maanantai 25. lokakuuta 2010

viittä vaille altaan reunalla

Yksi sormi enää, sanoi peltonen kun kömpi maanantaiaamuna viereen puoli yhdeksältä. Olemme viikonlopun jälkeen jo lomarytmissä, vähitellen myös lomafiiliksissä. Jos sittenkin, kaikesta huolimatta, kenties ja ehkä pääsisimme reissuun. Koko perhe.

Pakkaaminen aloitettiin olennaisesta, eikä se ollut uikkarit, vaan sinipunainen kangaslaukku täynnä ibusalia, idoformia, imodiumia ja muuta, mitä emme toivo tarvitsevamme. Sittemmin kassiin on lennätetty myös kasapäin t-paitoja, shortseja ja aurinkorasvaa, mille ennusteiden mukaan näyttäisi olevan käyttöäkin. Gran canarian viikon sääennuste on kovin keltainen.

Olemme kuin ihmeen kaupalla onnistuneet pitämään joukkueen terveenä. Kukaan ei oksenna tai edes yski, vaikka lähiympäristössä niin on tehty jo useita viikkoja. Syto-oireetkin alkavat näin viikon kuluttua hoidosta olla historiaa, joten reissun ei pitänyt olla kiinni kuin herätyskellon toimivuudesta. Tähän väliin tarvittiin tietysti vähän lisää jännitystä, jota tarjosivat lentomekaanikot sunnuntai-iltaisella lakonjulistuksellaan. Kuitenkin, jännityksen ja "mitä minä sanoin" -hetkien jälkeen viimeisin arskamatkaviesti väläyttelee meille lupausta lämmöstä: lentonne lähtee suunnitellusti...
Ja paluustahan ei ole edes väliä:)

Jokunen este on vielä voitettava. Mielessäni kuvittelen jo aamua tuolla meidän kansainvälisellä kentällämme tai helteistä iltapäivähetkeä auringon maassa..
Rouva, tuletteko käsintarkastukseen. Ai porttiko? No oliskohan tämä an implanted vein catheter? Joo, on metallia, siksi piippaa. Ei, ei ole hiukset omat. Ei etten ole passikuvani näköinen? Liiveissäkin on täytettä, juu. Ai nämä vahvat kipulääkkeet? Omaan käyttöön on. Ihan vaan, varmuuden varalta. Ja mitään diagnooseja tai lausuntoja en aio mukanani kuljettaa, ja jos todisteita ovat vailla niin heitän pertsan pois ja esittelen arpiani, luulisi paatuneimmankin turvamiehen olevan vaikuttunut syöpälookini edessä.

Huokaisen siis vasta, kun istun hotellimme uima-altaalla, kädessä pokkari ja vieressä lasillinen kylmää valkoviiniä. Silti, toinen jalka on jo siellä uima-altaassa. Ooo las palmas, oo las palmas..

perjantai 22. lokakuuta 2010

pätkä peltosta perjantain piristykseksi



Peltonen on saateltu päiväkotiin, ja äitee yrittää tehdä lähtöä kaupunkiin. Yrittää, vaan kun jumittuu tähän tietokoneen ääreen, hörppii sitruunavissyä ja imeskelee mynthoneita, miettii että ottaisiko pienet tirsat vielä ennen lähtöä vai menisikö kortisonin voimalla. Ei suju tämä lähtö ihan yhtä näppärästi kuin viisivuotiaalta, joka aamupuuron jälkeen puki pihakamppeet päälle ja istui vinnin portaille odottamaan äitiä, joka kuulema hidasteli. Että reippaasti nyt. Aamupiiri alkaisi ihan kohta ja neiti haluaisi kertoa mikä päivä on, reppuun pakattu lelupäivän lelu odotti esittelyä ja sormessa oleva hello kitty -laastarikin pitäisi ehtiä näyttää kaikille.


