sillan ja itsensä ylitystä

Home again koko jengi, kivaa. Perjantai-illan ohjelmassa on ollut tuliaisten jakoa ja matkamuisteluksia sekä laukkujen ja valokuvien purkua. Kiinan kuvissa syötiin ankkaa, tampereen otoksissa serkkutytöt leikkivät junaa innostuneen näköisen lankomiehen kanssa ja itävallan valokuvat todistivat, että joskus joukkueen on hyvä hajaantua. Koululaistiimillä reissatessa ei tarvitse koluta leikkipuistoja, ja tuliaisostoksia voi tehdä muualtakin kuin lähi-sparista. Paitsi että kaupunginpuiston leikkipaikka riippukeinuineen näytti koululaisistakin kovin houkuttelevalta, ja tuliaissuklaat ja -teet ovat juuri sieltä sparista.

Lyhyen kävelymatkan päässä siskon ja tämän miehen asunnolta sijaitsi myös kiipeily/parcouringpuisto. Lähdin saattelemaan kiipeilijöitä sauvat käsissäni, vakaana aikomuksena tehdä pieni rouvaskainen kävelylenkki kauniissa syysmaisemassa, mutta lippuluukulla tein viimehetken mielenmuutoksen. Kaikkea pitää kokeilla paitsi kansantanhuja, ja niitäkin on tullut tanssittua, joten carpe diem! Tätimäisen turvallisen lenkkeilyn sijasta tartuin haasteeseen, ja olen ylpeä siitä.

Sauvojen tilalle sain käsiini koukut, pukeuduin turvavaljaisiin ja kypärään ja astelin harjoitteluradalle nuorison sekaan. Toinen käsi koko ajan kiinni köydessä, koukut vastakkain, yhdellä kädellä irrotus naps, älä katso alas, ota kiintopiste, jos väsähdät tai et uskalla eteenpäin, istahda vaijerin varaan ja huuda apua. Viimeinen ohje nauratti vielä tuossa vaiheessa, mutta ei enää kolmannella, punaisella radalla, kahdeksan metrin korkeudessa siirryttäessä vapaasti heiluvilta köysitikkailta toisille. Antautuminen ja hilfe hilfe -huudot käväisivät mielessä parikin kertaa, mutta kiipeilytovereiden tsemppauksen ja ohjeiden avulla selvitimme heiluvat tunnelit ja köysiradat ilman vakavia horjahduksia. Ich strahle vor Stolz.

Tätä kirjoittaessa talo on hiljennyt. Mies elää vielä itämaisen kellon mukaan, ja on kömpinyt peiton alle sinniteltyään tunnin verran hereillä die hardin ääressä, ja lapsetkin ovat nukahtaneet ikäjärjestyksessä. Peltosen huoneesta kuuluu välillä yskimistä, mutta yläkerrassa on aivan hiljaista. Sählyharkat ovat väsyttäneet esikoisen ja halloween-juhlat keskimmäisen.

Halloween jakaa mielipiteitä. Meidän perheen halloweenit rajoittuivat tänä vuonna naapurin lastenjuhliin ja päivälliselle väsäämääni keittoon, joka näytti kertaalleen syödyltä (tomaattimurskan kanssa ei kannata keittää vihreitä linssejä, väriopin aakkosia..). Karnevaalijuhla on ookoo, ja lapset ovat toki siitä innoissaan, mutta itse tunnustaudun "pyhäinmiestenpäivän" viettäjäksi -suomalaiseen mentaliteettiin ja marrassäähän sopii hyvin harras ja hämärä juhla. Jos ajatuksia ei haluakaan päästää tuonen virran tuolle puolen, voi cd-soittimeen aina laittaa mollisävyjä, tai mennä kuuntelemaan niitä vaikkapa kirkkoon. Huomenna olisi tuomiokirkossa tarjolla mozartin requiem, mutta saattaa olla, että lauantai-iltana hiljennyn kirkon sijasta saunan lauteilla.

Tämä sievä enkeli löytyi grazin hautausmaalta satavuotiaana kuolleen rouvan haudalta. Maria-rouva oli poistunut elämän juhlista tavoiteltavassa iässä. Kuvan myötä, hyvää pyhäinpäivää ja levollista viikonvaihdetta!

die Reise nach Tampere und Österreich

Pari päivää vapaata virkavelvoitteista, ja olin jo lomatunnelmissa. Tiistaina lähdin lähikauppaan tyylikkäästi punaisessa baskerissa, vaaleassa tuulitakissa ja vaaleanpunaisissa kumppareissa. Yritin kysellä leivänhakureissulle seuraakin, mutta koululaiset vastasivat ystävällisen napakasti EI. Lomatunnelmissa oli kyllä nuorisokin: nallekaupan leikkiminen peltosen kanssa kielii täydellisestä irtautumisesta koulutyöstä. Myymälänhoitaja istui tiitteränä kassakoneensa ääressä ja palveli kahta asiakasta, joista toinen teki tiukkoja reklamaatioita heikkolaatuisista nalletuotteista, ja toinen yritti tinkiä ohjevähittäishinnoista, vaikka kaikki oli jo ennestään halpaa. Peltosen kaupassa kun kaikki maksaa ykskymmentviis.

