vastetta ja tautivapaata

- Moi.
- Moi, äiti täällä. Ootko kotona?
- Joo.
- Kuule siinä hellalla on kattilassa keitetyt makaronit. Pistä ne siihen vieressä olevaan vuokaan, sekoita ja laita uuniin.
- Joo.
- Kakssataa astetta ja keskilämpö.
- Joo.
- Ja tyhjennä tiskikone kans.
- Joo.
- Ja onhan koira käyny pihalla?
- Joo.
- Kiva kiva, kohta tuun kotiin peltsin kanssa.

Ihanan suoraviivaista kommunikointia, todellisia arjen helmiä nuo minun ja esikoisen puhelut. Väliin ei mahdu yhtään "arvaa mitä.." tai "voitko viiä tänään.." tai "tiiätkö kuule.." -alkuista vuodatusta koulupäivästä tai kaveripiiristä. Eikä toisaalta edes "ei oo mun vuoro"-kommentteja. Siihen tosin auttaa kotitaloustunneilta saadut lisätehtävät.. mikä siunattu oppiaine! Tytöt eivät halua jäädä yhtään huonommiksi, ja yleensä saan apua hommaan kuin hommaan, kun vain älyän asetella sanani oikein. Hyvä niin, sillä jostakin tätä kiirettä ja hommaa pukkaa. Ja sekin on hyvä. Elämässä ja arjessa täytyy pysytellä kiinni, tämän oivalsin jälleen viime viikon sytostaattireissulla.

Sari-lääkäri kirjoitti käynnistämme mm. seuraavaa:
"Käynyt vatsan UÄ:ssa 10.11. Todettu aiemman tuumorimuutoksen seudussa maksassa 2 vierekkäistä pesäkettä 1,6x0,7 ja 1cm. Hieman epäselväksi jäänyt, onko aiempi muutos pienentynyt kahdeksi edelliseksi pesäkkeeksi vai onko toinen muutos uusi. Keskusteltu erikoislääkäri M.S:n kanssa ja vaikutelma tulee, että metastaasi on pienentynyt. Jatketaan nyt vielä sovitusti 2 sytostaattihoitoa ja sen jälkeen uusi vatsan UÄ... Jatkossa bevasitsumabia suunniteltu ja tarvittaessa kombinoiden sytostaattiin. Nyt ei kuitenkaan katsottu vielä aiheelliseksi."

Olen aina valmis tarttumaan toivoon, ja nyt sitä puolsi vielä kahden onkologin sekä röntgenlääkärin lausunnot sekä oma olotilani. Lääkäri tiivisti toivon kahteen sanaan, "vaste" ja "tautivapaus". Joka tapauksessa muutos on pienentynyt, joten syöpä vastaa lääkitykseen. Tautivapaa tammikuu taas voi olla turhan aikainen tavoite, mutta sitä kohti tässä kovasti yritetään, rohkaisi lääkäri, ja sanoi vielä, että nyt pidetään tuosta aikataulusta kiinni. Että valkosolutekijät vaan käyttöön, ettei hoitoväli veny turhaan.

Sytostaattihuoneessa olikin tarjolla sitten realiteettiterapiaa. Kaamospäivän hämärähyssyä kanssani viettivät marja, mirja ja merja, konkaripotilaita kaikki tyynni. Aamu meni hiljaisen hartauden vallitessa, mutta lounas kirvoitti kielenkantamme. Käsiteltyä tulivat niin toivo, vaste kuin tautivapauskin, ja ymmärsin näiden suhteellisuuden. Vaste voi olla sitä, ettei syöpä haittaa liikaa tärkeimpien sisäelimien toimintaa, ja tautivapaaksi taas voi nimittää viikon ajanjaksoa sytostaattien välissä, jolloin jaksaa ja voi poistua vessankantaman päähän kodistaan. Toivo voi olla kadoksissakin, jos hoitoja on jatkunut tauotta neljä ja puoli vuotta, eikä seitsemäs sytostaatti näytä enää toimivan.

