kassialma ja vihoviimeinen eskimo

Lompakkoni unohtui autoon, ja auto ajoi puolen tunnin matkan päähän reikäpallokentälle. Kauppareissusta piti siis selvitä opiskeluaikojen tapaan pullonpalautusrahoilla. Kyseistä panttitavaraa on onneksi helleilmojen ansioista siivouskaappiin kertynyt, joten perunapussi, kalapuikot ja jukurttipänikkä näyttivät turvatulta. Pullot pussiin ja pyörän selkään.

Periaatteenani on ollut, etten oluttölkkejä enkä siideripulloja lähikauppaamme palauta, siellä kun tapaa pyöriä oppilaita, entisiä, nykyisiä ja tuleviakin, ja hyvin suurella osalla heistä kodin vakaumus kieltää alkoholin käytön kokonaan (tai no siis lapsilla sen nyt kieltää laki ja järkikin, mutta siis noin yleensä alkoholi on nautintoaineena kielletty..). Kyläpuheissa opesta saattaisi äkkiä tulla rappioalkoholisti, jos kansankynttilä bongattaisiin ruskeaa pulloa palauttamassa -saati jos niitä olisi matkassa enemmän kuin yksi. Tällä kertaa mukaan oli kuitenkin otettava niitäkin, kiliseviä ja kolisevia laatuja, jotta omat lapsraukat saisivat perusostojen lisäksi myös särvintä leivän päälle. Onneksi tämä on poikkeustila.

Eipä ollut kaupassa onneksi montaa asiakasta. Tyhjäksi ostetun jäätelöaltaan sanoma oli ilmeisesti kiirinyt kylälle, eikä karkkihyllylläkään ollut tavallista tungosta. Kilisteltyä aikani pullonpalautusautomaatin kimpussa ensimmäinen tuttu äitee huikkaa heipat.
- No onpa ollut kova jano.
- Juu, näillä helteillä, niin on ollut.

Kassalla tulee toinen äitee jututtamaan.
- Milläs luokalla se tiina-ope on?
- Kolmosella nyt ja pääsen luokaltanikin. Että syksyllä sitten nelosella.
- Ja sitten varmaan seuraavana vuonna olet ekalla? Sovitaanko niin? Meidän paavo-liisa on tulossa silloin kouluun, ja sinunhan se pitää paavo ottaa, kun olet ollut meidän pentillä ja pirkollakin.
- Öh, juu, joko se pikku-paavo on niin iso...? saan ihmeteltyä ääneenkin, ja naureskelen, ettei yli vuoden päässä olevista asioista tiedä vielä erkkikään eikä erkin veli heikki. Että katsotaan minne tuuli tytön kuljettaa ja miten se elämä heittelee. Heh heh.

On tietysti mukava saada palautetta, mutta ensimmäisen ajatukseni kyllä oli, että eipä syöpäuutiseni sentään ihan kaikkien korviin ole kiirinyt. Kuka nyt toivoisi lapsensa opettajaksi syöpäpotilasta, jonka terveydentila on suuri mysteeri, ja jonka tulevaisuus on pätkitty muutaman kuukauden jaksoihin? Miten kävisi ekaluokkalaisen turvallisen koulupolun aloituksen, jos opettaja joutuisikin jäämään sairaslomalle -lyhyelle tai määräämättömän pitkälle? Yksi kokonainen lukuvuosi terveenä tuntuu valtavalta ihmeeltä, joten todennäköisyyksien mukaan jotain häikkää täytyy olla tulossa, tietää pessimisti sisälläni. Ei tällaista epävarmuustekijää voisi ekaluokalle laittaa..

Vai. Tiesikö paavo-liisan äiti sittenkin sairauksistani, ja halusi kysymyksellään kertoa, että vielä kelpaan hänen lastensa opeksi? Halusiko hän tsempata, kertoa minullekin, että vielä osaan opettaa ja kasvattaa. Että syöpäsolut ovat tehneet tuhojaan vain rinnoissa ja munasarjoissa, eikä niitä opetustyössä tarvita. Että koettelemukset ja elämänkokemukset tuovat perspektiiviä ja suhteellisuudentajua, myös työhön. Tiedä häntä, mitä tämä äitee tarkoitti, tiesi tai ajatteli, mutta hyviä ajatuksia tuo kohtaamisemme herätti. Vielä kelpaan ja osaan.

Ja niiden ajatusten ja yli jääneen euron kunniaksi hain vielä jäätelöaltaan pohjalta pyörimästä sen vihoviimeisen eskimon.