Paluuta arkeen ja unelmiin toivottaa tämän vuotinen rintasyöpäkampanja. Pohjoisella syöpärintamalla ainakin paluu arkeen on onnistunut tehokkaasti. Kaksi kuukautta töitä, ja huomaan paiskivani kouluhommia entiseen tahtiin. Sairasloman aikana tehdyt pyhät päätökset työajan lyhentämisestä on rikottu jo elokuun puolella, ja peltos-rukka saa usein ottaa useammatkin vauhdit päiväkodin keinussa ja tehdä hiekasta slow-foodia ennen kuin äiti rientää hakemaan oikealle aterialle. Joka arkena tapaa olla slown sijasta pikaa, omatekoista kuitenkin.
Puheet opettajan puolipäiväjobista ovat kateellisten jorinaa yleisönosastolla, nimimerkki "sivusta seurannut" tarttuu tasaisen säännöllisesti opettajan työn kadehdittaviin yksityiskohtiin, kuten lyhyisiin työpäiviin. Yleisönosastojuttujen opettajista (joiden auton perävalot vain vilkkuvat heidän kiitäessään kotiin kilpaa oppilaidensa kanssa) on vaikea tunnistaa kollegoitani, joiden kanssa vietämme iloisia iltapäiviä värkäten kaikkea työhön kuuluvaa. Kuten ekovilla-liisteri-banaaneja ja runosuunnistuksen rastitehtäviä viime viikolla -kuka sanoo, että työnteon pitäisi olla tylsää? Kotiutumisen, päivällisen ja balettireissujen jälkeenkin joutuu joskus tekemään muutaman tuntsarin tai lähettämään sähköpostia yhteistyökumppaneille, ja saattavatpa asiakkaat piristää iltaani puhelinsoitollakin: Onks huomenna sisäliikuntaa? Dekkarin sijasta saatan itseni nukkumatin maille englannin opettajan oppaan kanssa, ja yöllä hoituu ongelmanratkaisu työunien muodossa.
Ja mikäs siinä. Pidän työstäni ja haluan tehdä sen hyvin, ja pitkältä pakkolomalta palanneena työ tuntuu entistä kivemmalta ja arki ihanalta. Aamunavauksen ja kotiinlähdön väliin ei ehdi edes monta syöpäajatusta, ja parissa kuukaudessa minusta, syöpäpotilaasta on kuoriutunut taas tuottava yhteiskunnan jäsen.
Paluu arkeen on siis ollut helppo. Toisin on niiden unelmien kanssa. Tylsänä realistina en ole koskaan ollut hyvä unelmoimaan, mutta nyt se vasta vaikeaa onkin. Unelmat vaatisivat katseen kohdistamista tulevaisuuteen, kun taas oma katseeni on tarkentunut tähän päivään, seuraavaan viikonloppuun ja korkeintaan marraskuun rintakontrolliin. Olen syöpäisenä oppinut elämään carpe diem, pysähtymään hetkiin ja nauttimaan niistä, ja nyt rintasyöpäkampanja vaatii unelmointia. Jo on! Minussa ei ole niin paljon missiä, että voisin väittää unelmoivani maailmanrauhasta tai vaurauden tasaisemmasta jakautumisesta pallollamme. Ja kai tässä tarkoitetaan henkilökohtaisempia unelmia. Käykö unelmoinnista toiveeni tehokkaampien syöpä- ja kipulääkkeiden kehittämisestä? Onko jokapäiväinen huokaisuni "anna jokapäiväinen leipämme muttei enää syöpää" unelmointia?
Unelmia etsiessä häilyy taustalla utuisia kuvia, joille en vielä uskalla miettiä kuvatekstejä. Näissä kuvissa vilahtavat lapset, mies, suku ja ystävät. Kuvissa ollaan lähekkäin, vietetään arkea ja juhlaa, lämpimissä väreissä ja väleissä, tutuissa ja tuntemattomissa maisemissa. Oikein hyvinä päivinä kuvat voivat tarkentuakin. Peltosella on selässä koulureppu, esikoinen nojailee mopoonsa ja neiti keskimmäinen kertoo innoissaan taideprojekteistaan ja opiskelukavereistaan. Eräässä kuvassa istumme miehenpuolen kanssa junassa rinkat jaloissamme, mutustelemme ciabattaa ja katselemme ikkunasta avautuvaa viiniköynnöslehtoa. Määränpäätä tärkeämpää on matkanteko.
