toivo kantaa

Hei karjalasta! aloitti pirkko, ja sanoi, jotta met tullahan nyt mumman kanssa, jos vielä vaan sopii. Totta sopii! Nurmoolaanen ja entinen nurmoolaaneen lähtöö mihnä, johna ja kuhna vaan tärkiätä tapahtuu. Ja vierailu oli sovittu jo vuosi takaperin, eteläpohjalaasen komioilla syntymäpäiväjuhlilla. Niin saapuivat rouvat, ja minä lähdin seuraavana päivänä kuskiksi kaupunkiin ja silkasta mielenkiinnosta seuraksi körttiseuroihin, helteeseen ja ukkosmyrskyyn -vaikka säästä on paha valittaa kun vieressä reippaasti könöttänyt 91-vuotias mummakaan ei sitä tehnyt.

Hyvä kun lähdin, ainakin kolmentoistatuhannen muun tavoin. Vaikka seurapenkki oli kova ja puuduttava, puheet eivät olleet. Seinät olivat lavealla, kattona näkyi paljas taivas, ja koin mahtuvani mukaan avarine ajatuksineni. Seuravieraiden sekaan ja päälle sopi niin perinnepukuja, mustia hartiahuiveja kuin lyhyitä hameita ja legginsejäkin, turhaan olin päätäni vaivannut pukeutumiskoodilla. Punaisia huulia tai korkokenkiä ei katsottu karsaasti, kuten ei penkkien välissä leikkiviä lapsiakaan tai toisiaan aran hellästi katsovaa nuorta paria - naisia molemmat. Rakkaus on kaunista.

Kuuntelin puheita ja tein huomioitani. Yllätyksekseni mukana oli paljon nuoria. Kas kas, eikö pari penkkiä alempana istunutkin koko rivillinen nuorta kansaa. Erään nuoren naisen letti näytti kovin tutulta. Keskittymiseni puheeseen herpaantui täysin, kun kurkin parin pitkähkön herrasmiehen välistä, josko lettipäätyttö kääntäisi päätään. Pian näinkin sivuprofiilin. Hellehattu ja aurinkolasit vaikeuttivat tunnistamista, mutta kaulalla pilkottava luomi sekä leuan kaari olivat yhtä tuttuja kuin letti. Levoton liikehdintä ja asennonvaihto, veisuukirjan selailu ja kassin kaivelu puheen aikana pistivät jo hymyilyttämään, jotkut eivät sitten koskaan muutu:) Kyllä vain, tuon hästääjän täytyi olla taikke, legendaarisen ilves-vartion johtaja kahdenkymmenenviiden vuoden takaa!

Jo tämän takia oli siis kannattanut tulla paikalle! Lauantain lyhyt tapaaminen oli riemukas. Tiivistimme viiteentoista minuuttiin elämän käännekohdat ja osoitteet, kerroimme iloista ja vähän niiden tuomista kiloistakin, mutta s-sanan vuoro tuli vasta seuraavana päivänä tavatessamme uudestaan. Kun päällimmäiset kuulumiset oli vaihdettu, saatoin kertoa tästä elämän eräästä sivujuonesta sen tullessa sopivasti esille vertaillessamme hiustyylejämme: toisella harmaata letiksi saakka, toisella maantienharmaata huivin alla juuri ja juuri päänpeitto. Tiesin, ettei ystäväni säikähtäisi synkkiäkään sävyjä, mutta kokemuksesta tiedän, ettei ohikiitävää kivaa hetkeä kannata täyttää tautisella tarinoinnilla. Se vie puheesta aivan liikaa palstatilaa. Lyhykäisen epikriisin jälkeen totesimme kuitenkin molemmat, että toivo kantaa, minua taudin kanssa selviämisessä, ystävääni omissa vaikeuksissaan.

"Anna toivon kantaa", luin juhlien teeman kaukana siintävästä seuraportista. Miten olikaan körttikansa osannut valita juuri nuo virsirunoilija jaakko löytyn sanat? Ne totisesti puhuttelivat, muitakin kuin minua, sillä aiheesta puhunut tutkija palkittiin seuroille poikkeukselliseen tapaan taputuksilla . Toivo ei ole epärationaalista, kuten usein väitetään, vaan mitä suurimmassa määrin järkihommaa, väitti tutkija. Toivo nousee selviytymisen kokemuksista, jotka tallentuvat aivoihimme. Hippokampuksen ja mantelitumakkeen välinen yhteistyö saa meidät muistin kautta luottamaan tulevaan, toivomaan. Onnittelin itseäni. Jos hyvä muisti on toiveikkuuden mittari, olen vahvoilla, olihan se juuri tullut todistettua ystäväbongauksen myötä.

