arvonta, vihdoin

Roosa lokakuu oli ja meni, mutta pinkki elämä jatkuu. Tämän todistaa jo lastennaulakko eteisessämme. Roosakuukauden huipentuma, blogiarvonta, venyi kuitenkin marraskuulle tietoteknisten ongelmien vuoksi. 11.11.11 miniläppäri on kuitenkin vireessä ja tulokset valmiit julkaistaviksi! 

 Jo kuun vaihtuessa otimme peltsin kanssa asiaksi arvonnan suorittamisen. Eskarilainen päätti syksyllä opetella kirjoittamaan, eikä aikaakaan, kun paperille ilmestyi päiväkirjamerkinnät "isikatsoteevetäelsalukeekivapävä". Lukeminen tuli sitten vähän perässä, mutta nyt sujuu sekin vauhdilla ja vauhdissa, jopa moottoritievauhdissa. Si-ti-mar-ket, bau-haus, hop-lop -missä on myös käyty, kuten kuva todistaa. Kuva todistaa myös arvonnan alkuvalmistelut asiallisesti suoritetuksi, eli peltsi kirjoitti kaikki postaukseen 1.11 mennessä kommentoineiden nimet paperille. Sitten nimet saksittiin irti, ja suoritettiin juhlallinen arvonta.

 Tsadaa! Voittajiksi arvottiin kolme onnekasta, eli nina, terhi ja maikki. Lämpimät onnittelut voittajille! Onnittelujen lisäksi voittajat saavat lambilta roosa-nauha -tuotepalkinnon, kun laittavat minulle privaattimeilissä osoitetiedot. (Maikki -muistan sentään ulkoa kummitytön osoitteen:) Paperipalkinnon lisäksi pistämme peltsin kanssa tulemaan myös jotain pientä kivaa.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Vaaleanpunaisia ajatuksia meille kaikille!
Ja vielä loppusokeriksi se kaikkein vaaleanpunaisin juttu menneeltä viikolta.. Serkkulapset, täti ja setä onnittelevat pirkkalan pientä prinsessaa ja tuoreita vanhempia!

kommenttia kehiin, kavelit!

Kolme vuotta sitten vietin syyslomaa nyttemmin kovin tutuksi tulleessa valkoisessa talossa, osastolla 12. Happiviikset naamalla, neljän tunnin leikkauksen jälkeen olo oli sumea ja ajatukset harhailivat harmaina kuin huoneen ikkunasta pilkottava taivas. Levinnyt syöpä tarkoitti muutamaa kuukautta, parhaassa tapauksessa ehkä paria joulua. Miten aikani käyttäisin? Oliko millään mitään väliä?

Vähä kerrassaan sitä väliä rupesi löytymään. Itse en olisi vuoteen pohjalta löytänyt elämästä mitään mieltä, mutta kaikki hyvä ja kaunis tulikin luokseni, huoneeseen kahdeksan, ykköspaikalle. Tuli tekstiviesti mieheltä: "Meillä on upea elämä, meillä on kolme ihanaa lasta. Olet rakas." Tuli muitakin viestejä, tuli työtovereita vuoteen viereen. Tuli kukkakimppu ja kortti siskoilta: "Pää pystyyn!". Tuli lisää kukkia, tuli enkelipatsaita ja suklaata, ja kaikki tullut muistutti itseäni siitä, millä oli väliä.

Kolme joulua ja kaksikymmentäyksi sytostaattia myöhemmin tiedän edelleen, millä on väliä. Mies kysyi peltoselta pari viikkoa sitten elämän tarkoitusta. Hetken mietittyään eskarilainen vastasi "kavelit". Olen nuorimmaiseni kanssa samoilla linjoilla, vaikken osaa ajatuksiani yhtä hienosti tiivistääkään.

Täydellinen vaste, lukee viimeisimmässä punareunaisessa hoitolehdessäni, ja siitä kiitos kuuluu valkoiseen taloon -ja yläkertaan. Se, että olen ihan täyspäinen, on taas tukijoukkojeni ansiota. Kaikki se välittäminen, soitot, kyläilyt, kävelyretket, kaikki ne kauniit kukat ja pulliin leivottu huolenpito pitivät minua pystyssä ensimmäiset viikot ja kuukaudet. Ne pitivät pystyssä myös vuosi sitten, kun maailma järisi uudelleen, ja tiedän suvun ja ystävien rientävän apuun, kun sitä taas tarvitsen. Kuinka kiitollinen kaikista teistä tukijoistani olenkaan!