In real life kaikki ei niin halpaa ole, varsinkaan reissaaminen. Junamatka tampereelle, tarvittavat taksikyydit sekä syömiset, ja olemme kuluttaneet ensimmäisenä matkapäivänä jo kuukauden lapsilisät, laski esikoinen, ja päätti kerätä kaikki matkan aikana kertyneet kuitit talteen. Toisaalta matkustaminen on niitä juttuja, joihin olen ollut valmis satsaamaan opiskelijabudjetillakin, uusien kenkien, vaatteiden ja jopa ruokakassien kustannuksella. Huomenna poika saa lisätä kuittiarkistoonsa hotelliyön sekä juna- ja lentoliput saksan kautta graziin, matkat kolmella kerrottuna. Peltonen jää villilän lapsiparkkiin, ja on omasta lomasta eniten riemuissaan. "On se halmi, että teidän pittää mennä sinne itävaltaan kun täällä tampeleella on niin kivvaa".

Kiva alkoi välittömästi saavuttuamme serkkutytön luokse, ja siskoni näytti jo aavistuksen epätoivoiselta laskeskellessaan öitä suomeenpaluuseemme. Koiramäen serkukset ovat toki hyvät kaverukset, mutta myös taistelupari ja oivallista harjoitusvastusta toisilleen. Peltonen pitää reilun vuoden ikäeroa oleellisena, ja muistaa joka välissä mainita tulleensa hoitamaan serkkutyttöä ja "killeä". Koiramäen serkku taas tietää, että hänellä on kotikenttäetu. Tähän mennessä hän on luvannut lainata vieraalleen vain sukunimeään, ehkä myös hammasharjaa -lelujen lainasta ovat neuvottelut vielä kesken. Erotuomarin rooliin joutuvaa siskoa ei käy kateeksi.. taidan lupautua järjestämään tytöille kesäleirin meidän lapsiparkissamme.

Mutta huomenissa matka jatkuu, mieli ja kieli pitäisi virittää keskieurooppalaiselle taajuudelle.
Haben Sie auch eine gute Woche ohne oder mit (dem?) Urlaub!
(huh, hikeä pukkaa..)

oikea ajoitus

Tänään kiirehdin välitunnin päätteeksi vessaan muistaakseni siinä vetskaria aukoessa, että suoritin asiani jo välkän aluksi. Aiemmin viikolla makasin hammaslääkärin tuolissa kuin auringonvarjon alla ikään. Tuo puolen tunnin lepohetki poikaporukan sählytreenikuskauksen ja kauppareissun välissä tuntui suoranaiselta rentoutukselta. Suu täynnä instrumentteja ei voinut eikä tarvinnut edes päivitellä säitä tai lööppijuoruja, ja aurinkolasien turvin sai silmätkin sulkea hetkiseksi. Mitä autuutta! Olen selvästikin loman tarpeessa, ja oikeaan aikaan. Loma alkoi justiinsa.

Reipas kuukausi sitten, syyskuun kymmenes päivä, kiiruhdin sairaalasta puhtaat paperit taskussani kotikoneelle ja näppäilin "halvat lennot" ja "itävalta". Vasta todistetusti tautivapaana uskalsin ruveta puuhaamaan syyslomareissua siskon luokse keski-eurooppaan -viime vuotinen perheloma, jolloin kreetan hiekkarantojen sijaan makoilin gynen syöpäosastolla on vielä turhan hyvässä muistissa. Kuten arvelin, oli lufthansa hilannut hintoja ylöspäin kysyntäpiikin myötä, mutta ahkeran nettikyttäyksen, muutaman puhelun ja kolmen päivän virkavapausanomuksen jälkeen lomamatka alkoi hahmottua. Perhe hajaantuu muutaman kotilomapäivän jälkeen tampereelle, graziin ja pekingiin:) Varsinainen perheloma siis tämäkin.

Mutta sitä ennen ihanaa kotielämää, tässä ja nyt. Talo on siivottu ja hiljainen, alaikäiset ovat sammuneet saunalyhtyjen lailla ja räntä ropisee ikkunaruutuihin. Taidan hipsiä teen keittoon ja sohvalle miehenpuolen viereen. Opettajan oppaat ja kokeet on jätetty työpaikalle, jotten niihin tottumuksesta tarttuisi. Jospa vaan oltaisiin.

Ja skoolattaisiin sille, että päivälleen vuosi rankan syöpäleikkauksen jälkeen ELÄMÄ ON.

I`m (not) a dreamer

Paluuta arkeen ja unelmiin toivottaa tämän vuotinen rintasyöpäkampanja. Pohjoisella syöpärintamalla ainakin paluu arkeen on onnistunut tehokkaasti. Kaksi kuukautta töitä, ja huomaan paiskivani kouluhommia entiseen tahtiin. Sairasloman aikana tehdyt pyhät päätökset työajan lyhentämisestä on rikottu jo elokuun puolella, ja peltos-rukka saa usein ottaa useammatkin vauhdit päiväkodin keinussa ja tehdä hiekasta slow-foodia ennen kuin äiti rientää hakemaan oikealle aterialle. Joka arkena tapaa olla slown sijasta pikaa, omatekoista kuitenkin.