Sen omaavani toivon siivittämänä polkaisin varhain tänä aamuna vihreän tunturini käyntiin ja pyöräilin kahdenkymmenenkahden kilometrin matkan sairaalaan saamaan neljännentoista perättäisen sytostaattisatsin. Pöljä, totesivat hoitajat ja hymyilivät, eivätkä suinkaan kieltäneet sykkelointia paluumatkallakaan. Hyvin siitäkin selvisin, mutkin kaupunkin kautta, yhden pysähdyksen ja jäätelön taktiikalla. Toivo kantaa kotiin saakka, uhkaavien ukkospilvienkin alla. Amen. (Mihin sanaan tuntuu tällainen seurablogi soveliaalta päättää).

     Find us!

koko perhe ja pertsa lomalla

Tätiyhdistyksen puheenjohtaja soitti aamuna eräänä tiedustellakseen, minkälainen on päivän toimintasuunnitelma. Häkellyin hetkeksi. Toimintasuunnitelma kuulosti etäisesti tutulta termiltä, ja pienen skarppauksen jälkeen muistinkin meillä olevan päivälle yhteisen työtehtävän. Uusi musiikkileikkikoulunopettaja valittiin yksimielisesti, ja haastattelutuokion jälkeen laskeuduin takaisin kesämoodiin, jossa aivoja ei tarvitse vaivata kuin päivälehden kesäjatkiksella ja lasten laskemisella iltaisin. Joka sekin on vaikeaa, sillä kolmen sijasta saan tulokseksi joskus jopa kahdeksan, aina kuitenkin vähintään neljä.

Kiva kun on käynyt kesävieraita, aikuisia ja lapsia, kummilapsia puolivuotiaasta rippikoululaiseen, tuttuja ja sukua aina keisarikunnasta asti. Elämämme parhaat hetket, tosiaankin, ovat niitä, jotka vietämme yhdessä ystävien kanssa. Yhdessäolon ohjelmaksi on riittänyt muodikas kotoilu ja seurustelu, makkaranpaistoretki pieneläinpuistoon tai parin euron visiitti ”karkkiin ja kartonkiin” on ollut jo elämys. On se kesä kotikunnassakin, huomaan, ja väitän myös, että kotonakin voi lomailla. Tiskikone käy kiivaimmillaan pari-kolme kertaa päivässä ja sitä tiskattavaa touhutaan yhdessä, joskus jatkuvalla syötöllä, mutta muuten kotihommiin voi suhtautua kesäisen kevyesti. Jos ruohotuppaat parketilla rupeavat ärsyttämään, voi katseen aina kääntää puhtaisiin (kiitoskiitoskiitos!) ikkunoihin, ihailla huikaisevaa vehreyttä ja upota siihen hetkeksi.

Sillä hetkiin osaan nykyään tarttua. Eräällä kaupunkikeikalla, vietyäni vieraita junalle, jäin vartiksi omalle lomalle. Sen sijaan, että olisin kiiruhtanut kaupan kautta kotiin, jalkani veivät väkisin rautatieaseman jäätelökioskille, jossa valitsin kesäuutuuden, salmiakkiruutupuikon, ja istahdin penkille katselemaan ihmisvilinää ja nauttimaan auringonpaisteesta. Viilentävästä jäätelöstä huolimatta hiki virtasi ja olo alkoi käydä tukalaksi, joten sen kummempia suunnittelematta otin hiukset pois päästä ja pistin ne käsilaukkuun. Pertsan oli aika päästä kesälomalle.