Tämän vuoden Roosa nauha -kampanjaan on tehty nettivideo, jossa rintasyövästä selvinneet naiset antavat kiitoksensa lähipiirille. "Videoiden tarkoituksena on kertoa tuen tärkeydestä rintasyöpäpotilaille ja kannustaa suomalaisia läheistensä kiittämiseen", todetaan kiitosvideon esittelyssä. Kiitosta ei liene koskaan maailmassa liikaa, ja haluan edistää tavoitteen toteutumista. Vielä näin roosan lokakuun päätteeksi pistän tänne linkin, mistä voitte käydä katsomassa videot ja lähettää ehkä omatkin kiitoksenne. Vink vink, oman kiitoksensa kirjoittaneet osallistuvat myös arvontaan.

Ja koska te olette ihania, saatte myös osallistua arvontaan. Arvomme peltsin kanssa kaikkien tätä postausta kommentoineiden kesken kuukauden lopuksi muutaman lambin lahjoittaman paperipalkinnon. Sillä nyt annan himpun verran periksi kaupallisuudelle, hyvän tarkoituksen nimissä, vaaleanpunaisin ajatuksin teitä ajatellen.

puhkun, puhisen ja iloitsen

Kulutan perjantaista palkkapäivää seisoskellen sovituskoppirivistön edessä, monen muun äiti-ihmisen kanssa. Käsivarsilla kasa farkkuja ja huppareita kurkimme verhon raosta toiveikkaina vain kuullaksemme, ettei nyt tätä ainakaan. Tai että "ehkä sun mielestä on hyvä, just joo". Verho heilahtaa kiinni, ja katsahdamme muiden viime vuosituhennelle jääneiden kanssa toisiamme rohkaisevasti: tämäkin vaihe menee ohi. Ihan niin kuin kahden vuoden uhma. Ja kolmen, neljän, viiden ja kuuden vuoden uhmat ja mitä niitä nyt oli.

Arkiaamuna kaikilla on uhma. Kommunikointi keittiön pöydän ympärillä ei aamuseitsemältä ole kovinkaan tahdikasta tahi toiset huomioivaa. Että et oo kyllä muistanut mainita ettet voi viedä peltsiä, mulla on aamulla se kasvatuskeskustelu. Miten niin et oo tienny siitä palaverista? Ja miten et oo täyttäny sitä kaavaketta ja munko pitäisi kaikki muistaa? Ja kuka hiivatti vie koiran ulos? Jos nämä vaatteet ei kelpaa niin lähde vaikka alasti! Aamuista huolimatta joka paikkaa ehditään. Eskarin aamupalalle, enkun tunnille, opiskelemaan ja sieltä palaveriin.

Ja työpaikan palaveri osoittautuu yt-infoksi, taas. Miehenpuolen työpaikalla alkavat kolmannet yyteet tarkoittavat kollektiivista huolta ja epävarmuutta, niin työpaikasta, toimeentulosta kuin tulevaisuudestakin, vaikkei oma nimi tämänkertaisella listalla olekaan. Isommat ja pienemmät rahareiät pitää ottaa uudestaan tarkasteluun. Ehkäpä pitäisi luopua siitä aurinkolomaunelmastakin, jota olemme varovasti vaalineet viime vuoden syyslomasta asti. Seuraavaa palkkapäivää odotellessa täytämme perisuomalaisen tukihakemuksen ja toivomme sitä seitsemää oikein.

Sillä sinne reissuun tekisi mieli tässä räntää odotellessa. Kotikujalla on taas pahuksen pimeääkin, jos naapurit eivät muista pistää pihavaloja päälle. Kunnassa on päätetty, ettei päättyvällä kadulla tarvita katuvaloja, vaikka kadun varren taloissa asuu pienen kyläkoulun verran lapsia. Uudemmilla kaduilla valot kyllä loistavat, samoin kuin kunnan virkamiesten kotipoluilla. Iltalenkillä vaellan pimeydessä, kerään koirankakat pussiin taskulampun valossa ja päätän taas lähestyä teknistä lautakuntaa. "Perheenäitinä ja läheisen koulun opettajana olen huolissani..".