Elämä viisivuotiaan kanssa on hupaisaa, tosin kovin erilaista kuin nelivuotiaan kanssa. Päiväkoti ja kaverit ovat nyt erityisen pop, ja siksi suomme neidille mahdollisuuden nauttia laadukasta varhaiskasvatusta, hieman osa-aikaistettuna. Kaikkia hoitopäiviä ei ole tullut käytettyä, joten päätimme vähentää niitä pienen säästönkin toivossa, tosin ensimmäinen maksupäätös oli edellistä satasta kalliimpi. Aikamme tutkailimme päätöstä, kunnes hoksasimme, että laskuttajan mukaan meillä oli kaksi identtistä lasta, toinen kokopäivähoidossa ja toinen osa-aikaisesti. Soitin sitten päivähoitotoimistoon tiedoksi, ettei tuo naapurin tarhatyttö oikeasti ole meidän lapsi, vaikka ulkopuolisesta siltä saattaa vaikuttaakin. Ettei se paljon käytetty jääkaappimääritelmä ole aina se validein mittari perhekunnan arvioinnissa. Yhtä nälkäisinä kun osaavat kaapista olla välipalaa vailla:)


Kotipäivät ovat kivoja mutta varsin puuhakkaita, siinä saa äiteekin olla vuoroin isosisko, mummo, lelukaupan asiakas ja päiväkodin täti, samanikäisiä kotihoitolapsia kun kujallamme ei enää ole. Yleensä kotipäivien leikit ovat kuitenkin vuorosanoja myöten tarkkaan suunniteltuja, joten niihin osallistuminen on matalan kynnyksen hommaa, onnistuu tikkaripäivinäkin vaikka sohvan uumenista. Kuvan jumppapiiriin saavuttiin kärryillä, poikia piti vähän komentaa, mutta niin vain kaikki viskarilaiset saivat muodostettua näinkin hienon piirin. Ehkä vähän riettaan, ei tainnut kaikilla olla jumppavaatteet matkassa. Äiteen tehtäväksi jäi tällä kertaa vain kehua kaikkia ja torua henkkaa, tämä kun oli näyttänyt sitä väärää sormea. Sovittiin, että jatkossa näytetään vain peukaloa.



Siinä missä nelivuotias luonnonlapsi ihmetteli kaikkea ääneen, eikä ujostellut ketään tai mitään, on viskarilaisella jo itsesensuuria, ainakin ajoittain. Keväällä neiti kävi vielä vessareissuilla poikien kanssa, ja uteli avoimesti tuosta tärkestä, fysiologisesta eroavaisuudesta. "Niin että miten se oikein menee, pitääkö sitä pippeliä puristella vai tuleeko se pissa ihan ittekseen?" Nyt vessanovi jopa laitetaan joskus kiinni, ihan oma-aloitteisesti. Enää ei neiti käy myöskään ovensuussa tarjoilemassa kaikille vieraille kahvia porsliinikupeista.. sillä hän pyytää nämä peremmälle, uuteen kotiinsa, joka syntyi kätevästi vastahankitun parvisängyn alle. Saattaapa kehottaa vierasta kiipeämään vielä ylöskin, kokeilemaan sänkyä.




Että ei tämä kaikki luonnollisuus ole onneksi viisivuotiailta hävinnyt. Kun kaveri tulee oven taakse kysymään "voikkonää alakaa?", vastaa neiti nopeasti juu, mutta jatkaa välittömästi tärkeällä kysymyksellä: Minkä väriset kalsarit sulla on jalassa?


Josko tämä äitee vihdoin tokenisi sinne kaupungille. Mahdollisen väsykohtauksen voittamiseksi olen kirjoittanut kymmenkohtaisen kauppalistan ja sopinut vielä kahvirehvit iltapäiväksi, joten ihimisten ilimoille on lähettävä ja erinomaisen hyvä niin. Se on jo kolmas päivä, ylösnousun aika, ja aurinkokin paistaa, viittä vaille ainakin. Nyt vaan jalkaan ne kalsarit. Reippaasti nyt, hop hop.


Kirpeän pirteää kalsaripäivää kaikille!

maanantai 18. lokakuuta 2010

tikkaripäiviä tiedossa

Veri on punnittu ja sangen sakeaksi havaittu, neutrofiilit 11 ja leukkarit 13,3. Överiksi meni, mutta ainakin huominen hoito on varmistettu:) Neupogen on siis todettu kelpo lääkkeeksi, hintansa väärtiksi.