Lomille pääsi vihdoin myös mies, ja yhteisen loman alkajaisiksi ajelimme muutamaksi päiväksi vaaramaisemiin ja unohdimme jälkikasvun sinne. Mummilassa kuulostaa olevan hauskaa, mutta niin on meilläkin täällä kotosalla. Kuuntelemme hiljaisuutta, skoolaamme vielä viidelletoista naimisissaolon vuodelle ja ihmettelimme, onko elämä tällaista sitten eläkkeellä: mies lähtee aamuvarhaisella golffaamaan, vaimo puutarhaan, joista palattua vuorossa on kahvit, kirjanlukua ja päivälepo. Minkä jälkeen soitetaan lapsille mitäkuuluu-puhelu, kokataan hyvää ruokaa ja nautitaan lasi viiniä, ihan vain terveydeksi. Jottei liian täydellistä olisi, voivotellaan välillä hellettä ja valitellaan omakotiasujan pihatöiden määrää:)

Siinä ohessa suunnitellaankoko perheen lomareissua. Sairaalasta saan lomaa kahden ja puolen viikon pätkissä, jotta labrat, neupogenit ja hoidot tulevat ajallaan, joten mistään interrailista on turha haaveilla. Toisaalta, kantapäitä poltteleva kaukokaipuukin tuntuu vähentyneen viime vuodesta. Olisiko niin, että kun syöpä on kerran uusinut, ei sitä tarvitse enää juosta karkuun? Ei tarvitse yrittää nähdä ja kokea kaikkea ennen kuin tauti on taas takaisin, koska sitten ei kuitenkaan tehdä mitään. Paitsi että tehdään. Taudin hoito rytmittää lomaa, mutta sen mukaan suunnitellaan sitten kyläilyt, perinteiset perhereissut ja muu kesäkiva, toisaalta myös kesävelvoitteet kuten kukkamaan kääntäminen. Kolmen viikon takainen sytostaattisatsi osoittautui kuitenkin sen verran rankaksi coctailiksi, että jatkossa tyydyn kääntämään vain kylkeä dagen efter.

Mutta sitten mennään, seuraavan hoidon jälkeen rapiat kaksi tuhatta kilometriä, laskeskeli mieheni tutkaillessaan suomenlomamme reittisuunnitelmia, ja kuulin äänessä yhtä aikaa innostusta ja hienovaraisen huokauksen. Hyvä siitä tulee, vakuutan ainakin viidentoista yhteisen kesälomamatkan mukanaan tuomalla varmuudella. Mutta nautitaan nyt vielä yksi päivä tästä eläkkeellä olosta, iltasella saapuu valpun bussi, elämä ja meteli. Ihanaa sekin.

  
     Viralliset viisitoistavuotishääpäivähymyt pärnussa.

Kesäiloa ihmiset! Ikimuistoisia suomenlomia ja eläkepäiviä itse kullekin!

ystävälle, matkalla tuntemattomaan tupaan

Suruviesti saapui jo päiviä sitten, mutta sulattelen vielä uutista. Hitaasti, kuten tässä kirjoituksen ohessa sulattelen pannulla voita leipomuksia varten, puulastalla hämmentäen -lastalla, jonka päähän on kirjoitettu koukeroisella käsialalla nimikirjaimet e.k.

Puinen, kovassa käytössä oleva lasta on muisto kymmenen vuoden takaa, ebban läksiäisistä. Uusi manner, uusi työ, kokonaan uusi elämä odotti ebbaa, ja uuden alun kunniaksi kaikesta vanhasta piti päästä eroon ja irti. Ennakkoperintöä, naureskelimme tovereiden kanssa, ja valikoimme astioita, pyyhkeitä ja pikkutavaraa. Maksu meni oman tunnon mukaan kenian lähetyksen hyväksi -hyväntekeväisyyden kohde oli selvä seuraaviksi vuosiksi. Hakuna matata! Ilmassa oli kutkuttavaa jännitystä, edessä aukeni aivan uusi ja tuntematon tie.

Koulunpäättäjäisten jälkeisenä aurinkoisena suvisunnuntaina soi päässäni leinon nocturne. "En ma enää aja virvatulta, onpa kädessäni onnen kulta; pienentyy mun ympär' elon piiri; aika seisoo nukkuu tuuliviiri. Edessäni hämäräinen tie, tuntemattomahan tupaan vie" olimme laulaneet viimeisellä työviikolla haikean hauskoissa eläkejuhlissa. Työlaukussani oli vielä kopio nuotista, lähettämistä vaille valmiina. Kaunis ja haastava alttostemma piti lähettää kuorokaverille, kera ehdotuksen stemmaharjoituksista, kunhan taas nähtäisiin. Myöhäisen sunnuntaiyön viesti sai laulun taas soimaan mielessäni, mutta stemmaharjoituksia ei tulisi.

