruokaakin olen jo maistellut. Ja nimpparin kunniaksi kahvia ja kakkuakin! Vieläköhän tästä toipuisi sinne erotiikkamessuille:)

03.30

Työpaikkani raittiusseura "kohtuuden ystävät" tapaa aina laulaa kokoontumisissaan, ja yhdistyksemme nimikkolauluksi on muodostunut juicen 03.30. "Rakasta minua nyt, kun kaikki muut ovat menneet, kun varjot hiipii yli lattian.." Itseäni ei tottavie viime yönä laulattanut, mutta tämä biisi alkoi soida päässä, kun heräsin puhelimen kellon näyttäessa tuota aavehetkeä. Muu perhe näki unia espoolaisen omakotitalon lattialle pedatussa siskonpetissä, mutta minä näin vain varjot. Ja tunsin kivun.

Oikea olkapää on vihoitellut välillä, ja olen ollut kivun kanssa seurantalinjalla. Kipu ei ole perinteistä niska-hartiakipua, eikä hieronta tai venyttely helpota sitä yhtään, vaan tuike on saattanut vain yltyä käsittelystä. Viime yönä se yltyi, kipuasteikolla 1-10 aika lähelle kymppiä. Hiljaa matkalaukusta kaivamani burana eikä toinenkaan auttanut ollenkaan, ja aamulla lähdettiin ostamaan apteekista kaikkea, mitä kipuun ilman reseptiä vaan sai. Puolilta päivin oli tarkoitus ajaa helsinki-vantaalle, mutta miehenpuoleni ajoikin minut (pyynnöstäni) suoraan samariaan -osuva nimitys terveyskeskukselle.

"Kiertäjäkalvosimeen kuuluvan jänteen repeämä olkapäässä", kirjoitti lääkäri todistukseen, jonka tarvitsen hakiessani vakuutuksesta lentolippurahoja. Tarkempaa diagnoosia ei ulkopaikkakuntalaiselle pystytty tekemään, röntgeninkin lääkäri määräsi puolivahingossa, kun ei heti hoksannut vierasstatustani. Röntgenkuvan tulkintaa pitikin sitten pyytää aivan ponnekkaasti, mutta sitkeän taistelun jälkeen nuori mieslääkäri tuli ihan henk. koht. kertomaan, ettei luussa näkynyt poikkeamaa. Että kyseessä tuskin on metastaasi, mutta ultra kertoo enemmän. Sitten siellä kotipaikkakunnalla.

Matkan peruuntuminen siskolikan luokse harmittaa tietysti, samoin blogitaamisen meneminen sivu suun, mutta tämän päivän lääketokkuran, vessanpöntön halailun ja reippaan ylenantamisen kokemuksella tiedän, että ratkaisu oli oikea. Kipukaan ei ole kuin taittunut neljänlaisilla lääkkeillä, peruskamalla ja kolmioilla, tosin nyt jaksoin jo vääntäytyä ylös ja koneen ääreen. Huomenissa taidan suosisti suunnata junalla pohjoiseen, sinne kotipaikkakunnalle. Josko sitä heinäkuussakin pääsisi tutkimuksiin.

Varjot hiipivät, turha väittääkään, lattian lisäksi mieleen. Jatketaan nyt kuitenkin vielä juicen sanoin: hautajaiset seis! Vainaja puuttuu.

omatoimikontrollissa

Kuluvana kesänä olen ollut halosen tarjaakin ahkerampi maakuntamatkailija, eikä kokoelmastani taida puuttua kuin varsinaissuomi ja ahvenanmaa. Jätän ne suosisti seuraavaan suveen, sillä tämä loma alkaa olla jo hyvin aikataulutettu, aina elokuun viidenteen päivään saakka. Tuona torstaipäivänä suunnistan kesäriennoistani epämieluisimpaan, viidenteen munasarjasyöpäkontrolliin.

Ensimmäinen vuosi post ovarioca minua pidettiin tiukimmassa mahdollisessa syynissä, kontrollivälin ollessa kolme kuukautta. Maaliskuisessa kontrollissa lääkäri kertoi, että nyt voidaan vähän löysätä, kontrolliväli pitenee... peräti neljään kuukauteen. Seuraava aika osui keskelle heinäkuista osastosulkua, joten välistä tuli pakostakin vielä kuukautta pitempi. Evästykseksi sain kuitenkin soittaa hoitajan numeroon, sulunkin aikana, "jos ihan mitään oiretta tai huolta ilmenee". Päätin ettei ilmene, tämä kesä olkoon täysin tautivapaata laatuaikaa.

Viidennen kontrollin virallisena päivänä suoritin kuitenkin pikaisen omatoimikontrollin. Vointi on loistava. Ei ole kyhmyjä eikä patteja, ei painontunnetta, ei väsymystä. Vatsan lorinat lienevät uutta perunaa ja savukalaa, vihlaisut hernettä ja naurista. Askites ja kiinteän kasvaimen mahdollisuudet ovat tietysti olemassa, mutta niiden aika on vasta kontrollin aattona -silloin käydään perinteisesti kaikki "mitä jos"-mietteet läpi. Oikeassa kyljessä on kuitenkin arkuutta (leikkauksen jälkeistäkö hermokipua?) ja olkapää vihoittelee. Jälkimmäinen vaiva taitaa olla samaa tautia, joka on turvottanut myös peukalonivelen, mitä sitten lieneekin. Seurailen, mutten jaksa huolestua, sillä olisi sääli sairastua pelkoon syövän jälkitautina.

