puhkun, puhisen ja iloitsen

Kulutan perjantaista palkkapäivää seisoskellen sovituskoppirivistön edessä, monen muun äiti-ihmisen kanssa. Käsivarsilla kasa farkkuja ja huppareita kurkimme verhon raosta toiveikkaina vain kuullaksemme, ettei nyt tätä ainakaan. Tai että "ehkä sun mielestä on hyvä, just joo". Verho heilahtaa kiinni, ja katsahdamme muiden viime vuosituhennelle jääneiden kanssa toisiamme rohkaisevasti: tämäkin vaihe menee ohi. Ihan niin kuin kahden vuoden uhma. Ja kolmen, neljän, viiden ja kuuden vuoden uhmat ja mitä niitä nyt oli.

Arkiaamuna kaikilla on uhma. Kommunikointi keittiön pöydän ympärillä ei aamuseitsemältä ole kovinkaan tahdikasta tahi toiset huomioivaa. Että et oo kyllä muistanut mainita ettet voi viedä peltsiä, mulla on aamulla se kasvatuskeskustelu. Miten niin et oo tienny siitä palaverista? Ja miten et oo täyttäny sitä kaavaketta ja munko pitäisi kaikki muistaa? Ja kuka hiivatti vie koiran ulos? Jos nämä vaatteet ei kelpaa niin lähde vaikka alasti! Aamuista huolimatta joka paikkaa ehditään. Eskarin aamupalalle, enkun tunnille, opiskelemaan ja sieltä palaveriin.

Ja työpaikan palaveri osoittautuu yt-infoksi, taas. Miehenpuolen työpaikalla alkavat kolmannet yyteet tarkoittavat kollektiivista huolta ja epävarmuutta, niin työpaikasta, toimeentulosta kuin tulevaisuudestakin, vaikkei oma nimi tämänkertaisella listalla olekaan. Isommat ja pienemmät rahareiät pitää ottaa uudestaan tarkasteluun. Ehkäpä pitäisi luopua siitä aurinkolomaunelmastakin, jota olemme varovasti vaalineet viime vuoden syyslomasta asti. Seuraavaa palkkapäivää odotellessa täytämme perisuomalaisen tukihakemuksen ja toivomme sitä seitsemää oikein.

Sillä sinne reissuun tekisi mieli tässä räntää odotellessa. Kotikujalla on taas pahuksen pimeääkin, jos naapurit eivät muista pistää pihavaloja päälle. Kunnassa on päätetty, ettei päättyvällä kadulla tarvita katuvaloja, vaikka kadun varren taloissa asuu pienen kyläkoulun verran lapsia. Uudemmilla kaduilla valot kyllä loistavat, samoin kuin kunnan virkamiesten kotipoluilla. Iltalenkillä vaellan pimeydessä, kerään koirankakat pussiin taskulampun valossa ja päätän taas lähestyä teknistä lautakuntaa. "Perheenäitinä ja läheisen koulun opettajana olen huolissani..".

Sääkin on surkea, kassajono pitkä ja netti pätkii. Televisiosta ei tule mitään, hammaslääkäriin ei saa aikaa ja harakat hyppivät katolla. Koira kuseskelee nurkkiin, jääkaappi haisee ja rippikoululaisen puhelinlasku ylittää kaikki sopimukset. Siis sen lisäksi, että kahvi on kallistunut, kirjaston kirjat palauttamatta ja syksyn takkimuoti kertakaikkiaan karmeaa.
Aika nastaa, osaan taas marista!

"Sydämeen ei mahdu kahta ämmää", ohjeistan oppilaitani oikeinkirjoituksessa. Ei sinne sydämeen mahdu kerralla kahta murhettakaan. Kun mieli askartelee elämän ja kuoleman kysymyksissä, tuntuvat pohjalaisen perheenemännän perusmurheet hyvin vähäpätöisiltä. Oikeastaan ne eivät tunnu miltään.

Siksi iloitsen, kun huomaan verenpaineeni nousevan nähdessäni töistä palatessa pöydällä lojuvat likaiset astiat, ehkä aamiastarpeetkin. Iloitsen, kun huomaan manaavani rellukuskia, jonka perässä yritän sujahtaa kuuttakymppiä moottoritielle. Puhkun ja puhisen, ja iloitsen, sillä tiedän henkisen toipumisen olevan hyvällä mallilla. Psyyke tulee perässä. Tulee kuitenkin, todistettu on, vaikka sitten sitä kuuttakymppiä.

Silti. Niin pitkällä en vielä ole toipumisessani, ettenkö olisi kiitollinen jokaisesta päivästä. Ettenkö nauttisi kaikista elossaolon hetkistä. Ettenkö muistaisi, kuinka kaunista kaikki on. Kuinka ainutkertaista ja kuinka katoavaa.