Toiveissa elettiin loppuun asti, ainakin me ystävät elimme. Perhettä oli jo toukokuun lopulta valmisteltu lähtöön, ja ebba itsekin oli jo valmis irrottamaan otteen elämästä, joka oli kipua, unta ja kaarimaljoja, päivin öin. Niin kai sen kuuluu mennä. Kun elämisen arvoiset hetket alkavat olla vähissä, kääntyy lähtijän katse ja toivo jo tuonpuoleiseen. Tämän me toveritkin ymmärsimme viimeistään, kun luimme elämänmakuisten päivitysten jälkeen facebookista "rakkahin jeesus miks viivyt sä vielä..". Olimme puhuteltuja sanansaattajan vahvan uskon edessä, ja tsemppauksen sijaan oli meidänkin aika toivottaa kivuttomia hetkiä ja hyvää matkaa, vaikka vaikealta tuntuikin.

Lähtö oli kaunis hetki puolison ja vanhempien ympäröimänä. Luin puolison kertomusta viimeisistä hetkistä, matkasta sairaalaan ja äidin laulamasta virrestä kostein silmin. Kuoleman hyväksyminen ja ymmärtäminen on vaikeaa, vaikka ajatukseen ystävän poismenosta on saanut valmistautua. Kahdesta viikosta kahteen kuukauteen, olivat lääkärit arvioineet huhtikuun puolessa välissä kertoessaan syöpähoitojen lopettamisesta ja tulevasta. Lähes kaksi kuuukautta ebba saikin, suurimman osan siitä hyviä hetkiä rakkaiden parissa, mistä ystävänikin jaksoi olla hämmästyneen kiitollinen. Ehkä aika oli se ihme, jota niin kovasti pyysimme. Kuitenkin, 41 vuotta, 9 kuukautta ja 10 päivää on aivan liian vähän, olkoot vuodet ja päivät olleet vaikka miten paljon täynnä hyviä hetkiä.

Ebba itse uskoi vahvasti, ettei kuolema ole tyhjyyttä tahi loppu, vaan uuden alku. Siihen luotan minäkin. Ebba matkaa nyt hämäräisellä tiellä, kohti tuntematonta tupaa. Meidän ystävien ja sukulaisten laulussa taas soi huokaus, mielen täyttää metsän tummuus ja varjot veen, vaikka surun takaa pilkottaa muistot yhteisistä hetkistä.

Näkemiin, ystäväni! Saatan sinut hämäräiselle tielle laululla, johon suomalainen messu päättyy. Elämän parhaat hetket, tosiaankin, ovat ne, jotka saamme täällä elää yhdessä. Yhdessä heidän kanssaan, jotka osaavat koskettaa sielua sielulla. Sinä sen osasit.

Viimeiset veneet

1. Viimeiset veneet kun palaavat rantaan, illaksi kääntynyt päivä on.

Piirretään vielä hei sydämet santaan! Valvotaan vierellä nuotion!

2. Viilenee hiukan jo hyväily tuulen. Joutsenet oikovat siipiään.

Kanteleensoittajan uupuvan kuulen. Sirkatkin riisuvat pois kenkiään.

3. Useimmat päivät pian unholaan vaipuu, joitakin kauemmin muistella saan.

Kipein ja suloisin niistä jää kaipuu, jotka me yhdessä taivalletaan.

4. Huominen päivä jos kädestä Herran, joillekin meistä viel' lahjoitetaan,

rukoillaan rohkeutta ihmisen verran, sielulla sielua koskettamaan.

5. Jääkää siis hyvästi ystävät rakkaat! Taivaassa vasta kai kohdataan.

Siellä ei kanteleet soimasta lakkaa. Hyvästi-sanaa ei tunnetakaan.

hiiri räätälinä

Tapahtuipa kerran niin, että hiiri lupasi tehdä kissalle takin. Hiiri otti kissasta mitat, leikkasi kankaan ja lupasi, että takki olisi valmis viikon kuluttua. Määräaikaan asteli kissa hiiren tupaan ja kyseli takkiaan.

- Ei tästä takkia tullut, pahoitteli hiiri, mutta ehätti jatkamaan, että hyvät housut tästä saisi.

- No tee housut sitten, tuumasi kissa, ja lupasi tulla viikon päästä housujaan hakemaan.

Taas asteli kissa hiiren tupaan housunhakuun. Hiiri pahoitteli jälleen:

- Ei tästä housuja tullut.