Ja nyt seuraa pieni, tylsä tietoisku: kela ei maksa takautuvasti erityiskorvattavia lääkkeitä. Syöpätaudin vuoksi kirjoitetulla b-lausunnolla saa kelakorttiin merkinnän taudin hoidossa käytettävien lääkkeiden erityiskorvaavuudesta. MUTTA. Korvauksen saa vasta siitä päivästä lukien, jolloin lausunto on kirjattu saapuneeksi kelaan. EI siis siitä päivästä, jolloin lääkäri tekee päätöksen. Eikä siitä päivästä, kun saneltu paperi tulee konekirjoituksesta eikä edes siitä päivästä, jolloin se viimein postitetaan. Tämän kuulin keskiviikkoiltana ystävälliseltä farmaseutilta.

Tarvittiin puolitoista vuorokautta, muutama puhelu, faksi, jonotusta parissa apteekissa ja kelassa sekä reipasta kävelyä noiden kahden väliä kipakassa pohjoistuulessa, jotta säästin 300e (neupogen) + 1000e (neulasta). Siihen tarvittiin vielä ymmärtäväinen kelan täti (oikeasti, heitä on) sekä miehenpuoli, joka kävi palavereiden välissä lisäämässä rahaa parkkimittariin. Ei kun siirtämässä auton parkkihalliin, niinhän se oli. Kiitos kuiteskin. Ja tarvittiinpa avuksi vielä rantaremmiäkin, joka sopivasti tunnin hitaan jonotuksen jälkeen tuli rähinöimään kelan aulaan. Olivat ehkä perjantaipulloa hakemassa, liekö siihen rahaa saivat, mutta saivatpa ainakin vauhtia jonotukseen. Taululla rupesivat numerot aivan juoksemaan:)

Mutta nyt on, kaiken sinnikkyyden tuloksena the päätös. Ei vielä kela-korttia, mutta paperi joka hoitaa väliaikaisesti saman asian.

**
PÄÄTÖS OIKEUDESTA LÄÄKKEIDEN KORVAUKSEEN

Olette hakeneet oikeutta lääkkeiden erityiskorvaukseen.
Ratkaisu:
OIKEUS KORVAUKSEEN ON MYÖNNETTY:

Lääkkeiden erityiskorvaus

Sairaus: Rintasyöpä (115)
Korvauksen määrä: 100% valmisteen korvausperusteesta lääkekotaisen 3 euron omavastuun ylittävältä osalta.
Oikeuden voimassaolo: Oikeus on voimassa 14.10.2010-31.10. 2015
Sairaus: Gynekologiset syövät (128)
samat jargonit, määrät ja voimassaolot

Perustelut:
Oikeus lääkkeiden erityiskorvaukseen voidaan sairausvakuutuslain mukaan myöntää, kun sairaus on vaikea ja pitkäaikainen ja täyttää asetetut edellytykset.

Liittenä vielä valitusosoitus, josko olen tyytymätön päätökseen.
**

Eläköön kansaneläkelaitos, hyvinvointivaltio ja korkea verotus!
Ja eläköön tikkaripäivät, teitä on odotettu!

perjantai 15. lokakuuta 2010

pukeudutaan pinkkiin




Vielä viime hetken muistutus siskot (ja miksei veljetkin), että tänään sitten pukeudutaan pinkkiin. Ehtii ehtii, vaikka illaksi sitten, jos nyt on sattunut jotain väärän väristä päälle. Roosa-nauha -kampanjassa on amerikkalainen makuvivahde, mutta olen hyväksynyt tuon kaupallisen himphömpän hyvän asian puolesta. Myytävät tuotteetkin kun ovat laadukasta käyttötavaraa, fiskarsin puutarhavälineistä ja saksista lambin vessapaperiin, eli mitään turhaa krääsää ei tarvitse hyväntekeväisyyden nimissä hankkia. Täällä pohojosessa voipi ostaa vaikka talon, ja tukea täten rintasyöpätutkimusta -vaaleanpunainen kiitos tutulle asunnonvälittäjälle, joka tällaisen tempauksen on putiikissaan pistänyt pystyyn!