Mitä upeita rouvia, mikä mahtava keskustelu! Keskivertotyöpäivän aikana ei ensimmäistäkään aihetta arkailtu ottaa esille, ja lisää vettä saimme myllyymme kun paikalle saapui vielä sairaalapastori. Ensimmäistä kertaa tapasin sairaalavisiitilläni ammattiauttajan, ja nyt meillä tytöillä oli lupa puhua. Käytiin läpi ennusteet, elinajanodotukset, palvelutalot ja saattohoidot, kunnes päästiin kaikkein pyhimpään, lapsiin. Kun me haluttaisiin saada heidät vähän isommiksi, vähän enemmän jaloilleen, tiivisti mirja. Amen, sanon papin puolesta.

Vaikka kanssasisarten kohtalot ja juttumme olivat ehtaa K-18 -kamaa, jäi itselleni päivästä vahva positiivinen pohjavire. Yhteinen näkymme oli elää niin tavallista elämää kuin mahdollista, syövästä ja hoidoista huolimatta... joten, kotiintultua tarkistin juna-aikataulut ja ilmoitin villilään, että seuraavana päivänä kuudelta passaisi tulla tampereen asemalle vastaan:) Nyt oli aika saada muuta puuhaa ja ajateltavaa, ja sitähän riittää, kun koiramäen serkukset tapaavat.

Ja sitä muuta puuhaa ja ajateltavaa kertyy samaa tahtia kuin tikkaripäivät hupenevat. Tänään on uuden ajanlaskun mukaan viikko + päivä, ja olo on jo tautivapaa ja toiveikas. Parahiksi, sanon, sillä illalla ovat kauden ensimmäiset pikkujoulut, ja aion nauttia niistä. Sekä lasillisesta punaviiniglögiä. Tip tap.

täsä ootellesa

Peltosen vuoden kohokohta on aivan pian käsillä, kun titi-nalle saapuu kaupunkiin konsertoimaan. Neitimme fanitus on totista, filmejä katsotaan interaktiivisesti laulaen, tanssien ja riitta-tädin kanssa jutellen. Laulajan kysyessä, kuka teistä osaa käydä jo itse pissalla (!), huutaa peltonen muun yleisön mukana "minä!". Ja sitten lauletaan pottalaulu, ou nou. Kaikesta sitä voikin laulaa. Välillä roolit vaihtuvat ja peltonen on lavalla juontaen tunnin konsertin sanasta sanaan, päällä jo hieman kinttanaksi jäänyt tau-nallemekko ja hiuksissa iso keltainen rusetti.

Muutakin rekvisiittaa talostamme löytyy, kuten koko nalleperhe, kasa palapelejä, nallelakanat ja kaikkea, mitä kiinan mies on oheistuotteeksi keksinyt kaupata. Muutamaa vuotta vanhempana fanimme olisi varmasti hankkinut olkapäähänsä titi-tatskan, ja konserttilippuja jonotettaisiin makuupussin kanssa musiikkikaupan ovella. Ehkäpä tatska-ikään mennessä fanituksen kohden on ehtinyt jo vaihtua, sitä odotellessa. Ajan kulumista voi kätevästi seurata vuoden 2008 kalenterista, joka roikkuu peltsin huoneen seinällä:) Tuosta ikikalenterista on tarkkaan tutkittu myös tulevat tapahtumat, kuten kaverin synttärit, balettiesitykset, joulu ja sitten tuo suuri konsertti-ilta, joka pesee yhden joulun mennen tullen.

Koska joulua varrotaan kalenterin kanssa, piti konserttia vartenkin tehdä omansa. "Enää seitsemän yötä titi-nallekonserttiin", hehkuttaa peltonen. "Enää kahdeksan yötä, niin konsertti on ohi", sanoo iskä, joka pääsee jälleen kerran nauttimaan elävästä lastenkulttuurista nuorimmaisensa kanssa. Odottaminen on puolet iloa.