- No mitä siitä voisi tulla? uteli kissa.

- Komea liivi tulisi, ehdotti hiiri, ja kissa tyytyi tähän.

Viikon päästä kissa tuli liiviä noutamaan, mutta hiirellä oli taas huonoja uutisia:

- Ei tullut liiviä, mutta miten olisi kintaat?

Kintaiden jälkeen oli tuluskukkaron vuoro, mutta sitten kissa päättikin hiiren räätälinuran syömällä tämän suihinsa.

Ei tullut tautivapaata tammikuuta eikä kevättä, ei myöskään kesää. En kuitenkaan aio syödä ullaa enkä muuta hoitotiimiä, heidän räätälintaitonsa ovat huippuluokkaa. Tämä minun kankaani vaan on niin liukasta sorttia, ettei siitä tahdo saada lopullista otetta.

Uutiset olivat kuitenkin myös sangen rohkaisevia. Maksan pesäke on kadonnut hus pois! Se mikä vielä maaliskuussa siellä näkyi, oli ehkä aktiivista tai ehkä ei, mutta siitä ei näkynyt enää jälkeäkään. Muuallakin näytti puhtaalta, paitsi oikealla pikkulantiossa, hyvin syvällä, jossakin lonkkaluun korkeudella piileskeli pieni kuuden millimetrin kokoinen rusina, joka näytti imevän itseensä radioaktiivista merkkiainetta. 

Näytti, ehkä,mahdollisesti, korosti ylilääkäri-ulla päivi-hoitajan välityksellä. Rusina lienee maannut piilossaan koko ajan, mutta vasta tarkimmat mahdolliset tutkimukset paljastivat sen. Kauan oli ulla miettinyt hoitojen jatkamista, mutta päätti pelata varman päälle.

- Miten on tiina, jaksatko vielä kolme hoitoa? kysyi päivi puhelimessa.

Kävin keskustelua kukkapenkissämme, puutarhahanskat ja lapio maassa, mullalla kuorrutettuna ja hikisenä. Neljän viikon hoitotauko on tehnyt tehtävänsä, taas jaksaa. Jaksaa kitkeä, istuttaa, leipoa ja säilöä. Jaksaa myös mennä hoitoon, ja jaksaa mennä sinne vielä luottavaisin mielin. Kyllä tästä vielä kukkaro tulee, ellei ihan tyylikkäät hanskatkin!

kesänaloituspirskeet

Kesäloman avajaiset piti olla rehvakkaat: ensimmäisenä kesälomapäivänä oli tarkoitukseni astella tutulle osastolle, tuttuun toimenpidehuoneeseen, riisua housut ja asettua katetroitavaksi. Hih hei! Partyt olisivat jatkuneet isotooppiosastolla fluorodeoksiglukoosin vauhdittamana ja huipentuneet eteläisen röntgenin härveleihin. Neljän tunnin juhlinnan jälkeen valkoinen talo piti jäämän unohduksiin kokonaiseksi viikoksi. Tulossa oli paljon mukavampaa, kuten ne perinteisemmät kesänaloituspirskeet kakun ja kynttilöiden kera.

Arvasin heti, ettei puhelinsoitto varhain maanantaiaamuna tiennyt hyvää . Pet-tietokonetomografiatutkimuksessa varjoaineena käytettävä fluorodeoksiglukoosin, tuttavallisemmin 18F-FDGn tuotannossa oli vaikeuksia, oli ollut jo edelliselläkin viikolla, eikä tutkimuksia pystyttäisi tekemään. Ei minun, mutta ei kenenkään muunkaan koko suomessa, vaikkei tuo tieto yhtään lohduttanutkaan. Ohjeeksi sain odotella uutta kutsua, joka voisi tulla koska tahansa. Siis koska tahansa. Ja täällä on tosiaan paljon näitä peruutettuja aikoja, että voi tämä mennä pitkällekin tämä tutkimus..