Puheet opettajan puolipäiväjobista ovat kateellisten jorinaa yleisönosastolla, nimimerkki "sivusta seurannut" tarttuu tasaisen säännöllisesti opettajan työn kadehdittaviin yksityiskohtiin, kuten lyhyisiin työpäiviin. Yleisönosastojuttujen opettajista (joiden auton perävalot vain vilkkuvat heidän kiitäessään kotiin kilpaa oppilaidensa kanssa) on vaikea tunnistaa kollegoitani, joiden kanssa vietämme iloisia iltapäiviä värkäten kaikkea työhön kuuluvaa. Kuten ekovilla-liisteri-banaaneja ja runosuunnistuksen rastitehtäviä viime viikolla -kuka sanoo, että työnteon pitäisi olla tylsää? Kotiutumisen, päivällisen ja balettireissujen jälkeenkin joutuu joskus tekemään muutaman tuntsarin tai lähettämään sähköpostia yhteistyökumppaneille, ja saattavatpa asiakkaat piristää iltaani puhelinsoitollakin: Onks huomenna sisäliikuntaa? Dekkarin sijasta saatan itseni nukkumatin maille englannin opettajan oppaan kanssa, ja yöllä hoituu ongelmanratkaisu työunien muodossa.

Ja mikäs siinä. Pidän työstäni ja haluan tehdä sen hyvin, ja pitkältä pakkolomalta palanneena työ tuntuu entistä kivemmalta ja arki ihanalta. Aamunavauksen ja kotiinlähdön väliin ei ehdi edes monta syöpäajatusta, ja parissa kuukaudessa minusta, syöpäpotilaasta on kuoriutunut taas tuottava yhteiskunnan jäsen.

Paluu arkeen on siis ollut helppo. Toisin on niiden unelmien kanssa. Tylsänä realistina en ole koskaan ollut hyvä unelmoimaan, mutta nyt se vasta vaikeaa onkin. Unelmat vaatisivat katseen kohdistamista tulevaisuuteen, kun taas oma katseeni on tarkentunut tähän päivään, seuraavaan viikonloppuun ja korkeintaan marraskuun rintakontrolliin. Olen syöpäisenä oppinut elämään carpe diem, pysähtymään hetkiin ja nauttimaan niistä, ja nyt rintasyöpäkampanja vaatii unelmointia. Jo on! Minussa ei ole niin paljon missiä, että voisin väittää unelmoivani maailmanrauhasta tai vaurauden tasaisemmasta jakautumisesta pallollamme. Ja kai tässä tarkoitetaan henkilökohtaisempia unelmia. Käykö unelmoinnista toiveeni tehokkaampien syöpä- ja kipulääkkeiden kehittämisestä? Onko jokapäiväinen huokaisuni "anna jokapäiväinen leipämme muttei enää syöpää" unelmointia?

Unelmia etsiessä häilyy taustalla utuisia kuvia, joille en vielä uskalla miettiä kuvatekstejä. Näissä kuvissa vilahtavat lapset, mies, suku ja ystävät. Kuvissa ollaan lähekkäin, vietetään arkea ja juhlaa, lämpimissä väreissä ja väleissä, tutuissa ja tuntemattomissa maisemissa. Oikein hyvinä päivinä kuvat voivat tarkentuakin. Peltosella on selässä koulureppu, esikoinen nojailee mopoonsa ja neiti keskimmäinen kertoo innoissaan taideprojekteistaan ja opiskelukavereistaan. Eräässä kuvassa istumme miehenpuolen kanssa junassa rinkat jaloissamme, mutustelemme ciabattaa ja katselemme ikkunasta avautuvaa viiniköynnöslehtoa. Määränpäätä tärkeämpää on matkanteko.

Unelmointia tärkeämpää on osata elää elämäänsä kuin unelmaa.

AY354

Sanakokeet korjattu, talo imuroitu, vessat pesty ja laukku pakattu. Sääennuste pakotti ahtamaan kassiin vedenpitäviä vermeitä ja vetolaukun 45 l /8 kg on täytetty tarkkaan jo menomatkalla. Vuosi sitten kävelimme roosanauhalenkin kuulaassa syyssäässä, mutta tämän vuotinen kierros saattaa vaatia jo partiohenkeä ja goretexiä.

Tuomiokirkon edustalle on silti suunta sunnuntaipäivänä. Kun täältä asti tapahtumaan tullaan, niin kävellään kans. Pelhana. Marssitaan kaupungin halki tukijoukkoinemme ja näytetään, että syövän kanssa ja jälkeen voi elää, arkea ja unelmia, kuten tämänvuotinen kampanja kuuluttaa.

Te reipashenkiset toverit, jotka esteriä uhmaten saavutte paikalle: tavataan! Minut tunnistaa vaaleanpunaisesta lippiksestä:)