pääsiäismuistoja

Olipas outoa viettää kotipääsiäistä. Viimeiset viisitoista vuotta pääsiäispyhät olemme tavanneet viettää kainuun maisemissa, mukavassa seurassa hotelli mummilan upeiden palveluiden ja ulkoilumaastojen vieressä. Pääsiäisperinteen rikkomiseen on tarvittu painava syy, eikä tämänvuotisen noroloropääsiäisen lisäksi tule mieleen kuin kaksi muuta kotipääsiäistä.

Yksitoista vuotta sitten syymme painoi neljä ja puoli kiloa, ainakin neuvolakortin mukaan, ja odotti ensimmäistä omaa juhlaansa. Ristiäiset pidettiin viikko pääsiäisen jälkeen, ja juhlapyhät kuluivat pienimuotoisen kotijuhlan suunnittelussa ja valmistelussa. Kana-aurajuustovuokaa, rahkaa ja vaaleanpunaiset servetit, puutarhalta kaksi kukkalaitetta ja painetut ristiäisohjelmat..


Vasta-avatusta marketista kannoin elämäni suurinta ruokaostosta, viittä ruokakassia, mutta tärkein oli unohtua pakkauspöydän viereen. Samaan aikaan kun kassa huusi "rouva teiltä taisi unohtua jotain", muistin itse juhlakalun jääneen ostoskärryihin nukkumaan. Neiti keväämme oli parikuinen ja esikoinen puolitoistavuotias, univelkaa oli varmasti yli luottorajan ja elämä vauvaperheen suloista sumua.. kerrankos sitä lapsensa kauppaan unohtaa. Väsystä huolimatta muistan auringon paistaneen, ja kerrostalokolmiossa eli onnellinen pikkulapsiperhe, nautti juhlapyhän suomasta yhteisestä vapaasta ja söi pääsiäismunia.

Toinen painava syy kotipääsiäisen viettoon syntyi kellokeskiviikkona, kuusi vuotta myöhemmin. Tällä pääsiäispupulla ei ollut kiire maailmaan, eikä senkään jälkeen yhtikäs minnekään, edes syömään saatikka kotiin. Uni maistui pikkupupulle paremmin kuin ruoka, ja kotiinlähtö sairaalasta viivästyi päivällä liiallisen painonlaskun takia, mutta lankalauantai-iltana saatiin pienokaisen kanssa yhteispelillä toivottu punnitustulos. Vasemmasta, oikeasta, pullosta ja vielä vähän lisää, nopeasti vaa'alle ennen kuin ehtii pissata... ja kotiutuslupa myönnettiin.

Vaikka pääsiäinen oli aikaisin, olivat tiet sulat, ja maa tuoksui märälle mullalle kun saavuimme kotitalomme pihaan. Pääsiäispäivänä paistoi aurinko, ja kaikista ulkoilutuskielloista huolimatta pupulle puettiin siskolta peritty lila nuttu, pakattiin kärryyn ja kierrätettiin kotikujamme ympäri pari kierrosta. Ylpeät isoveli ja -siskokin saivat työntää osan matkaa. Vaunuun kurkkijoita ja onnittelijoita riitti kunniakierroksellemme, ja vauvakahveja keiteltiin ensimmäisen kerran jo pääsiäismaanantaina. Mikä ihana pääsiäinen!

Kotialbumin kuvia katsellessa mielessä häivähtää ihania muistoja, mutta yksi harmaakin ajatus pyrkii välillä esille. Tuolla sairaalavuoteella, niin tuolla kärrylenkillä, pääsiäispöydässä, ristiäisjiuhlassa "kaikki oli vielä hyvin". Hus hiiteen tuo sana "vielä", ja lisätään siihen päälle päätteeksi preesenskin. Kaikki oli hyvin ja on edelleen. Ei yksi (tai no kaksikaan) syöpää saa tehdä elämästä jotenkin surkeampaa, ei. Kaikki oli hyvin: Kuinka sykähdyttäviä kuvia meidän albumissamme onkaan! Ja kurkotetaan sinne futuuriinkin: Kuinka ihania kuvia sinne laitetaankaan tulevina vuosina!