syöpätarinani

Minulta pyydettiin omakohtaista syöpäjuttua terveydenhuoltoalan julkaisuun. Siis tarinointia siitä, miten olen syövän kokenut, miten se löytyi, miten lähipiiri on suhtautunut sairauteen jne. Mielellään tartuin haasteeseen, vaikka aikamatka menneeseen tekee myös kipeää. Kun kyseessä on kuitenkin ammattijulkaisu, saattaa kokemuksistani olla hyötyä vastaanottopöydän toisellekin puolelle, ja sitä kautta siis meille potilaille. Ei kun muistelemaan.

Merkkejä annettiin käyttöön 2500 eli aanelosen verran, minkä tietysti ylitin reippaasti -onhan juttua tähänkin mennessä riittänyt yli 200 blogikirjoituksen verran. Tiivistäminen oli tuskaista, ja omasta mielestäni jutusta tuli (teemaan sopien) vähän kuin kahdeksansadan metrin juoksu: täyttä höyryä eikä hengähdystaukoja matkalla. Tämän alkuverryttelyn jälkeen.. paikoillenne, valmiinanne ja hep, tässä yksi versio syöpätarinastani!

******

Vasen rintani ja muuta sairasta

Keväällä 2008 työtoverini houkutteli minut harrastamaan juoksua. Tavoitteena puolikas ruskamaraton Levillä lähdin pururadalle ja yllätyin lajin koukuttavuudesta, juoksuhan oli hauskaa. Lisäsin kierroksia vähitellen ja heinäkuussa jaksoin juosta jo kilometrejä ilman taukoja ja pistoksia. Eräällä lenkillä havahduin sen sijaan vasemmassa rinnassa tuntuvaan painontunteeseen. Siinä juostessani muistelin tunteneeni rinnassa myös maidonnousun kaltaisia tuntemuksia, ja eikö vain kuppikokokin ollut kasvanut kesän aikana. Suihkussa käteni löysi pienen patin rinnasta läheltä kainaloa, mutten osannut huolestua. Tuntemuksia ja patteja oli ollut ennenkin, d-kuppiin mahtuu monenlaista. Rintasyövän riskitekijöistä yksikään ei osunut kohdalle, olin elämäni kunnossa ja kesä kauneimmillaan.

Toiveajattelusta huolimatta patti ei hävinnyt, kuten ne aikaisemmat. Arki oli alkamassa, ja rinta-asia piti saada pois päiväjärjestyksestä. Hakeuduin pikaisesti lääkärille, pääsin viivytyksettä tutkimukisiin ja vähättelemäni “rinta-asia” lähti etenemään vauhdilla. Syyskuun neljäs päivä jäin sairaslomalle ja odotettuna ruskaviikonloppuna makasin sairaalassa toipumassa rinnan poistosta -maratonista tulikin syöpävaellus. Toivuin nopeasti leikkauksesta ja pääsin lenkkipolullekin, mutta juoksukilometrit jäivät vähäisiksi. Jouduin uuteen leikkaukseen vain kuukauden kuluttua edellisestä, sillä levinneisyystutkimuksissa löydetty ja aiemmin myoomaksi luultu kasvain vaati pikaista operointia. Leikkauksessa paljastui, että tämäkin kasvain oli syöpää, nyt munasarjassa.

Elämän käsikirjoitus meni uusiksi. 36-vuotiaan kolmen lapsen äidin vakava sairastuminen tarkoittaa monenlaisia tunteita, mutta myös muutoksia arjessa. Perhekalenteri eteisen seinällä kumitettiin ja täytettiin uudelleen: magneettikuva, tyttöjen baletti, sytostaattihoito, partioretki.. Miehen työmatkat peruttiin, ja paapa pakkasi matkalaukkunsa ja saapui kotiavuksi. Ystävät tarjosivat apuaan, työtoverit täyttivät pakastimen ja miehen työnantaja kustansi kotiimme siivoojan hoitojeni ajaksi. Olimme mykistyneitä ja kiitollisia läheisten tuesta, jonka turvin jatkoimme perhe-elämää kuten ennenkin. Opettajan töiden sijasta kävin vain syöpähoidoissa, jotka päättyivät lukukauden lopussa. Sairaalasta saamani kevättodistus oli kiitettävä: syöpäarvo oli laskenut hienosti, eikä näkyvää tautia ollut.

Hoidoista huolimatta tukka pysyi päässä, kuten myös järki. Puhuin sairaudesta avoimesti ja ryhdyin pitämään nettipäiväkirjaa, mikä oli ilmaista ja hyvää terapiaa. Tätä kautta löysin myös kohtalotovereita, joilta saatu vertaistuki toi harmaimpiin hetkiin toivoa. Tärkeimpänä tukena syöpävaelluksellani on kuitenkin ollut mieheni, joka on seissyt vierellä sekä vertauskuvallisesti että oikeasti, tutkimushuoneissa ja lääkärin vastaanotoilla. Yhdessä olemme kuunnelleet, missä kulloinkin mennään, ja vakuuttuneet siitä, että kotisairaalani oysin tarjoama hoito ja huolenpito on ollut parasta mahdollista.

Syöpä ei tuonut elämään vain ikäviä asioita. Elämän perusarvot kirkastuivat ja opin elämään nykyhetkessä haikailematta tulevia. Sairaslomakin oli ihana välivuosi, ajattelen nyt kiireisen arjen keskellä. Tämänvuotinen roosanauha-kampanja kuuluttaa paluuta arkeen ja unelmiin, ja ainakin arkeen palaaminen on sujunut tehokkaasti, unelmien kanssa on vielä niin ja näin. Syöpieni ärhäkät tautiluokitukset horjuttivat turvallisuudentunnettani sen verran, että elämää aikataulutetaan tällä hetkellä syöpäkontrollista toiseen, mutta uskon, että unelmatkin palaavat vähitellen, jokaisen puhtaan ultraäänen ja keuhkokuvan myötä. Yksi unelma ainakin odottaa toteutumistaan: tänäänkin laitan lenkkarit jalkaan, ja kierrän vakiolenkkini. Joskus vielä juoksen sen maratonin.

********

Olet maalissa, hymyile!