hautajaiset seis

Joulun alla ravintolan pöydässä istuu iloinen rouvaseurue. Tarkempikaan havainnoija tuskin huomaa meidän olevan kovia kokeneita sotureita, vaikka juuri taistelijoita me seitsemän naista olemme. Arvet, vaalenneet tai vielä punertavat ovat piilossa paidan alla, eikä tänä iltana taisteluista puhuta. Paljon parempi on katsoa tulevaan, missä näkyy ihanan ihmeellisen arjen lisäksi matkoja, sukutapaamisia, jopa häät. Ja joulu, taas kerran viimeinen, nauramme, ja vedet valuvat silmistä. Syöpäsotureiden mustaa huumoria.

Maaliskuussa kohtaamme jälleen, mutta kolme on joukosta pois. Talvisydämen olimme kulkeneet rinnalla viimeisiä viikkoja: olimme tykänneet ihanasta jouluenkelitytön kuvasta, peukuttaneet veriarvojen parantumiselle ja tutkimustuloksille, toivottaneet mitä suurinta onnea nuorelleparille. Tilanteiden vaihtuessa jaoimme virtuaalihalauksia, kommentoimme tilannepäivityksiä sanoilla "voimia" ja "jaksamista". Toivoimme ja toivotimme kivuttomia hetkiä läheisten ympäröiminä, enkeleitä vuoteen vierelle, ja kun sanoja ei enää ollut, painoimme < ja 3.

"Niin paljon jää kesken", toteaa yksi ystävistäni viimeisessä viestissään. Viikkoa aiemmin hän on lähettänyt kuvan euroopan huipulta, ja kertoo olevansa onnensakin kukkuloilla, vaikka aavistaa tulevan. Suru-uutinen tuntuu musertavalta, mutta saimme toisten sotureiden kanssa ystävän asenteesta voimaa. Yhtenä päivänä meidän on kuoltava, mutta kaikkina muina päivinä saamme elää.

Ja eletty on, vaikken ole siitä toimertunut kirjoittamaan. Mitähän teille kertoisin?

Keväästä nousee mieleen aamuhämärä, joka peittää pohjanmaata ajaessani kohti valkoisen talon laboratoriota. Paluumatkalla valo voittaa pimeää. Mutustelen evääksi tekemääni voileipää, nauran aamuradion huonoille vitseille ja liikenteen lisäksi tarkkailen ympäröivää luontoa. Sähkölinjalla varisten väliin on soluttautunut hiiripöllö. Hupaisaa. Lepakon levoton lentely koulun liepeillä yllättää, samoin kuin satapäinen joutsenparvi maaliskuisella sänkipellolla. Eräänä aamuna vastaantulevien kaistalla vastaani liitää merikotka. Töihin saavun juhlallisissa tunnelmissa.

Havaintoja riittää ja kilometrejä kertyy. Viikon aikana veriarvoja saatetaan tarkistaa kolmekin kertaa ennen kuin neutrofiilit ovat vaadituissa lukemissa. Joka viikko annettava palitakselihoito ja kolmen viikon välein tiputettavat cisplatiini ja avastin koettelevat naista, vaikken sitä mielellään myöntäisi. Toukokuussa pirkko jakaa meille potilaille laboratoriotuloksia kuin todistuksia konsanaan. Olen ollut ahkerin kaikista, tulokseni mahtuvat juuri ja juuri kolmelle sivulle. Tivaan itselleni stipendiä, mutta saankin sen työkavereilta, heiltä ihanimmista ihanimmilta. Ikkunamme on taasen pesty.

Todistusnumeroni eivät ole sieltä parhaasta päästä, monen arvon edessä on tähti. Markkerikin hivuttautuu ylöspäin, ja tt-kuvat kertovat ensin tilanteen pysyneen samana, ja myöhemmin, ihanan Eletyn kesän jälkeen, kuvissa näkyy pesäkkeiden kasvamista ja lisääntymistä lantiossa. Kaiken kukkuraksi saan alkusyksyllä cisplatiinista allergisen reaktion, ja lääkärin mukaan ensilinjan hoitopolku on nyt käyty. On aika siirtyä toivotaan toivotaan -hoitoon, jota minulle on järjestelty sairaalan ja fimean yhteistyössä pitkin kevättä ja
kesää, itseni viettäessä aikaa mielekkäämmin.

Triplanegatiiviselle ärhäkän syövän potilaalle ei sytostaattien lisäksi ole ollut juuri muuta hoitoa tarjolla. Geenimutaationi brca1 on tähän asti tarkoittanut vain tavallista kehnompaa ennustetta, mutta uusimmat lääkekokeilut maailmalla ovat tehneet mutaatiosta mahdollisuuden hoitoihin. Estämällä viallisen geenin toiminta elimistö ryhtyy itse korjaamaan soluvaurioita, siis parantamaan syöpää. Tämä on nyt ehdottomasti sinun lääkkeesi, vakuuttaa ulla-tohtori saavuttuaan madridin syöpäkonferenssista, kun olen jo kuukauden verran napsinut kapseleita, kahdeksan aamuin illoin.

Mielelläni sen uskon, kun ylilääkäri niin sanoo. Ja varasuunnitelmiakin on; hoitoa kombinoidaan tarvittaessa viikkosytostaattiin tai toiseen biologiseen lääkeuutuuteen, angiogeneesiestäjään. Sytostaatteihin tottuneelle tällainen hoito on heinäntekoa helpompaa. Hankalinta on muistaa ottaa lääkkeet, toiseksi hankalinta on saada ne pysymään sisällä. Kertaa vaille olen onnistunut, kummassakin.

Kuukauden lääkesatsi kassissani ajelen sairaalasta kotia kohti ja tarkkailen liikenteen lisäksi ympäröivää luontoa. Taivaalla näkyy varisten lisäksi valkoinen, sinikylkinen liitäjä, nousukiidossa ja matkalla etelään. Sinne mielin minäkin, kera miehenpuolen ja koko pesueen, ja ulla antoi haaveelle ylemmän tahon siunauksen: "Menkää. Menkää ihmeessä."

Barcelona, teneriffa, madeira.. pyörittelen mahdollisuuksia mielessäni ja suljen autoradion. Päivän hittien sijaan mielessäni soi juicen vanha kunnon 3.30, eikä kauaakaan, kun laulan jo ääneen "varis lentää pellon yli, eikä itke yhtään.. hautajaiset seis, vainaja puuttuu!"

Siis memento vivere, muistetaan elää, ystävät! Tässä elämme miehenpuolen kanssa koitelissa kauniina alkusyksyn päivänä varttuneen rokkikansan keskellä.

*kuvia lisätty aamutuimaan 4.10