laatuaikaa ja elämänlaatua

Vietin sunnuntai-iltapäivää pitkänmatkan bussissa. Villasukat jalkaan, shaali harteille ja kudin käteen -ja olo oli aivan mummo. Iän karttumisesta kertoo sekin, että siinä missä opiskeluaikojen kotimatkat junalla tai bussilla olivat puuduttavan kuolettavan tylsää istumista, ovat julkiskulkuneuvoreissut nykyään ihanan rentouttavia. Varsinaista laatuaikaa. Nytkin keinuin kaarteissa bussin mukana, annoin ajatuksen vaeltaa missä sattuu ja katselin vaaramaisemaan ilmestyneitä pälvipaikkoja. Samalla laskin silmukoita: vuoroin nurin yhteen, vuoroin lisäyksiä langankierrolla. Sormieni lomitse virtaa tällä erää lila kevätpuro.

Suomineidon navan kohdalla oli eväiden vuoro, ja loppumatkan selailin keittiön pöydältä mukaan nappaamaani postipinkkaa. Kotiseutulehti, anttilan mainos, pirkka, kodin kuvalehti, talouselämä ..ei sentään, se oli eksynyt reppuun ihan vahingossa:) Mielenkiintoisin juttu löytyi seurakuntalehden sivulta viisi, artikkeli kolarin seurakunnan saamasta "vuoden työllistäjä"-palkinnosta.

"Vuoden esimerkilliseksi työllistäjäksi on valittu oulun hiippakunnan pohjoisosissa sijaitseva kolarin seurakunta. Palkinnon myöntää vammaisten ja osatyökykyisten työllistymiseksi toimiva vates-säätiö.
....
..seurakunta on jo rekrytointivaiheessa osoittanut esimerkillisyyttä kiinnittämällä huomiota ihmisen kykyihin vamman sijaan. Seurakunta palkkasi näkövammaisen h.j:n seurakuntapastorin virkaan ilman työkokeilua, määräaikaisuutta tai yhteiskunnan palkkatukia. .
Vates-säätiö kiittää seurakuntaa myös siitä, että se on oivaltanut, kuinka nykyisillä teknisillä apuvälineillä ja työolosuhteiden sopeutuksella voidaan ylittää vammasta johtuvat työkyvyn esteet vaativassakin työssä.
H.j tekee seurakuntapastorin työnsä niin kuin muutkin. Näköä hänellä ei käytännössä ole lainkaan jäljellä, mutta tekniset apuvälineet, kuten tietokoneen ruuden lukuohjelma, puhesyntetisaattori, pistenäyttö ja matkapuhelimen puheohjelma sekä henkilökohtainen avustaja auttavat pärjäämään työssä. "

Upeaa pohjoinen! Tuon jutun soisi leviävän suuremmankin median otsikoihin. Mitä inhimillisyyttä ja avarakatseisuutta tällainen osoittaakaan työnantajalta!

Näkövammaan verrattuna omat työrajoitteeni ovat minimaaliset. Kohtua, rintoja tai munasarjoja en työntekoon tarvitse, mutta varmuuden vuoksi poistetut imusolmukkeet helpottaisivat kyllä elämää, työtäkin. Kummastakin jalasta sekä vasemmasta kainalosta poistettiin syöpäleikkauksissa imusolmukkeita, jotka sitten patologin pöydällä osoittautuivat puhtaiksi. Varotoimenpiteenä suoritetut poistot aiheuttavat kuitenkin rajoituksia raajojen käyttöön, tai vaarana on imunestekierron puutteesta johtuvat harmit aina puutumisesta turvotukseen ja infektioihin. Niihin en haluaisi edes tarkemmin tutustua..

Jonkin verran joudun työssäni miettimään, mitä käsi kestää. Voinko kantaa kirjapinon varastosta luokkaan, auttaa itseäni painavampia oppilaita kiepin teossa, näyttää linnunpesän..? Olen voinut ja käsi on kestänyt. Oppitunneilla olen kuulostellut jalkojeni viestejä ja opetellut välillä myös istumaan, vaikka aiemmin olen pitänyt opettajan tuolia lähinnä luokan kalustukseen kuuluvana sisustuselementtinä. Opettajan työssä on vapautensa, ja pystyn hyvin välttelemään vahingollisimmaksi mainittua staattista kuormitusta, kunhan vain muistan. Ja haluan.

Me "vajaakuntoiset" emme varmasti ole ensimmäisinä helpotuksia hakemassa, sillä halu olla rrrrreipas ja pystyvä työntekijä on kova. Jo pelkkä ilo siitä, että on terveen kirjoissa ja normaali-ihmisten tavoin tuottavassa työssä saa "unohtamaan" sairautensa ja rajallisuutensa. Rajoitteiden esille ottaminen ottaa väistämättä esille myös sairastetun taudin, vaikka työpäivän aikana ei edes ehdi muistaa olleensa joskus vakavasti sairas. Ai syöpäkö, ai minullako? Ja jos oikein kovasti vaatii kevennystä työoloihin sairautensa perusteella, niin eikö silloin jo kohtalo katso moista kiittämättömyyttä pahalla silmällä ja puutu peliin? Laitetaan tyttö taas sytokuurille niin osaa olla pienemmästä kiitollinen.

Olen iloinen ja vähän yllättynytkin siitä, kuinka hyvin olen jaksanut tehdä syöpävuoteni jälkeen töitä. Yhtä helpotusta olen kuitenkin hakenut, ja firma on sille jo vihreää valoa vilauttanut. Minunkin työnantajani on inhimillinen ja avarakatseinen. Osittaisen hoitovapaan nimissä tarkoitus on vähentää opetustuntejani alle minimin, noin kahteenkymmeneen viikkotuntiin. Se tarkoittaa luonnollisesti myös palkkaa alle minimin, mutta tilalle saan sitä kuuluisaa elämänlaatua. Kuka suuri ajattelija se sanoikaan, että elämä on ihmisen parasta aikaa? Jos syöpä on jotain opettanut, niin tämän. Nautitaan siitä, ihmiset!