Vielä syöpäarvo, niin kontrolli olisi ohi. Otin avukseni peltosen, jota pyysin sanomaan jonkun luvun. Pikkuneitiin voi luottaa, loppuuhan hänen lukualueensa yhdeksääntoista, joka on nätisti vielä ca ykskaksviitosen viitearvoissa (<35). Peltonen sanoi viisi eli oman ikänsä -hieno juttu! Markkeriarvo viisi onkin loistotulos, ja vastaa täysin hyvää oloani. Sillä mennään elokuulle asti kepein mielin. Ja ennen elokuuta luvassa on vielä satakunta ja uusimaa sekä yksi ulkosuomalainen maakunta, steiermark. Hammasharjan lisäksi huomenna alkavalle matkalle on siis otettu myös passi -ja ne rinnat, tottahan toki;)

jotain sinistä

Edellisen postauksen teemaan sopien olen hankkinut ylleni jotain sinistä. Eikä ihan vaan jotain, tarkka sävykin on tiedossa: taikavuori, sävy nro 3148 tikkurilan värikartasta. Seitsemän vuoden jälkeen terassimme kaipasi uusintakäsittelyä, joten se on nyt maalattu entisellä sävyllä, samalla tulivat uudet portaat sekä yksi paraatirinta käsitellyiksi. Jälkimmäisen sain onneksi aika hyvin putsattua ei-niin-perinteisillä proteesinhoitotarvikkeilla, joten jäljellä on enää häivähdys sineä.

Jo aiemmin kesällä, kukkapenkkiä kitkiessä, huomasin kontaktiproteesien epäsopivuuden kyykötys-pyllistys -asentoja vaativiin hommiin. Kun painovoimaa uhmaaviin asentoihin liitetään vielä reipas hiki ja kapeaolkaimiset pitsiliivit, voi käydä niin kuin on muutaman kerran käynyt: rinta tai rinnat luiskahtavat kesken kiireisimmän työnteon t-paidan sisään. Kukkapenkin vehreyden suomassa suojassa irto-osat on näppärä työntää takaisin liiveihin, mutta terassilla, kotikujan kaverijoukon hääriessä ympärillä on tehtävä haasteellisempi. Siinä ährätessä voi tarttua jotain sinistä matkaan. Eivät silti kujan lapset älynneet, mitä talonemäntä taiteili.

Kotikujamme väki on ihanaa porukkaa. Viikonloppuna vietimme naapuruston perinteisiä varjoseuroja, hyvässä säässä ja seurassa, grillien äärellä. Lapset olivat järjestäneet kilpailuja ja muuta puuhaa pienille ja isoille, ja ohjelmatauoilla parannettiin maailmaa -ihan perinteistä seurameininkiä siis. Luontevaa oli jatkaa kokoontumisen hoidollista puolta pihasaunamme löylyissä, jonne me naiset ensiksi suunnistimme jalkaraspeinemme ja kuorintavoiteinemme. Suomalaiseen saunakulttuuriin eivät uikkarit oikein sovi, joten en niitä itsekään laittanut, ja saunavieraille totesin löylyyn mennessä, ettei irtovarustus oikein kestä saunomista, joten rinnat jäivät tuvan pöydälle. Kotikujan naiset tuntevat tautihistoriani, ja tuorein naapuri kysyi rinnattomuudestani mutkattoman fiksusti, joten asia oli sillä klaar.

Joo-o, olen reipas ja rohkea ja sinut sairauteni ja silvotun vartaloni kanssa ja mitä vielä. Onhan se niinkin, mutta totta hemmetissä haluaisin itselleni ihan normaalin etuvarustuksen. Että ne niin kätevät silikonit olisivat siellä ihon alla, mistä eivät pääse luiskahtamaan, ja missä ne kestävät kovissakin löylyissä tipahtamatta lauteille. Ja on sellaiset luvassakin, mutta korkean uusimariskin potilaana tätä toimenpidettä täytyy odotella vielä pari vuotta. Viimeisimmän leikkauksen jälkeen mervi muotoili tulevaisuuteni tällä rintamalla näin:

"Myöhemmin, kun korkean riskin syöpähoidoista on kulunut pari-kolme vuotta, voidaan rekonstruoida, jos potilas haluaa, molemmat rinnat plastiikkakirurgian puolella. Kyseinen toimenpide on ajankohtainen aikaisintaan loppuvuodesta 2011-alkuvuodesta 2012. Potilas voi ottaa itse suoraan yhteyden plastiikkakirurgian pkl:lle kyseisten asioiden järjestelemiseksi tuossa vaiheessa eteenpäin.

Kokonaistilanne huomioiden tuolloin tulisi olla tehtynä rintakehän ja kainaloiden ultraääni. Vaikka rintasyöpäriskiresidiivi on varsin pieni, niin tutkimukset olisi oltava ennen leikkausta alle 6kk: sisällä tehtyjä."

Kyllä vaan, potilas haluaa. Olisiko syyskuu jo loppuvuotta..?

Sitä odotellessa, näillä mennään mitkä on annettu. Reippaasti ja rohkeasti.