Mitähän sitä itse odottaisi yhtä innokkaasti? Tämänpäiväistä hoitajan soittoa ja verikoevastausten kuulemista odotan kyllä, en tosin innokkaasti, kuten en huomista mahdollista hoitoakaan. Tämäniltaiset kummipojan kaksivuotissynttärit sen sijaan ovat mukavien odotusten listalla, samoin suunnitelmissa oleva koiramäkeläisten tapaaminen ensi viikonloppuna. Joulua odotan tietysti myös, ja pikkujouluja, ystävien ja sukulaisten tapaamista, hyviä hetkiä yhdessä. Tautivapaata tammikuuta odotan varauksella. Tautivapaasta kun ei ole takuita, ja tammikuukin on jo ensi vuotta, hui. Ajan kuluminen on nykyään hieman pelottavaakin, eikä pelkästään sen vuoksi, että ikää tulee lisää.

Parasta on elää nykyhetkessä, ja niinhän me täällä teemmekin sisun kanssa. Nyt menen kehumaan poikaa, joka saa peltosen kanssa nostaa tassunsa, kun riitta taas utelee dvd:llä pissa-asioiden onnistumista. Sanomalehtipottaan meni, hienoa poju!

siel on läiskä, sanoi häiskä

Marraskuista hiljaista hetkeä kokoontuivat tällä kertaa kanssamme viettämään markku ja esa. Ultrahuoneen hämärässä hurisi tutkakone, ja ilmastointilaitekin piti pientä ujellusta, muutoin oli hiljaista. Markku keskittyi maisemiin, esa hiljentyi tippakärrynsä äärellä, minä yritin sanoittaa toiveitani yläkertaan, ja mies kurkki näyttöä painaen välillä päänsä alas, yritti kai pysyä tajuissaan kaiken jännityksen keskellä. Varsinainen puolen tunnin retriitti meillä.

Markku oli uusi tuttavuus, ja tavanomaista tutkalääkäriä puheliaampi kaveri. Kysyi jopa vointia ja kuunteli vastauksen, pisteet siitä. Yleisvointi hyvä, paikallisia tuntemuksia on, tiivistin olotilani, jonka jälkeen päästiin maisemien äärelle. "Tämä on sitten kylmää", aloitti markku, kuten kaikki röntgenlääkärit pursottaessaan geeliä anturin päähän, ja sitten anturi lähti vaeltamaan vatsallani tuttuja reittejä. Arpea pitkin ylhäältä alas, sitten virtsarakko, edesmenneiden munasarjojen tontit ja lantion seutu, mistä siirryttiin ylemmäs sisäelimiin (tämän kaiken tiedän anatomian tunneilta, lääkäreillä ei juuri ole tapana porista tutkimuksen aikana). Viimeiseksi pysähdyttiin maksaan.

"Kyllä täällä joku läiskä on, tutkitaan vielä varjoaineella", antoi markku väliaikatietoja, ja nyt pääsi esakin estradille ruiskuttamaan lääkeaineen ja sanomaan hep kun valmista. Viiden minuutin kuluttua varjoaineen vaikutus lakkasi ja oli aika koota tulokset. Lääkäreiden koulutuksessa lienee omana oppiaineenaan "uutisten kertominen potilaalle", niin saman kaavan mukaan lääkärit esittävät asiansa. Ensin kerrotaan hyvät uutiset. "Aivan puhdasta on muuten. Maksassa on tuo soikio, sanoisin että sellaiset puoli senttiä kanttiinsa", oli markun hyvä uutinen. Sitten tapaa tulla se mutta. "Mutta kyljen puolella, siinä aivan vieressä on toinen läiskä, ehkä sentin kokoinen tai reilu, näkyvyys oli vähän huono".

Kyljessä oleva läiskä sopii tuntemuksiini. Parin sadasosasekunnin aikana ehdin miettiä jo muutaman vaihtoehdon markun tuttavallisesti läiskäksi kutsumalle löydökselle. Sisäinen kotilääkärini on säälimättömän nopea tekemään diagnooseja. Markku ehätti kuitenkin jatkamaan ja ehdotti, josko alunperinkin patteja on ollut kaksi, mutta ne ovat kasvaneet yhteen. Hoidon ansiosta ne olisivat sitten pienentyneet ja erkautuneet. Tähän, ihan mukavankuuloiseen selitykseen saan ja aion uskoa ensi keskiviikkoon asti, jolloin kuulen lääkäriltäni tarkemman analyysin ja jatkohoitosuunnitelmat. Ja saan toivottavasti sen suunnitellun hoidonkin, kiitos.