Sääkin on surkea, kassajono pitkä ja netti pätkii. Televisiosta ei tule mitään, hammaslääkäriin ei saa aikaa ja harakat hyppivät katolla. Koira kuseskelee nurkkiin, jääkaappi haisee ja rippikoululaisen puhelinlasku ylittää kaikki sopimukset. Siis sen lisäksi, että kahvi on kallistunut, kirjaston kirjat palauttamatta ja syksyn takkimuoti kertakaikkiaan karmeaa.
Aika nastaa, osaan taas marista!

"Sydämeen ei mahdu kahta ämmää", ohjeistan oppilaitani oikeinkirjoituksessa. Ei sinne sydämeen mahdu kerralla kahta murhettakaan. Kun mieli askartelee elämän ja kuoleman kysymyksissä, tuntuvat pohjalaisen perheenemännän perusmurheet hyvin vähäpätöisiltä. Oikeastaan ne eivät tunnu miltään.

Siksi iloitsen, kun huomaan verenpaineeni nousevan nähdessäni töistä palatessa pöydällä lojuvat likaiset astiat, ehkä aamiastarpeetkin. Iloitsen, kun huomaan manaavani rellukuskia, jonka perässä yritän sujahtaa kuuttakymppiä moottoritielle. Puhkun ja puhisen, ja iloitsen, sillä tiedän henkisen toipumisen olevan hyvällä mallilla. Psyyke tulee perässä. Tulee kuitenkin, todistettu on, vaikka sitten sitä kuuttakymppiä.

Silti. Niin pitkällä en vielä ole toipumisessani, ettenkö olisi kiitollinen jokaisesta päivästä. Ettenkö nauttisi kaikista elossaolon hetkistä. Ettenkö muistaisi, kuinka kaunista kaikki on. Kuinka ainutkertaista ja kuinka katoavaa.

tautivapaa tammikuu

Tautitilanne perheessämme syyskuussa 2011:
Kahdella korva- ja silmätulehdus, kolmennella keuhkoputkentulehdus, neljännellä muuten vaan pitkittynyt flunssa ja koirakin oksentaa.
Mutta: se viides on todistetusti terve, silmäkulmasta reisien yläosaan. Keskiviikkona, seitsemäntenä syyskuuta alkoi vihdoinkin odottamani tautivapaa tammikuu!

Maanantain olin maannut mahdollisimman liikkumatta ensin isotooppiosastolla ja sitten röntgenissä. Neljän tunnin pakkomakaamisen jälkeen en malttanutkaan sitten asettua ennen kuin keskiviikkoiltapäivänä, jolloin lopetin juoksuni, istahdin työtuolilleni, otin eteeni muistiinpanovälineet ja soitin numeroon gyn.spkl.sh. Muutaman soittoyrityksen aikana kirjoitin paperille avainsanoja, kuten "maanantai", "pet-ct", "tulos" ja "jatkosuunnitelma", ja laitoinpa ylös vielä sosiaaliturvatunnuksenikin (en sentään nimeäni, kuten joskus). Kun sydän lyö maksimisykkeellä eikä kynä tahdo pysyä kädessä, on parempi ottaa varman päälle.

Ei päivi mitään sosiaaliturvatunnuksia tarvinnut ja muisti muutenkin, miksi soitin. Syyskuun toinen päivä tuli täyteen vuosi yhtämittaista sytokuuria, kyllä me tuttuja olemme.

- Minä tuossa jo kyselin tytöiltä, että onko tiina mahtanut soittaa. Ihan mukavilta ne sinun tulokset minun silmääni näyttivät, lääkäri ei ole ehtinytkään niitä vielä katsoa. Haluatko, että luen tämän radiologin lausunnon?

Painoin puhelimen tiiviisti korvaani vasten, pinnistin ymmärrykseni äärimmilleen ja onnistuin nappaamaan lausunnosta olennaiset suomenkieliset sanat. "Verrataan edellisiin kuviin maalis- ja kesäkuussa.. maksassa ei poikkeavaa..blaa blaa. Lantion muutosta ei enää havaittavissa.. Keskiviivassa ylempänä nähtävissä pitkittäissuuntainen viiden milllimetrin kertymä, joka paikallistuisi kuitenkin suoleen ja näin ollen vaikuttaisi enemmän funktionaaliselta.. kyseeseen voisi tulla myös divertikkeli, joka kuitenkin potilaan iän huomioiden harvinainen..".