Unelmointia tärkeämpää on osata elää elämäänsä kuin unelmaa.
Kuuluisia (?) potilaita..
2 vuotta sitten
11 kommenttia:
Todella hienosti jälleen kuvasit tätä unelmassa elämistä, arkea:)Sama kiivas tahti täälläkin arjessa on ollut ja tuntuu, että kiivaammaksi muuttu vain..toisaalta se voimaantumisen tunne siitä, että selviää ja jaksaa jälleen.. ja on osa normaaliarkea, se sitten tuntuu hyvältä.
Ehkä itselläni suurin muutos on normiarkeen paluun jälkeen se, että aiempaa herkemmin otan puheeksi asioita,tunteita jotka ehkä ennen olisin hieman hyssytellyt, luovinut..hieman rehellisempi hienotunteisuuden kustannuksellakin joku sanoisi..ja tätä muutosta eivät tahdo kaikki kestää.
Mutta unelmaani elän minäkin täällä, tänään vapaapäivää viettäen ja itseäni hemmotellen:)
Kiitos siis jälleen tämänkertaisesta voimaannuttavasta tekstistä:)
Hyvä kun kirjoitit tuosta opettajantyön karusta arjesta. Juuri noinhan se menee, ihan samanlaisia viestejä on nyt tullut kolleegoiltani ja näkemiset on ollut vilahtelua. Syyslomaa moni odottaa ihan tarpeeseen. Hyvä kun kirjoitit siksi että minulla välillä nousee iso kaipuu sinne työmaalle, mutta enhän nykykunnolla tuollaisia päiviä jaksaisi. Ertyisopettajakolleegat (ja aika moni tavallinen luokanopettajakin) on vääntänyt HOJK-suunnitelmia iltoja ja viikonloppujakin.
Mutta kaikenlaista askartelua koulun hyvissä tiloissa ja välineillä kaipaan! Tämän syksyn aurinkovärjäys jäi tekemättä, tai jännittävät taikinabatikit!
Siinä kai minun unelmiani nyt. Sinun unelmasi kuulostivat sellaisilta, että ne voivat hiipiä arkeesi todeksi, meillä mopo jo vaihtui moottoripyörään ja ensimmäinen lapsi lensi pesästä.
...unohdin aiemmassa kommentoida, että ihan sattumalta aamulla jäi kirjakaupassa käteeni (hyvin päivän teemaan lliittyen:)Sinikka Svärd:n ja Sinikka Hautamäen kaunis runokirja: kerron sinulle unelmista..jotenkin kolahti tänä aamuna.
Kiitos kommenteista! Tuo kirja pitääkin etsiä käsiin.
Kaikessa ihanuudessan töihin paluu kysyy myös voimia ja vie valtavasti aikaa. Oli itseltäni erinomaisen viisas päätös pysytellä koko viime lukuvuosi kotosalla, keskittyä olennaisimpaan, vaikka samaan aikaan luin ihaillen satu hassin ympäripyöreistä työpäivistä siinä syöpähoitojen sivussa.
Syysloma odottaa täälläkin ensi viikolla, jihaa! Suunnitelmiakin on, niistä lisää kunhan taas ehdin..
:D tuo viimeinen lause oli paras. Ajattelen niin myös täällä. Ihan vaan joskus sellaine pienikin unelma riittää -yhdelle päivälle!
Halaus!
Kiitos taas hyvästä kirjoituksesta.
Snirf, tuo viimeinen kappale sai liikuttumaan.