Näihin tuloksiin ja tunnelmiin tällä kertaa. Ihan hyvällä fiiliksellä. Se, mitä löytyi, oli kuitenkin pientä vaikkei niin kaunista. Ja muistinko mainita: syöpäarvo oli laskenut. Päivän luku on viisi:)

ignatus vermis

Erään lapsuustoverini isä oli lääkäri. Kätevää. Sellaisina aamuina, kun (ylä)kouluunlähtö ei toveriani huitsittanut, valitteli hän päänsärkyä tahi muuta vaivaa, ja aina oli näyttää luokanvalvojalle oikein lääkärintodistus sairaudesta, latinaksi kirjoitettuna. Erään sairaspoissaolon jälkeisenä päivänä ope purskahti nauruun, kun ystäväni toi hänelle virallisen, sv-leimalla varustetun todistuksen. Äidinkielen ope oli latinansa lukenut, ja suomensi sujuvasti diagnoosin: neitokaista oli lääkäri-isän mukaan vaivannut laiskamato.

Ajattelin eilen, että nyt taitaa itsellänikin olla ignatus vermis. Loman jälkeen kotityöt ovat sujuneet vähän kantahämäläiseen tahtiin, lenkille ei ole tehnyt edes mieli ja jo kaupassakäynti on tuntunut urheilusuoritukselta. Vastoin kaikki periaatteitani jätin markettimatkallanikin auton perhepaikalle, vaikka olin ylellisesti yksin liikenteessä, invapaikka tuntui sentään liioittelulta. Tänään tutkittiin sitten seitsemän putkiloa verta, ja saamattomuudelle löytyi syy alhaisista veriarvoista. Laihanlaisen veren takia huominen hoito siirtyy viikolla.

Eikä ota edes päähän. Tässä vaiheessa syöpäilyä osaan ottaa ilon irti ylimääräisestä hyvästä viikosta, viikonloppukahveista ja maistuvasta isänpäivälounaasta. Eiköhän tämä olokin tästä vetreydy, sillä henkilökohtainen fysioterapeuttini on vihdoin saapunut huusholliimme. Perjantaista asti elämämme on ollut sisukasta söpön palleron kanssa. Palloleikkiä, unet, piiloleikkiä, tirsat, lumileikkiä, nokoset.. kuinka hellyttävän pieni ja touhukas koiravauvamme onkaan! Tosin, olin jo onnistunut unohtamaan, että vauva-aikaan kuuluvat myös iltaitkut, yövalvomiset ja kuivaksi opettelun ilot..

Minut on valittu lauman johtajaksi, kiitos vain sisu. Se tarkoittaa, että jalat pysyvät lämpiminä perunoita kuoriessa ja lehteä lukiessa, koirus kun nukkuu mieluiten emäntänsä jaloissa. Kiintymys kantaa myös vessaan ja suihkuun sekä tietokoneelle, enkä ehdi saada edes nettiyhteyttä toimimaan, kun pikkuinen huutelee jo keittiössä kaipaustaan.

Onpahan puuhaa, ja puuha pitää ajatukset tehokkaasti pois taudista. Sisukkuuteni ansiosta huominen ultra ei ole käynyt tämän päivän aikana mielessä kuin ehkä seitsemän kertaa. Tai seitsemänkymmentäseitsemän kertaa -ei kuitenkaan läheskään yhtä useasti kuin ilman tassuterapeuttiani. Mutta huomenna se on, puoliväliultra. Jossa toivon näkyvän yhtä kauniita maisemia kuin reilun viikon takaisella autoretkellämme.

auringonkeltaista

Tein vuosia töitä kovin, säästin, ahkeroin, sain viihtyisän bungalowin.. lauloin irwin. Meidän perheemme ei kuitenkaan ollut las palmasissa, ja reissumme taisi olla aivan eri syistä onnistunut kuin laulajalla. Mutta playa del inglesissäkin riitti rantaa, hiekkaa ja merta niin kauas kuin silmä kantoi, ja kyllä, meidänkin lomamme oli kuin toiveunta.