"Divertikkeli", googlasin heti puhelun jälkeen, ja huokaisin helpotuksesta. Vaihtaisin syöpäni koska tahansa paksusuolen umpipusseihin tai -pussiin, varsinkin kun se ei vaivannut mitenkään. Lääkäreillä oli meeting, ja kuulisin jatkohoidosta vasta seuraavana päivänä, mutta tämä oli jo vaaleanvihreää, se riitti. Kirjoitin varovaisen jipii-viestin miehelle ja ryhdyin päivällisen tekoon lähes laulellen. Esikypsensin kasviksia uunissa, ladoin päälle lohimedaljonkeja ja viimeistelin paistoksen juhlavasti piparjuurikermalla. Käteni olivat kalassa ja perunankuorissa, kun puhelin soi. Puhelu tuli tutusta numerosta, vaikka kello oli varttia yli virka-aika. Tätä minä arvostan!

- Nyt on kaksi meidän erikoislääkäriä katsonut lausunnon, ja tässä on konsultoitu vielä toista radiologiakin. Kyllä nyt ovat kaikki sitä mieltä, että se, mitä on hoidettu, on hävinnyt. Laitetaan sinulle kolmen kuukauden päähän kontrolliaika, verikokeet, vatsan ultraääni ja lääkärin tutkimus, kuulin päivin sanovan, ja näin hänen hymyilevän puhuessaan.

ISO HUOH.

Ihan sama, mikä keskiviivan epämääräinen kertymä on. Potilaankin logiikalla ymmärrän, ettei tauti voi toisaalla parantua ja toisaalla uusia. Ehkä suolessa on divertikkeli, ehkä kinkkukiusausta, ehkei mitään, sillä pet-ct:n tarkkuus on sitä luokkaa, että sillä saataisiin terveillekin kansalaisille jonkinlainen diagnoosi. Ensimmäiseen adventtiin asti olen terve, ja sitä terveyttä en ihan vähäpätöisestä syystä lähde tarkemmin tutkituttamaan. Enkä ajatellut asioida valkoisessa talossa muutenkaan, mutta sitten muistettiin päivin kanssa se avastin. Ei kuulu käypähoitoon, ei, mutta minun tapauksessani bevasitsumabi jätetään päälle kokeilumielessä. Josko angiogeneesin estäjä pidentäisi tautivapaani kestoa, ainakin se on tuonut tehoa sytostaatteihin tammikuun lopulta alkaen.

Vuoteen on mahtunut monenlaista tutkimustulosta. Nytkin olin varautunut aivan kaikkeen, kutistumisesta ennallaan pysymiseen ja leviämiseen, ja ehkä siksi huojentavien uutisten sisäistäminen on ollut hitaanlaista. Onneksi ihmiset ympärilläni ovat olleet nopeampia liikkeissään. Kevyttä oloa juhlittiin kotiväen kesken jo illalla, ja naapurin jalkapalloilijat kattoivat pöydän seuraavana päivänä. Onnitteluja satoi livenä ja viestimien välityksellä, ja olo alkoi olla kuin urheilusankarilla. Mitali kuin mitali, ajattelin, ja aloin päästä mukaan ilonpitoon.

Perjantaina pääsin vihdoin sairastuvaltamme työmaalle, ja aamukahvilla työtovereiden onniteltavana tunsin jo hienoista voitonriemua. Eihän maailmanmestaruuksiakaan jaeta kuin vuodeksi kerrallaan, joten kyllä kvartaalivuosimestaruus syövästä oli kultamitalikahvien paikka.

elämän junassa

Kaksikymmentä vuotta sitten nousin ensimmäisen kerran pohjoisen junaan. "Det här är snälltåget till uleåborg", kuulutti automaattisen ystävällinen naisääni, mikä vapaasti käännettynä tarkoitti "olet matkalla kohti seikkailua". Matkalaukussa oli vaatteita, lakanat ja minigrip-pussiin pakattua pyykkipulveria pesuohjeiden kera, pahvilaatikossa kattila, lautanen, muki, haarukka ja lusikka, repussa eväsleivät ja korvalappustereot. Kahdentoista hengen opiskelijasolussa odotti kahden hengen huone ja yhteiskeittiö, jonka jääkaapista kaikki saivat oman kolmasosahyllyn. Oi, niin vähän tarvitaan onnelliseen elämään!

