kilometrin päässä syövästä

Nousin valkoisen valaan äärestä viimeisen kerran keskiviikkoaamuna 11.elokuuta, huuhtelin suuni fludent freshillä ja suuntasin kulkuni uuteen ja uljaaseen yhtenäiskouluun. Syöpä jäi taakse, ainakin sen kilometrin päähän minkä aamutuimaan polkaisin. Pahoinvointeja ei sen koommin ole ehtinyt miettiä, ja taudista olenkin joutunut ottamaan töihin mukaan vain palitakselilla pahoinpidellyt jalkani, jotka eivät pidä korkokenkien kopseesta tai kipuamisesta kolmanteen kerrokseen. Mutta minäpä pidän, kummastakin.

Yhdeksänsadan oppilaan koulun alkuun saattaminen on ollut hauskaa ja haasteellista -me pedagogithan emme ongelmia tunne. Ja niistä haasteistakin saadaan aikaan hauskuutta, hilpeää hihitystä kesken älyttömän älytaulukoulutuksen. "Jos tämä toimisi niin tällä kynällä voisi piirtää tänne taululle näin, mutta kun tämä ei nyt vielä toimi niin se ei piirrä", koulutti asiantuntija, ja minulla tuli ikävä vanhaa ystävääni liitua. Ennen kaikkea kuitenkin nauratti, sillä olen kollegoideni kanssa enemmän naurunryppyihmisiä kuin harmaiden hiusten kasvattajia. Vaikka tällä haavaa harmaatkin hiukset kelpaisivat, jotta saisin heittää myös huivin sinne käsilaukkuun, pertsan perässä.

Uusi luokkani on hurmaavan puhelias ja välitön. Ihmettelenkin, ettei kukaan ole vielä kysellyt huiveistani, sillä kymmenvuotiaat eivät ole luonnostaan tahdikkaita. Syöpä-sanaa olen säästellyt, se kun ei ole ajankohtainen näin tautivapaalla -näin nimitän viimeisen sytostaatin ja tutkimusten väliin jäävää neljää viikkoa kun varsinaisesta tautivapaasta ei ole takuita. Toiveita kuitenkin on. Sytostaateista selvittyäni tunnen olevani täysin terve, en vilkkaallakaan mielikuvituksella saa maksaan tai lantioon mahtumaan edes pientä pesäkettä. Pelko taudin voittokulusta on mielessäni vaihtunut toiveeseen tautivapaudesta, ja vaikka ero voi kuulostaa sanoilla kikkailulta, on noilla kahdella vissi ero. Asenne ratkaisee.

Peltosellakin oli asenne kohdillaan, kun kuusivuotias päätti vihdoin jättää apurattaat. Äiti, isä, veli ja sisko valjastettiin juoksemaan barbipyörän perässä kotipihalla, uudestaan ja uudestaan, kunnes päiväkausien harjoittelun tuloksena peltonen totesi osaavansa jo kaatua tosi hyvin. Kyllä vaan, housunpolviin ei tarttunut lainkaan nurmikkoa!

Parin viikon veivaamisen jälkeen pyörä alkoi pysyä pystyssäkin, ja viime sunnuntaina lähdettiin vihdoin ensimmäiselle lenkille. Hienosti sujunut polkeminen pysähtyi kuitenkin ensimmäisen hidastetöyssyn eteen. "Oo ylämäki, en kyllä jaksa", totesi tasamaan kasvatti ja katsoi äiteetä. Äitee katsoi suloista polkijaansa, ja sanoi että kyllä noin reipas esikoululainen jaksaa, kun on jaksanut opetella pyörällä ajonkin. Ja niin jatkui matka.

Ei pelkkä asenne, vaan asenne ja rohkaisu. Kiitos ystävät yhteisestä kolmen vuoden matkasta, rohkaisusta, tuesta ja kannustuksesta!