Tässä vaiheessa olin kumittanut mielessäni jo tiistain synttärikutsut ja kahvitreffit, ja pohdin jo viikonloppureissun peruuttamista, kun terästäydyin. Vaikka vakava sairaus asettaa reunaehtoja, ei se saa määrätä koko elämää. Pidennetystä viikonloppureissusta, kaksin parhaassa seurassa, pidettäisiin kiinni. Kerroin puhelimessa hoitajalle, aivan kuin olisin sopinut lounastapaamisesta, etten valitettavasti olisi saapuvilla torstaina enkä perjantaina, mutta heti alkuviikosta sopisi kyllä mainiosti. Siis jos ei nyt sitten jo huomenna..? Sitten muistin ne lukuisat muut tutkimukseen jonottajat, ja päätin käyttää vielä myötätuntokortin. "Tällä viikolla ja ensi viikon alussa minulla olisi lapsille hoitaja tutkimuksen ajaksi..".

Myönnetään, että ärsytti. Me perheenäidithän emme muutoksista tykkää, eikä tämä muutos vaikuttaisi vain yhteen päivään, vaan tutkimuksen siirtyminen tietäisi seuraavan mahdollisen hoidon siirtymistä. Ja sitä seuraavan hoidon. Hataraakin hatarammat kesälomakaavailut pitäisi laittaa uusiksi, mikä harmitti, samoin kuin ajatus hoidon viivästymisestä.

Seuraavana päivänä kasasin sängylle matkavaatteita. Shortsit, t-paitoja, hellemekko.. Pärnussakin olisi lämmintä, joskaan ei aivan yhtä tukalaa kuin kotipuoleen oli luvassa. Päivä puhelinsoitosta, enkä ollut enää lainkaan harmissani. Sairaalasta ei ollut kuulunut mitään, joten tutkimusta ei ehdittäisi tehdä ennen reissuun lähtöä, mikä tarkoitti, ettei ollut mitään tutkimustuloksiakaan. Tulosten pohtimisen ja alitajuisen jännittämisen sijasta saisin keskittyä etsimään edullisia putiikkeja ja maukkaimpia leivoksia.

Niitähän löytyi, sekä että, ja paljon muutakin mukavaa nähtävää ja koettavaa. Parissa päivässä pyöräilimme takapuolemme puuduksiin, ihastelimme pikkukaupungin idylliä (ja hintoja!) ja nautimme kesästä. Täydellinen kesänaloitus! Ja täydellinen ajoitus.

Kun sunnuntaina illansuussa suuntasimme pääkaupungin kautta kotiin, saapuivat työvuorolaiset helsinkiläiseen laboratorioon, jossa laitteet vihdoin toimivat. Aamuyön tunteina valmistui voimakkaasti radioaktiivinen varjoaine 18F-FDG, joka huolellisesti pakattuna lensi perässämme pohjoiseen. Muutamaa tuntia myöhemmin ruiskutettiin tuota varjoainetta suoneeni tarkkaan laskettu annos, ja tunnin kuluttua tästä makoilin tutkimusalustalla kädet ylhäällä, täysin liikkumatta. 

Puoli tuntia viipalekuvia, joista tulevaisuus on taas kiinni. Onko maksan pesäke pienentynyt, ennallaan, levinnyt, aktiivinen vai sammunut? Kumma kyllä, tilanne ei jaksa huolettaa. Onnistuneen reissun jälkeen ja fluorodeoksiglukoosin avittamana keskityn nyt vain säteilemään. Ei ollenkaan vaikeaa.

armollisesti jymäytetty

Teimme oppilaiden kanssa perinteisen kevätretken open pihalle. Kokonaisedullinen luokkaretkemme sisälsi trampoliinitemppuja, pallopelejä ja naruhyppelyä, jotka vaihtuivat sadekuuron yllättäessä lautapeleihin saunamökissämme. Vähästä ne ovat lapset onnellisia.

Hakiessani sisältä keittiöstä evästä retkeilijöille, kiinnittyi huomioni ylösnostettuihin sälekaihtimiin. Ne olivat kyllä taatusti alhaalla, kun lähdin aamulla töihin. Ja hei, keittiön ikkunalla olivat santpaulia ja karpaattien kello vaihtaneet paikkaa, pöytä oli muuttanut puoli metriä pohjoiseen, ompelukone seisoi keittiön lattialla ja porrasjakkara eteisessä. "Minun tuolillani on kyllä nyt istunut joku", tuumasi äitikarhu kuin paraskin sherlock, ja antoi pienten aivojensa raksuttaa.