Viime perjantaina tein matkaa toiseen suuntaan. Junamatka kesti puolitoista tuntia vähemmän ja maksoi neljä kertaa enemmän kuin ensimmäisenä opiskelusyksynä, mutta ikkunan takana vilahtavat pohjanmaan asemat sentään olivat tuttuja. Kauhava, lapua, parkano, tampere ja junanvaihto. Taajamajuna kolkutti raiteilla turvallisesti ja tutusti, kun asema asemalta matkasin lähemmäksi nuoruutta, koulun ja harrastusten täyttämiä päiviä ja läpivalvottuja viikonloppuja. Illan pimetessä juna pysähtyi vaaleanruskealle rautatieasemalle, aikaan, jolloin kaikki oli hyvin kun viikonloppuna oli tarpeeksi ohjelmaa, "se" tuli juttelemaan ruokavälkällä ja matikan kurssi meni läpi. Aikaan, jolloin minä ja muut valkolakit olimme viisaimmillamme, ja kuu ja tähdet kumarsivat meitä. Meidän oli tulevaisuus, ja sieltä tulevaisuudesta saavuimme tapaamaan toisiamme, ensimmäisen kerran sitten toukokuun viimeisen päivän 1991.

Lauantaina poljin kylän halki toispuol jokkee, ihailin peltomaisemaa ja tehtaanpiippuja sen takana -nekin, kaikkine hajuineen ja päästöineen, ovat olennainen osa lapsuus- ja nuoruusmuistojani. Aurinko paistoi ja matka taittui pyörätietä, jonka päällystekin saattoi olla sama, jota kuljimme nuorisotalolle perjantaidiscoon. In the night, no control.. you take my self, you take my self control.. lauloi laura branigan, ja me tanssimme ringissä pastellinvärisissä paidoissamme, nuoriso-ohjaajien valvovan silmän alla ja hyvässä kontrollissa. Muistojen ja mutkan jälkeen ohitin koulun, jossa sijaistin ylioppilaskeväänä. Muutama päivä kolmenkymmenen oppilaan kakkosluokan opena, ja päätin, etten ainakaan opettajaksi opiskelisi:) Sitten tultiinkin jo pyydystielle ja minua rupesi jännittämään.

Niin kai meitä kaikkia. En tiedä, mitä odotin luokkakokouksesta, mutta olin helpottunut huomatessani että kaikki oli niin kuin ennenkin. Enkä tarkoita pelkästään pussikaljameininkiä ja iltaa kohti härskiintyviä juttuja, vaan kaikkea sitä toverillisuutta, mikä keskuudessamme vallitsi lukiovuosina. Joukossamme oli valtion tilintarkastajaa, controlleria, rehtoria, aivokirurgia, tutkijaa, maalaislääkäriä, psykologia, poliisia, arkeologia, graafikkoa ja monenlaista esimiestä, mutta silti me olimme me, työläiskaupungin lukion abivuosikerta 91. Vuosikertojen kermaa, sanoi paikalle kutsuttu ruotsinopettaja, joka muisti meidät kaikki nimeltä. Olimme otettuja ja samaa mieltä.

Meidän joukossamme jokaisella oli lupa olla omanlaisensa, niin yhdeksäntoista- kuin kolmekymmentäyhdeksänvuotiaana. (Lauantai-iltana tosin olimme yhdeksäntoistavuotiaita.) Kuuntelimme toistemme kahdenkymmenenvuoden tarinat, aplodeerasimme saavutuksille ja uusille haasteille. Elimme mukana nekin tapahtumat, joita ei suoraan sanottu koko joukolle. "Mulla on kaksi lasta, kissa ja koira" kertoi enemmän kuin vain perheenjäsenten määrän, ja lausahdus "saan olla täti kolmelle tytölle" sisälsi paljon kaipuuta. Tunnelma oli lämmin niin kuin iltakin nuotion ääressä, enkä malttanut lähteä kotimatkalle edes siinä vaiheessa, kun muisteluksiin tuli mukaan lisää tunnetta, vaikka niin ollin ajatellut. Jos seuraava luokkakokous olisi taas kahdenkymmenen vuoden kuluttua, piti tästä illasta ottaa kaikki irti.

Seuraavana päivänä junassa katselin niin tutuksi tulleita maisemia, söin kotopihasta poimittuja omenoita ja mietin, kuinka kauan junamatka kahdenkymmenen vuoden kuluttua kestäisi ja kuinka paljon se maksaisi. 