Kummasti se syöpädiagnoosi suunnitelmiin ja unelmiin vaikuttaa. Aina on taustalla pienenä muistutuksena ajatuksissa, että teen sitä tai tätä, jos... Ennen diagnoosia ne olivat muita, jotka kuolivat. Nyt tietää paremmin. Mutta kontrollista toiseen elellään hyvällä mielellä ja niin täysillä kuin pystytään. Oman yksivuotisneuvolani klaarasin jo, ja saan siirtyä uusimisen kannalta riskialttiimmille 2 - 3 vuosille! Ilon ja helpotuksen seuraan liittyy aina se tietämisen "do not dream", vaikka ei ole kutsuttu.
Riemukasta lomaviikkoa "koululaiselle"! Voi hyvin!
elä liikaa rehki töissä! hommat hoituu kyllä,vaik ei kaik oo niin justiinsa.
Tervehdys pitkästä aikaa!
Tänään leikkauksesi 1-vuotispäivä. Ja tässä edelleen! Malja sille. Itse odotan tässä "pelolla ja vavistuksella" vuosikontrolliani leukemian jälkeen. Kaiken pitäisi olla ok, sillä takana on jo 6½ v. diagnoosista. Mutta kyllä se silti aina housunpuntteja vähän tärisyttää.
Tuo haaveiden puuttuminen on mulle tosi tuttu juttu. Sitä itkin terapiassa fyysisesti toivuttuani. Veihän sairaus minulta työn, kutsumuksen, ison osan ystävistä, toisen kotimaan ja paljon muuta. Tuntui, ettei elämällä voi olla enää mitään annettavaa eikä mistään voi eikä kannata haaveilla. Mutta ihmeellistä, miten totta se on: "aika parantaa haavat". Jokainen puhdas kontrolli suoristi siipiä ja antoi ilmaa niiden alle. Hienoa, että sulla on jo nyt unelmia - paras merkki henkisestä toipumisesta. Ja löytyihän niitä unelmia tällaiselle inhorealistillekin: takana kaksi vuotta avioliittoa, kaksikin eri työpaikkaa, kaksi uutta asuntoa pienemmistä arjen kohokohdista puhumattakaan.
Niin että kaikille meille syöpäläisille: "Have a dream!"
ETu
Erjaseni,
sinä olet todellinen esimerkki siitä, miten elämä voi muuttua ja haaveet toteutua aivan yllättävästi. Ja samalla tietysti olet uskomaton esimerkki syöpäselviytyjästä! Muistissani on hyvin keväinen aamu 2003, jolloin luin kännykästä viestisi syöpäepäilystä -samoin muistan kuihtuneen olemuksesi rankkojen hoitojen keskellä siellä sairaalasängyssä. Niin vain olet sieltä noussut!
Tsemppiä tähänkin kontrolliin! jännitys ei kuulema hälvene kolmessakymmenessäkään vuodessa:) Mutta ehkä elämä tosiaan rupeaa kannattelemaan, ja unelmatkin palaavat.
Maltan haukka oli ainetta, josta "unelmat on tehty." Materialismi oli, näin kärjistäen sanottuna, vallalla hienossa 30-luvulla filmatisoidussa dekkarissa, koska kyseinen haukka oli sitä havittelevien rosmojen mukaan tehty puhtaasta kullasta.
Kulta unelmien mittarina osoittautuu köykäiseksi, kun itse elämää ja sen pituutta aletaan mitata ja annostella kvartaalitalouden mukaan; joka kolmas kuukausi.
Keskiluokkaista, hieman tasapaksua, tasapainoista ja turvallista elämää elävä Arska ei oikein havaitse tällaisia elämän perusprinsiippejä kalibroivia elemettejä;
kuten vakavia sairauksia tai onnettomuuksia, johon myös läheisimmät ihmiset voivat sairastua/joutua.
Silloin tietenkin selviää se olellisin elämästä ja nerudasta. On olemassa vain päivän askel toiseen.
Ja siltä lankulta me kaikki ponnistamme kohti tulevaa. Tiinakin kohti esikoisensa mopoikää ja Peltosen ensimmäisiä koulupäiviä. Siitähän se lähtee. Päivä kerrallaan.
Hyvää syyslomaa Tiinalle ja koko perheelle!
Lähetä kommentti