Jäätelötuutin ja parin neuvoa antavan keksin jälkeen alkoivat palaset loksahdella paikoilleen. Maisema tuvan ikkunoista oli selvästi kirkastunut, pihan vehreys suorastaan hyökkäsi sisään. Lisäksi miehenpuoli oli aamulla kysellyt ikkunan avaajaa (teki muuten tiukkaa olla kysymättä, mitä HÄN aikoo sillä tehdä:). Kyllä se vaan niin täytyi olla... enkä malttanut pitää iloa itselläni, vaan supatin päätelmäni kollegalle opettajainkokouksen alkajaisiksi kahvijonossa:
"Se oli kuule mies tainnut tilata taloomme ikkunanpesijät, minulle yllätyksenä".
Työtoveri kehui miehenpuolta kovin ajattelevaiseksi ja jaksoi hämmästellä yllätystä. Jatkoin vielä, että jälki oli niin priimaa, ettei ikkunoita olleet käyneet pesemässä mitkään 4h-nuoret, vaan asialla täytyi olla ihan oikea siivousfirma.

Päästiin sitten kokouksessa kahvittelun alkuun ja viimeisen viikon töihin. Opeoppaat sinne, kierrätettävät koulukirjat tänne, muuttolaatikot nimikoitava, stipendiaatit päätetty, kohta lähdetään siivoushommiin mutta sitä ennen vielä yksi asia. Tänä vuonna myös yksi opettaja saisi stipendin. Jep jep. Ajattelin heti, että tämä on opehuoneemme mainiota huumoria. Ehkä tämä oli jokin varjo-pysti vuoden luokanopettajapalkinnolle, jonka perään jaksamme joka vuosi kovaan ääneen haikailla:) Kuuntelin stipendin jakoperusteita, urhea ja reipas opettaja ja mitä vielä, ja ymmärsin pian kolmenkymmenenviiden silmäparin katsovan itseäni. "Sisustipendin" sisältämä lahja oli..mitäpä muutakaan kuin koko talon ikkunoiden pesu.

Mitä ajattelee perheenäiti ensimmäiseksi, kun kuulee taloonsa tehtäneen kahdentoista tunnin siivousurakan? Aivan ensimmäiseksi hän muistelee ankarasti, tuliko sänky sijattua. Huh, sentään. Sitten hän muistaa pesemättömät vessat ja nurkissa haukkuvat villakoirat, mutta tulee sitten järkiinsä. Kuten yksi viledan heiluttaja totesi, ei tällaista olisi voinut tehdä muuta kuin salaa. Minua ei ole koskaan ole jymäytetty näin perusteellisesti ja näin ihanasti. Kun aamuvarhaisella läksin töihin, olivat työtoverit marssineet meille, suihkepullot ja viledat matkassa. Tunti oli menty vapaalla tyylillä, puhdasta tuli ja hauskaakin oli ollut. Että älä siinä yhtään vikise, ilo oli yhtä lailla antajilla.

Joko ymmärrätte, miksi hinguin sairaslomaltani takaisin työhön? Oppilaani kysyivät tänään koululaisjumalanpalveluksen jälkeen, mitä tarkoittaa herran siunauksen sana "armollinen". Ansioton Rakkaus Minun Osakseni = armo, selitin. Hyvää ja pyyteetöntä. Meidän työpaikkamme on mitä suurimmassa määrin armollinen, täynnä arjen enkeleitä. Tällaisessa työpaikassa ei voi kuin viihtyä ja voimaantua.

Vaikka näin loman alkamisen aattona voimat alkavat olla yhtä vähissä kuin pidettävät tunnitkin. Onneksi niitä on jäljellä enää yksi, kesäloma on suvivirren päässä. Tänään jo harjoittelimme, ja huomenna otetaan varmuuden vuoksi uusinta. Kyllä se sitten on kesä. Ainakin loma.
Ja pitkällä loma-to-do -listallani on yksi homma vähemmän:)

vaaleanvihreää

Saavuin kotiin neljältä ja kasasin keittiön sivupöydälle kaiken syötäväksi kelpaavan: kreikkalaisia lihapullia ja tsatsikia (lauantailta), kylmää kanaa (torstailta), parsaa hollandaise-kastikkeessa (sunnuntailta) sekä salaatin rippeet koottuna kaikilta edellisiltä päiviltä. Tuoreeksi lisukkeeksi tekaisin kasvis(lue herne-maissi-paprika)couscousin ja ei kun bon appetit, seisova pöytä oli katettu. Dexametason pitää huolen siitä, että itselleni maistuu mikä vain, muttei pöydästä kuulunut muitakaan murinoita. Koirakin söi kiitollisena kaiken yli jääneen. Hyvä ruoka parempi mieli, tai oikeastaan ruoka, parempi mieli.