Päivän huivin väri siis on määrätty, ja muutakin vaaleanpunaista kaapista löytyi. Löytöjä esittelen lähinnä täällä neljän seinän sisällä (no, lisäksi apteekissa ja ihan pikaisesti parissa kaupassa..), myönnytyksenä matalille veriarvoille olen luvannut vältellä ruuhkaisimpia ja räkäisimpiä paikkoja ainakin - hm, hetken. Yllä olevassa asetelmassa päivän huivi sekä mammalomailevilta työtovereilta tuliaiseksi saatu oikeanvärinen ruusukimppu, roosa-nauha -tuote sekin. Kaunis.


Joillekin tämä pukeudu pinkkiin -päivä ei aiheuta lainkaan ylimääräistä päänvaivaa. Viisivuotiailla prinsessoilla jokainen päivä on vaaleanpunaista unelmaa, sukista hanskoihin, sukkahousuista paitaan, unikaveriin, lelupäivän leluun ja tarhareppuun. Pukeminen sujuu aamun pikkukakkosen tahdissa huomaamatta, samalla kun lauleskelee "pikkukakkosen posti, postilokero kolmeneljäseitsemän, kolmekolmeSAKARI, tampere kymmenen..". Koululaisia jaksaa tämä naurattaa joka kerta, onneksi neiti ei ole vielä keksinyt postia sakarille lähettää.

Ja vielä kuvateksti. Tähän sopii sähköposteissa kiertävästä roosa-viestistä nappamani toive "find a cure before I grow boobs". Siksi. Pukeudu pinkkiin.

torstai 14. lokakuuta 2010

väärien piuhojen päässä


Täällä ollaan, koneen ääressä. Ja ei, sairaalamme ei ole siirtynyt nettiaikaan, gynen sytoyksikössä ei edelleenkään ole tietoliikenneyhteyttä potilaille, langatonta tai langallista -siinä huoneessa risteilee vain nestepiuhoja, kirkkaita, sameita ja punaisia. Tänään en niistä päässyt osalliseksi, veriarvot kun olivat komeasti alakanttiset, neutrofiilitkin vain 0,7. Kuten lupasin, en pettynyt suuremmin uutisesta, se kun ei juuri yllättänyt. Terveellä naisen logiikalla varustettuna osasin aavistella, ettei verenkuvani hoitojen myötä juuri kaunistu, päinvastoin. Tästä päivästä tuli siis kotihoitopäivä, pienet aamupäivätirsat ja lehdenlukua, sitten kohoneuletta ja joustinta. Hoitoseuraakin on luvassa tuossa päiväkahviaikaan, kivaa kivaa.

Hoitaja ehdotti puhelimessa hoidon siirtämistä viikolla, mihin vastasin välittömästi parkaisemalla EI. Se nyt vaan ei käy. Hoidon viivästymisestä viis, mutta kun on se reissu. Syysloma + reissu -yhtälö on perheessämme koettu ennenkin haastavaksi järjestää, mutta jossain tulevaisuudenusko-puuskassa sellaista kuitenkin yritimme viime keväänä, jolloin syyslomaviikon kanarian-koneen paikat tulivat myyntiin. Kesä ja syksy on aurinkosäästetty, ja nyt on koko perheen matka etelän lämpöön maksettu, kovasti sinne haluttaisi lähteäkin. Mies on tehnyt selväksi, että tällä kertaa sinne lähden sitten minäkin, jos hekin. Että miten on sairaala... onnistuisiko mitenkään..?

Iltapäivällä "gyn.spkl" vilkkui jälleen puhelimen näytöllä. Nyt oli konsultoitu lääkäreitä aina ylintä myöten, ja suunnitelmat oli selvät. Ulla on mahtava lääkäri, ja kaiken lisäksi varustettu myös sillä kuuluisalla naisen logiikalla. Viesti oli selvä: hoidot pitää saada nyt annettua suunnitellun aikataulun puitteissa, oli reissua tai ei. Arvoja ruvetaan kaunistamaan neupogen-pistoksilla, jotka vauhdittavat valkosolujen tuotantoa. Veriarvot tarkistetaan sitten maanantaina, ja toiveissa on päästä jo tiistaina piuhan jatkeeksi. Jatkossa piikitän vielä 24h hoitojen jälkeen neulastaa, jonka tarkoituksena on kohottaa kunto heti hoidon päätteeksi. Ja minä kun luulin, että näitä kalliita lääkkeitä määrätään vasta sellaisessa tilanteessa, jota en ole edes hirveästi viitsinyt vielä ajatella. Mahtava päätös, ulla, tattista taas!