Tahdon tietää. Tahtoisin tietää. Olisi upea saada tietää.

kilometrin päässä syövästä

Nousin valkoisen valaan äärestä viimeisen kerran keskiviikkoaamuna 11.elokuuta, huuhtelin suuni fludent freshillä ja suuntasin kulkuni uuteen ja uljaaseen yhtenäiskouluun. Syöpä jäi taakse, ainakin sen kilometrin päähän minkä aamutuimaan polkaisin. Pahoinvointeja ei sen koommin ole ehtinyt miettiä, ja taudista olenkin joutunut ottamaan töihin mukaan vain palitakselilla pahoinpidellyt jalkani, jotka eivät pidä korkokenkien kopseesta tai kipuamisesta kolmanteen kerrokseen. Mutta minäpä pidän, kummastakin.

Yhdeksänsadan oppilaan koulun alkuun saattaminen on ollut hauskaa ja haasteellista -me pedagogithan emme ongelmia tunne. Ja niistä haasteistakin saadaan aikaan hauskuutta, hilpeää hihitystä kesken älyttömän älytaulukoulutuksen. "Jos tämä toimisi niin tällä kynällä voisi piirtää tänne taululle näin, mutta kun tämä ei nyt vielä toimi niin se ei piirrä", koulutti asiantuntija, ja minulla tuli ikävä vanhaa ystävääni liitua. Ennen kaikkea kuitenkin nauratti, sillä olen kollegoideni kanssa enemmän naurunryppyihmisiä kuin harmaiden hiusten kasvattajia. Vaikka tällä haavaa harmaatkin hiukset kelpaisivat, jotta saisin heittää myös huivin sinne käsilaukkuun, pertsan perässä.

Uusi luokkani on hurmaavan puhelias ja välitön. Ihmettelenkin, ettei kukaan ole vielä kysellyt huiveistani, sillä kymmenvuotiaat eivät ole luonnostaan tahdikkaita. Syöpä-sanaa olen säästellyt, se kun ei ole ajankohtainen näin tautivapaalla -näin nimitän viimeisen sytostaatin ja tutkimusten väliin jäävää neljää viikkoa kun varsinaisesta tautivapaasta ei ole takuita. Toiveita kuitenkin on. Sytostaateista selvittyäni tunnen olevani täysin terve, en vilkkaallakaan mielikuvituksella saa maksaan tai lantioon mahtumaan edes pientä pesäkettä. Pelko taudin voittokulusta on mielessäni vaihtunut toiveeseen tautivapaudesta, ja vaikka ero voi kuulostaa sanoilla kikkailulta, on noilla kahdella vissi ero. Asenne ratkaisee.

Peltosellakin oli asenne kohdillaan, kun kuusivuotias päätti vihdoin jättää apurattaat. Äiti, isä, veli ja sisko valjastettiin juoksemaan barbipyörän perässä kotipihalla, uudestaan ja uudestaan, kunnes päiväkausien harjoittelun tuloksena peltonen totesi osaavansa jo kaatua tosi hyvin. Kyllä vaan, housunpolviin ei tarttunut lainkaan nurmikkoa!

Parin viikon veivaamisen jälkeen pyörä alkoi pysyä pystyssäkin, ja viime sunnuntaina lähdettiin vihdoin ensimmäiselle lenkille. Hienosti sujunut polkeminen pysähtyi kuitenkin ensimmäisen hidastetöyssyn eteen. "Oo ylämäki, en kyllä jaksa", totesi tasamaan kasvatti ja katsoi äiteetä. Äitee katsoi suloista polkijaansa, ja sanoi että kyllä noin reipas esikoululainen jaksaa, kun on jaksanut opetella pyörällä ajonkin. Ja niin jatkui matka.

Ei pelkkä asenne, vaan asenne ja rohkaisu. Kiitos ystävät yhteisestä kolmen vuoden matkasta, rohkaisusta, tuesta ja kannustuksesta!

puutarhajuttuja

Kitkin rikkaruohoja kivikosta ja aloin vähitellen ymmärtää syövän fysiologiaa.

Seitsemän vuotta sitten syöpä oli voitettu. Juolat, kortteet ja muut vihreät viholaiset oli nitistetty ja maa niiden ympäriltä vaihdettu. Multa oli vaihdettu soraan, betoniin ja kiviin, ja olosuhteet kaikelle elolliselle tehty lähes mahdottomiksi. Silti vastustaja oli palannut. Kaiken kivikon keskeltä, valoa läpäisemättömien suodatinkankaitten alta luikertelivat tutut vihreät lonkerot ja valtasivat kohta niin kivikon kuin viereisen kivetyksenkin. Oli aika siirtyä puutarhan palliatiivisesta huolenpidosta aktiivisiin hoitoihin: leikkaukseen ja sytostaatteihin.