Kun varautuu pahimpaan, voi yllättyä positiivisesti. Pahoinvointivaikutuksistaan tunnettu sisplatiini takasi, että muistin ottaa säännöllisesti kortisoninapit ja muut lääkkeet, mutta ennen hoitoa suoneen saatu aloxi (viiden päivän depot-lääke) piti kuvotuksen kurkussa. Kytrilliäkään ei tarvinnut kyytipojaksi apteekista noutaa, sillä pelkkä resepti sai olon tuntumaan ihan siedettävältä. Ja vaikka viimeistään nyt ymmärsin, miksi joudun käymään välillä ekg:ssä labrareissullani, tuntui väsymys ja voimattomuus pikkujutuilta sen rinnalla, etten vieläkään joutunut halailemaan porsliinia.

Väsy vei kuitenkin sohvalle makoilemaan, ensimmäistä kertaa tautihistoriani aikana. Keskiviikon kuuntelin pesukoneen ohjelmia ja tuulen ulinaa. Tuhatneljäsataa kierrosta, yhdeksänsataa, käsinpesuohjelma, villakehto. Liesituuletin vinkuu, tuulen nopeus kuusi metriä sekunnissa, talon nurkat paukkuvat, pohjoistuulta kymmenen metriä. Makuuhaavoja välttääkseni kävin ripustamassa puolentoista tunnin välein pyykit narulle ja huolehdin samalla reissulla energiansaannista sekä säännöllisistä happohyökkäyksistä: kirsikkatomaatteja, pakastepuolukoita, suolapähkinöitä, sitruunavissyä, hapankorppua, appelsiinimehua ja juhlapöydän konvehteja. Hammaslääkäri-satulla on taas syksyllä sanomista. Ja ihan turha yrittää selitellä hammaskaluston tilaa kuivalla suulla tai sytostaateilla, satulta ei heru syöpä-säälipisteitä.

Torstaina vääntäydyin jo työmaalle, survoin välituntisin salmiakkia suuhuni ja naukkailin salaa työpöydän ylimmän laatikon greippilimsasta hömssyjä. Hömssyjen välillä paukutettiin valssikomppia luokkarummuilla nyt purt-tam-me vir-ta käy kul-jet-ta-maan kaa-koo, se lähti kohotahdilla muistatkos ja alus-ta hei yy-kaa-nyt. Keskusteltiin siitepölystä ja rikosoikeudellisesta vastuusta, suunniteltiin kevätjuhlaa ja visattiin luokan päässälaskumestaruudesta. Taktiikka toimi. Luokan, opehuoneen, monistamon ja varastojen välillä sukkuloidessa ei palitakselit paljon askelta painaneet ja primperanitkin jäivät laukkuun.

Ja laukkuun ne saavat unohtuakin. Seitsemän päivää sytostaateista ja kiirehdin julistamaan tautivapaani alkaneeksi -ihan varmuuden vuoksi, jos sitä ei kestä kuin kesäkuiseen kontrolliin. Verenkuva lienee jo käynyt pohjalukemissa, lenkkikunto alkaa palata ja kortisonivaikutukset hiipua, eli yöunet palailevat -tästä alkaa nousukausi.

Edessä on ainakin kolme viikkoa takuutautivapaata, jonka aikana pitäydyn vaaleanvihreissä ajatuksissa ja alkavan kesän töissä ja tunnelmissa. Kiireen keskellä pysähdyn hienoihin hetkiin, niin äitinä kuin opettajanakin. Herkistelen kulisseissa ja yhdyn suvivirteen, hyvästelen oppilaani haikeana, juhlin tuttuja ylioppilaita ja iloitsen työvuoden päättymisestä kollegoideni kera. Nousen koiran kanssa lehdenlukuun ennen muuta perhettä, nautin päiväkahvini ilman välituntikellon keskeytystä ja pesen vihdoin huushollimme kaksikymmentäneljä ikkunaa.

Tuon kaiken aion tehdä, ja paljon muuta. Vaaleanvihreään tunnelmaan kuuluu sekin, että mieleni ainainen "jos" onkin yhtäkkiä "kun", eikä futuurin käyttö tunnu falskilta. Tuntuu hyvältä. Tuntuu vaaleanvihreältä.