Vielä ei kannata kuitenkaan nuolaista, jää pian kieli kiinni eikä mitään edes tipahda. Peltonen laskee öitä matkaan, joten minäkin olen kärryillä, että kaksitoista yötä
on vielä nukuttava. Että niiden perästä, jos istun lentokoneessa, uskon reissun toteutuvan. Siihen asti tyydyn vaikka katselemaan kuvia hotellistamme, täällä nettipiuhojen päässä. Olisihan tuonne altaan reunalle ihan kiva päästä, eikös juu?

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

pikku keisarinna ja muita elämän ihmeitä

Luvassa on lisää söpöilyä. Koiranpennun kuvat ovat hellyttäviä, joo, mutta nyt on luvassa vielä vaaleanpunaisempaa.


Tämä täti ilmoittaa ilolla olevansa jo kolminkertainen täti. Itävallan serkkutyttö noora emilia on kaksiviikkoinen pikku keisarinna, jota palvoo ja hoivaa vanhempien lisäksi puoli valtakuntaa - tai ainakin puoli sairaalaa. Hoitavia käsiä riittää, kiireinen keisarinna kun päätti syntyä maailmaan kaksi kuukautta ennen aikojaan. Kilo kaksisataaviisikymmentä olivat hentoiset ensilukemat puntarissa, mutta nyt paino on jo mukavasti nousussa ja hänen korkeudellaan kaikki on hyvin omassa kaappivaltakunnassaan - ja välillä sen ulkopuolellakin. Siitä se elämä lähtee, pienestä alusta, suomalais-itävaltalaisella sisukkuudella! Ja vielä kuva, keisariperheen suostumuksella.
Muitakin vaaleanpunaisia ja -sinisiä viestejä on syksyn mittaan saapunut, ja lisää on tulossa, prinsessoja ja prinssejä, pieniä ihmeitä. Näihin vauvantuoksuisiin perheisiin toivotan kaikkea hyvää, enkelin siipien havinaa, ikimuistoisia päiviä ja erityisesti hyvin nukuttuja öitä.. Vuodet eivät ole vieneet muistikuvaani siitä, ettei vauvaperheen arki aina ollut iloa ja onnea tulvillaan. Että vaikka kuinka laulussa lauletaan, ettei päivääkään vaihtaisi pois, niin ainakin jokusen koliikki-itkuisen illan ja korvakipuisen yön olisin voinut skipata. Tämä täti-elämän ihanuus alkaa vähitellen avautua itselleni, istuessani iltaa kaikessa rauhassa teeveen ääressä, nuttua neuloen, ilman että itkuhälytin välittäisi vaativia viestejä pinnasängystä :)


Ja muistan kyllä, että perheemme kasvaa kohta.. Mutta koiravauvaa ei tarvitse öisin kanniskella.. eihän?

Eräästä pienestä ihmeestä olemme iloinneet tänä syksynä aivan erityisesti. Olemme saaneet olla jännityksellä mukana odotuksessa, joka on ollut tavallista pitempi ja hartaampi. Sattuu niitä navigointivirheitä lintumaailmassakin, sillä haikara oli tällä kertaa erehtynyt vallan osoitteesta, jopa maastakin, mutta nyt ystäväperheessämme asuu pieni suuri mies. Pikku prinssi, joka on kotiutunut nopeasti vieraalle planeetalle, väläyttelee luottavaisia hymyjä kanssaihmisille ja laulaa selvällä suomella "puuha-pete, kaiken korjaa..". Ihana puuha-pete itsekin.

Tähän postaukseen, tämän kaiken kauniin keskelle ei mahdu s-sanaa. Ja totta puhuakseni, ei se mahdu juuri ajatuksiinkaan tällä kolmannella, hyvävointisella humppaviikolla, jolloin maailma vetää puoleensa. Keltaisia päiviä, tätiyhdistyksen vapaaehtoisrientoja, konsertteja, kaverikahveja ja pitkäksi venähtäneitä kahvihetkiä työpaikalla. Päiviä, jolloin olo on lähes kaikkivoipainen ja sairaslomakin tuntuu vuorotteluvapaalta, ja jolloin kotona on käyty lähinnä kääntymässä ja vaihtamassa vaatteita rientojen välissä. Nutuntekelekin sohvannurkassa odottaa torstaita, joka taas on toivoa täynnä. Ja lääkkeitä. Ja ehkä pieniä ihmeitäkin, toivottavasti.