Hoitosuunnitelma tarkentui työn edetessä. Heti kävi selväksi, ettei säästävä leikkaus ollut mahdollinen, vaan koko kivikko oli aukaistava. Vakaa kirurginkäteni poisti syöpälonkeroita yksi kerrallaan kivien ympäriltä ja hiekan seasta, jopa kymmenien senttien syvyydeltä. Pisimmät juuristot johtivat aina kaukaiseen kukkapenkkiin asti, jossa myös piti moraa heiluttaa. Vaativan leikkauksen jälkeen oli sytostaattien vuoro. Vielä versoville pahiksille tarjoilin rounduppia ja muita myrkkyjä, jonka jälkeen potilas kursittiin kasaan entistä ehommaksi. Sädehoitoakin olen nähnyt rikkaruohosyövän torjunnassa käytetyn, mutta kotilasaretissamme ei kaasutöhötintä ole. Kokeilevana hoitomuotona valutin kuitenkin kiehuvaa vettä osalle kivikkoa -onnistuessaan siinä olisi kustannustehokas hoitomuoto.

Potilas oli pelastettu, mutta täydellistä parantumista en uskalla luvata. Parhaimmillaan remissio kestää kuitenkin vuosia.

Oma rikkaruohoni löytyi päivälleen vuosi sitten. Aktiivihoito alkoi koepalavastausten varmistuttua syyskuussa ja nyt takana on yksitoista kuukautta rikkaruohojen nyppimistä. Ensi maanantain hoito on toivottavasti viimeinen tällä erää, mutta jos ei ole, lohduttaudun sillä, ettei elämä ole pöllömpää näinkään. Kolmen viikon välein vietän päivän sairaalassa, seuraavan kehää ja vessaa kiertäen, mutta kolmantena päivänä tapahtuu ylösnousemus.

Niin tapahtui heinäkuussakin. Kolmantena päivänä kuntouduin kartturin paikalle, ihailin ohikiitävää suomalaista suvimaisemaa ja kuuntelin takapenkin peltos-radiosta kesähittejä. "Äiti älä pelkää, pidän kyllä itsestä huolta.." lauloi peltsi ja ajattelin, ettei elämä ole pelkästään pöllömpää. Se on ihanaa. Nautittavaa se rupesi olemaan parin päivän reissaamisen jälkeen isäpaapan syntymäpäivillä, joita juhlittiin meren rannalla saunoen, uiden ja lättyjä syöden. Seuraavalla viikolla olisin tuskin edes muistanut olevani syöpäpotilas, ellemme olisi olleet SYÖPÄyhdistyksen sopeutumisvalmennusleirillä, jonne olin jo huhtikuussa perheemme ilmoittanut. Hakemuslomakkeeseen, kohtaan "syy kurssille hakeutumiseen" olin kirjoittanut "vertaistuen ja tiedon tarve", joskin siihen olisi ihan yhtä hyvin voinut kirjoittaa "viiden vuorokauden ilmainen ylöspito, lastenhoito ja matkarahat".

Kaikkea saimme, yltäkyllin. Herkullinen täysihoito on nautittu, kelan rahat tulevat kun tulevat. Tärkein anti oli kuitenkin elämänilo ja toivo, jota kahdeksan syövän kokenutta äiti-ihmistä valoi toisiinsa. Rikkaruohojen kanssa voi elää. Näköaloja tulevaisuuteen tarjosivat myös lääkäri, parisuhdeterapeutti ja muut eri alojen asiantuntijat, ja itsekin rohkaistuin katsomaan vähän kauemmaksi -jopa niihin ensi kesäisiin esikoisen rippijuhliin. Syöpäpotilaan toivo kun voi kummuta kummalliselta kuulostavista yksityiskohdista. Kuten vaikka siitä, että kuuli erään munasarjasyöpää sairastavan rouvan saaneen  vuosien varrella sataseitsemänkymmenentäkuusi sytostaattihoitoa. Tämän hoitojakson jälkeenkin itselläni on siihen vielä matkaa sataviisikymmentäviisi hoitokertaa. Että eiköhän niillä päästä peltosenkin rippijuhliin:)