Ilmojen herra tarjosi aurinkoa, lämpöä ja leppeää tuulta, ja parquehotel christobal piti huolen lopusta. Bungalowimme ja koko hotellialue osoittautui esitteen kuvia ja tietoja viihtyisämmäksi ja siistimmäksi, emmekä juuri raaskineet tukikohtaamme jättää. Yksi päivä meni rannalla, toinen vuoristoteillä autoillessa, mutta muuten levitimme leirimme jo aamusella altaille, josta retkeilimme lähinnä vain buffetpöydän ääreen tasaisin väliajoin. Ihanan laiskaa.

All inclusive osoittautui viisihenkiselle perheelle helpoksi mutta kovin raskaaksi järjestelyksi, ruoka kun oli oikeasti hyvää. Lentokentällä punnittiin onneksi vain matkalaukut:) Kotona punnittiin koko perhe, ja itselläni vaaka herjasi parin kilon painonnoususta. Se ei ymmärrä, että olen onnistuneesti kiertänyt friteeraukset ja pekonit, kuten myös majoneesilla kyllästetyt salaatit ja jälkiruokapöydän leivokset, ja valinnut lautaselleni lähinnä salaattibaarin antimia ja vaaleaa kalaa. No, vastapaistettuja räiskäleitähän ei aamusella voi ohittaa, ja tottahan KAIKKEA PITÄÄ MAISTAA. Talon viinit olivat sentään niin kehnoja, ettei niitä tullut juotua, ja allasbaarin drinkit taas sen verran vahvoja, ettei irish coffeessakaan maistunut kuin se irish, joten juomista ei juuri ylimääräisiä kaloreita kertynyt.

Kaloreita en jaksanut altaalla miettiä, paljon akuutimpi probleema oli, miten kerryttää ruokahalua aterioiden välillä. Kyljen ja dekkarin sivujen kääntäminen aurinkotuolissa ei riittänyt, joten avuksi otettiin vesijumppa ja uinti, ja auttoivathan ne. Kätevä emäntä osaa myös reissussa ottaa omaa aikaa. Kun herää pari tuntia ennen muuta väkeä -mikä perheessämme ei todellakaan ole vaikeaa- ehtii käydä pitkälläkin lenkillä, heräävän kaupungin kaduilla, rantabulevardilla tai nousuveden kovaksi tamppaamalla rannalla. Unohtumattomia aamuhämärän hetkiä.

Käärmeitä ei lomaparatiisissamme ollut -paitsi se kolmimetrinen vaalea python, jonka kanssa perheemme nuoriso-osasto halusi tulla valokuvatuksi hotellin iltaohjelman päätteeksi. Mutta mitään ikävää ei tapahtunut, mitään ei varastettu, kukaan ei sairastunut eikä edes kiukutellut. Kaiken euforiani keskellä minäkään en jaksanut hermostua niin mistään. Edes itsekkäistä sak.. eikun keskieurooppalaisista hotellivieraista, jotka kävivät buffetpöydän ääressä eloonjäämistaistelua etuilemalla, rohmuamalla ja tekemällä vielä ne kuuluisat eväätkin. Legenda elää näköjään edelleen.

Auringonkeltaisten päivien jälkeen luulisi tekevän hiukka tiukkaa palata arkeen, ruotuun ja harmaaseen tihkuun, mutta nopeasti tämä sopeutuminen käy. Laukut on purettu ja pyykkimaratonkin puolessa välissä, buffetruuan tilalle ovat tulleet silakkapihvit ja tiskit, mutta onhan ihanat muistot. Ja auringon paahtama iho. Ja paksu rasvakerros:)