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

tassuterapiaa


No nyt! päätin jo kaksi kuukautta sitten, elokuisena iltapäivänä ajellessani sairaalasta kotia kohti. Vastabongattu maksapesäke painoi kylkikaaressa haitaten hengitystä, mutta lähes viheltelin keksittyäni tuona epätoivon päivänä yhden hyvän ja kestävän ajatuksen. Nyt olisi juuri oikea aika hankkia perheeseemme kauan kinuttu ja hartaasti harkittu uusi perheenjäsen, jolle vanhemmat olivat jo vähitellen väläytelleet hennonvihreää valoa. Tänä syksynä emännällä olisi aikaa kasvattaa koululaisten sijasta koiranpentua.

Lapsille oli helpompi kertoa uudesta syöpäkierroksesta, kun samalla sai ilmoittaa pentuhaun käynnistymisestä. Reippaasta neuvolakäynnistä saa palkaksi lakupötkön, hampaan poistosta pikkulelun ja syövästä koiran, niin se menee. Hau hau haussa oli puhdas terapiakoira, äidille fysioterapiaa ja lapsille tassuterapiaa, kaikille muuta ja mukavaa ajateltavaa ja ajanvietettä. Muutaman viikon nettietsinnän ja kaverinkaverikierroksen jälkeen löysimme pariviikkoisen pentueen vain puolen kilometrin päässä kotoamme.. ja niin viisi bichon havanna-vauvaa hurmasivat meidät - isännänkin, joka yrittää aamulenkkien välttämiseksi olla kovin epäkiinnostunut muun perheen projektista:)

Tässäpä kuva viisiviikkoisesta pojustamme, joka koisii velipoikansa kainalossa, mutta kumpi on kumpi..? Tämä koira-asiantuntija kun ei erottanut edes sitä ainokasta narttua pojista, vaikka kuinka kurkki vatsapuolelle.


Nimeksi koiruudelle on päätetty sisu. Ei siksi, vaikka onhan siinä ajatustakin, vaan siksi, että peltonen ehdotti "chisua" laulajan mukaan. Tämä hylättiin, sillä koiran kuin koiran luonnon päälle luulisi käyvän, jos sitä kavereiden kuullen puhuteltaisiin kisuksi. Mutta sisu on tarpeeksi lähellä, kirjoitetaan se sitten vaikka sillä c:llä kun kyseessä on c-pentue.

Ja nyt odotetaan hartaasti ja malttamattomina sitä sisukasta syksyä, joka alkaa vasta kuukauden päästä..

perjantai 1. lokakuuta 2010

arkea ja yksi pissajuttu

Ystävä pistäytyi ovensuussa matkalla työmaalle ja toi matkassaan kassillisen itsekasvatettuja punajuuria ja pottuja. Aamutuiman hetkenä pohdimme yhdessä, mihin aika oikein juoksee, se kun tuppaa juoksemaan vähintään yhtä lujaa kuin pienten lasten äiti, päiväkodin, työpaikan ja lähikaupan muodostamassa ikuisessa kolmiossa. Kolmiossa itsekin pörränneenä tunnustan suoraan, että kyllä tässä sairaslomassa on todella ne puolensakin, veriarvojen ja hoitokunnossa pysymisen lisäksi. Äiteellä on kerrankin aikaa tehdä, olla, kuunnella -kaikkea rauhassa. Iltapäivisin keittiön pöydän ääressä vietetään unohtumattomia hetkiä (ihan mukaviakin useimmiten) sen sijaan, että vastaisin puhelinhäiriköille joo joo ja ei ja onko läksyt varmasti tehty ja maito laitettu takaisin jääkaappiin.

Töissä ollessa en pysyisi neiti viidesluokkalaisen vauhdissa edes ajatuksen tasolla. Tänä syksynä kujamme touhukolmikko, neiti etunenässä, ovat suunnitelleet, mainostaneet ja järjestäneet jo pihakirppiksen kotipuistossamme sekä puuhakerhon alueemme leikki-ikäisille. Suositulle puuhakerholle on luvassa jatkoakin, mutta sen lisäksi paperilla on suunnitelmat vielä ekaluokkalaisten tanssi- ja leikkikerhoon koululla. Näppäriä neitokaisia on pyydetty myös järjestelyavuksi tätiyhdistyksen tapahtumiin ja varainkeruuseen, enkä epäile ollenkaan näidenkään sujuvuutta.

Tässä äidin-hikeä pyyhkiessäni ystävä muistutti minua siitä kuuluisasta puusta ja sen omenoista. Olisikohan tämä punaista kanelia vai kenties huvitusta? Joka tapauksessa ainakin tänä vuonna sato on ollut runsas. Että onneksi tällä äidillä on myös yksi pallopoika, jonka viikottainen toiminnantarve täyttyy kolmista reeneistä ja parista pyörälenkistä absille, ja joka muutoinkin tyytyy lähinnä hymyilemään akkarinsa takaa siskosten puuhille. Ja josta on vielä kovasti apuakin, kiitos yläasteen kotitalousläksyjen.. viikonloppuna meillä on luvassa nakkisoppaa:)

Koulupäivän jälkeisen välipalahetken päätteeksi alkaa trafiikki, ellei se ole alkanut jo ennen sitä, toisinaan kun keittiönpöydän ympärille kokoontuu kälätyksen määrällä mitattuna koko serranon perhe. Iltapäivän aikana ovikello soi keskimäärin parikymmentä kertaa, rappusissa kulkee omia ja vieraita viisivuotiaita ja esimurkkuja, mukavia ja tuttuja kaikki. Kaikille kulkijoille, yläasteen pitkätukkapojista naapurin tätiin peltonen keittää kahveet kotinurkkauksessaan, ja jokaiselle vieraalle neiti muistaa myös esitellä uuden sänkynsä. Saattaapa vielä kehottaa vierasta kiipeämäänkin sinne, se kun on "isojen tyttöjen sänky". Samalla viattomuudella moni ovensuussa pistäytyjä on kuullut, että meidän äitillä on muuten peruukki.

Niin. Moni on aloittanut hieman arkaillen kysymyksen, että "miten lapset ovat ottaneet..?". Mitä siihen voisi vastata? Ehkä kaiken tuon, mitä edellä. Hyvin. Normaalisti. Luonnollisesti. Äidillä on taas syöpä, äiti saa taas solumyrkkyjä, äidillä lähtee hiukset, äiti on kotona. Lääkkeet tuhoavat syöpäkasvaimen, hoitojen jälkeen hiukset kasvavat ja äiti palaa töihin. Preesens ja futuuri. Näistä kahdesta nykyisyys on kuitenkin lapselle paljon tärkeämpi, ja tässäkin suhteessa meillä aikuisilla olisi opittavaa. Voi miten meillä onkaan vielä matkaa lapsen kaltaisiksi!

Niin ne aamun tuliaisjuurekset. Ne minä pilkoin, keitin hartaudella ja soseutin keittopohjaksi. Lapsethan arvostavat, kun äidillä on aikaa kokata ravitsevaa ja monipuolista ruokaa:) Syksyllä on kokeiltu jo kaalilaatikkoa, kasvispaistoksia ja keittoja, kuten työkaverin tuliaisista syntynyt sosekeitto, joka luonnollisesti herätti hetisiltään ihastusta koulustapalaajien keskuudessa. Isommat houkuttelin syömään keiton aurajuustonokareen avulla, ja halulla nämä sitten soppaa pistelivätkin, mutta peltoselle piti keksiä lisähoukuttimia. Lupasin viimein, kokemuksiini nojaten, että kun reippaasti syö koko lautasen tyhjäksi, muuttuu pissa punaiseksi. Ja sitä punaista pissaa on nyt odotettu hartaasti pönttöön ilmestyväksi kohta pari päivää. Pahuksen geenimuunnellut kasvikset.. pitääkö tässä turvautua karamelliväriin jottei menettäisi uskottavuuttaan:)